tiistai 31. tammikuuta 2023

Luulen, että tilanne Ukrainassa on pahempi, mitä meille kerrotaan, koska sodassa totuus on ensimmäinen uhri. Pahaa pelkään, että Ukrainan rintama saattaa vielä romahtaa ja sen jälkeen routaisella arolla pystyy tankilla ajamaan päivässä satoja kilometrejä. Sitten saatetaan nähdä keskellä sivistynyttä Eurooppaa  joukkomurhia ja joukkoraiskauksia, mutta keskitysleirejä ei nähdä, koska niiden sijasta puhutaan suodatusleireistä.

Onnettoman hitaasti länsiapua tippuu Ukrainaan, ja niinpä olen miettinyt, mitä Suomi voisi tehdä Ukrainan pelastamiseksi. Ukraina on saamassa lähi kuukausina sata raskasta panssaria armolahjoina, mutta se ei taida riittää. Olen tässä selvitellyt asekauppojen mahdollisuuksia ja paras Suomen käsissä oleva ratkaisu olisi se, että maamme ostaa välittömästi 200 T-90 panssarivaunua Ukrainalle Algeriasta, jota valtiota mikään ei tietääkseni uhkaa ja sille jäisi kaupan jälkeenkin vielä yli 400 vaunua.

En ole vielä pyytänyt Algerialta tarjouksia, mutta luulen, että kauppahinta olisi noin 500 miljoonaa euroa eli kyseessä on aika pieni uhraus Suomen kaltaiselta upporikkaalta valtiolta, jonka julkisella sektorilla on päässä laskettuna 200 miljardia enemmän talletuksia mitä velkaa. Muista Pohjoismaista Ruotsi saattaisi lähteä Suomen hankkeeseen mukaan, mutta sillä on tällä hetkellä kyllä huolena oman armeijan luominen.

Rahavaikeuksissa olevaa Norjaa ei saane tankinostohankkeeseen mukaan, koska viime vuonna sen öljyrahastot kärsivät 160 miljardin tappiot, joka summa on kaksi kertaa Suomen valtionbudjettia enemmän. Tanskallakin on omia asehuolia, koska maa lahjoitti juuri muistaakseni armeijansa molemmat tykit Ukrainalle.

Ymmärsin eilen katsomastani dosentti Markku Salomaan haastattelusta, että hän ennusti Ukrainan sodan päättyvän ensi syksynä, jolloin Venäjän rahat ovat lopussa, jonka seurauksena maatuskat lähtevät kaduille eikä sisäministeriön joukot suostu heitä ampumaan. Toivottavasti noin tapahtuu.

Toisaalta itse epäilen, että nyt kun Venäjällä ollaan siirtymässä Saksan armeijan yleisesikunnan ensimmäisen maailmansodan aikana suunnittelemaan sotatalousjärjestelmään, jota Neuvostoliiton aikaan kutsuttiin sosialismiksi, Venäjän rahat eivät lopu eikä nälkäkapinaa synny. Raha ei lopu, koska sitä voidaan painaa lisää ja hintasääntelyllä sekä säännöstelykupongeilla nälkäkapinalta vältytään. Kannattaa myös muistaa, että Venäjä oli ainakin ennen hyökkäystään Ukrainaan maailman suurin viljan viejä ja vielä sekin, että maatuskat osaavat hyvin perunan viljelyn puutarhapalstoillaan.

Itse epäilen, että kapina syntyy Venäjällä vasta sen jälkeen, kun Ukraina tarkoilla länsiaseillaan pääsee voitolle rintamalla ja venäläiset sotilaat lopettavat taistelun, kuten ensimmäisessä maailmansodassa pääsi tapahtumaan.

Sen jälkeen Putin yrittää siirtää rintamalle 400.000 miehen sisäasiainministeriön joukot, jotka on opetettu ennen kaikkea pamputtamaan mielenosoittajia, ja nämä joukot nousevat kapinaan, koska he ovat tottuneet taistelemaan vain siviilejä vastaan. Sisäasiainministeriön joukkoja on muuten kaksi kertaa enemmän, mitä Venäjän armeijalla on joukkoja Ukrainassa.

Markku Salomaan mukaan Putin ei pysty käyttämään ydinaseita, koska jos hän sitä aikoo, astuu hänen työhuoneeseensa monitähtisiä kenraaleja, jotka ilmoittavat, että nyt riittää ja taluttavat presidentin kainaloista sopivaksi katsomaansa hoitolaitokseen. Toivotaan niin, mutta epäilen, että ovela tyranni on ymmärtänyt täyttää ydinaseita koskevan komentoketjun jees-miehillään.

Nyt sitten tiedän yhden lisäsyyn Saksan venkoilulle Ukrainan avustusten kanssa. Eilen nimittäin löysin netistä dosentti Markku Salomaan pitkän haastattelun, jossa hän kertoi, että Leopardit alkavat olla vanhentuneita tappovehkeitä eivätkä ne välttämättä pärjää venäläisten T-90 panssareille, jotka pystyvät tuhoamaan Leopardin viiden kilometrin päästä, kun taas saksalaisvaunu pystyy tuhomaan T-90-vaunun vasta kolmen kilometrin päästä. Vain 48 kpl Saksan Leopardeista on muutettu sellaisiksi, että ne pystyvät torjumaan venäläistankin kranaatit.

Tosin voi onneksi olla niin, että alun perin Venäjän 350 T-90-vaunusta ei ole enää vuoden käytön jälkeen montaa ajokunnossa. Noita samoja vaunuja on muuten esimerkiksi Algerialla yli 600 ja Intialla yli 1.000, joten Länsi ja Ukraina voisi neuvotella vaunukaupoista niiden kanssa, sillä tuskin T-90 maksaa kuin pienen osan siitä, mitä maailman kallein ja ehkä paras panssarivaunu maksaa, joita Etelä-Korea valmistaa.

Puola on nimittäin ostamassa ainakin 580 eteläkorealaista K2 Black Panther-panssarivaunua ja sen lisäksi vielä 48 FA-50-hävittäjää. Asekauppasopimuksen arvo on yhteensä 7,3 miljardia dollaria ja panssarivaunut maksavat 7,6 miljoonaa dollaria/kpl.Tässä tilanteessa Lännen ja Ukrainan olisi syytä kääntyä sekä Etelä-Korean että Puolan puoleen ja sopia, että nuo aseet toimitetaankin Ukrainalle.

Dosentti Markku Salomaan haastattelun voi kuunnella tästä https://www.youtube.com/watch?v=hvIKtNi2VSI .

Ulkoministeri Pekka Haavisto vilautti aamulla tv-haastattelussa sitä mahdollisuutta, että Venäjän valtion omaisuutta konfiskoitaisiin. Konfiskaatio on tuomioistuimen rikoksen seuraukseksi ihmiselle tai oikeushenkilölle määräämä yksityisomaisuuden ottaminen korvauksetta valtion haltuun. Se ei ole oikeudelliselta luonteeltaan rangaistus, vaan muu rikosoikeudellinen seuraamus. Toisinaan sitä pidetään turvaamistoimena.

Kannatan sitä, että ihmisten joukkoteurastamisen sijasta Ukrainan sota ratkaistaankin konfiskaation avulla. Jos se ei jostain syystä onnistu, niin jos Zelenskyi sattuu lukemaan tämän, niin hän voisi harkita erityisen Beethoven-armeijan luomista venäläisten Wagner-armeijan vastavoimaksi.

Asian käytännön järjestelyt voisi jättää Ukrainan edellisen presidentin ja nykyisen suklaaoligarkki Petro Porosenkon toteutettavaksi, vaikkakin hän on melkein persaukeinen jätkä nakkikioskiyrittäjänä rikastuneen Wagner-armeijan toimitusjohtaja Jevgeni Prigozhin verrattuna, sillä Porosenkon omaisuuden arvo on vain 1200 miljoonaa euroa. Ehkä Porosenko voisi hankkia Beethoven armeijalleen rahoitusta kansainvälisellä osakeannilla, sillä uskon halukkaita sijoittajia löytyvän helposti.

Beethoven-armeija voisi olla Wagner-armeijan tapaan valtioista riippumaton firma ja niinpä se voisi haalia aseita ja sotilaita mistä vaan. Ensiksi Porosenko voisi palkata puolen vuoden sopimuksella 2000 kpl virkavapaalla tai lomalla olevia panssarivaunumiehiä ja hankkia heille 500 kpl eteläkorealaisia maailman parhaita tankkeja, jotka maksanevat muutaman miljardin.

Lisäksi eläkkeellä olevia F-16-lentäjiä löytynee maailmalta runsaasti ja muutaman koneen voisi heille vuokrata työkaluiksi myös Etelä-Koreasta. Vaikkapa Suomi voisi sitten myydä Beethovenille muutaman pitkänmatkan liitopommin, jollaisen näin joskus Kuopion torilla, jossa tavaroo, jos jonniinlaista on.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että lähes kaikki Venäjän maakaasusta tulee yhden pumppuaseman kautta ja että valta osa Venäjän kaupunkien energiasta saadaan maakaasusta. Ehkä venäläistenkin olisi hyvä tietää, millaista on elää ilman lämpöä ja sähköä.

 Jos Ukrainan presidentti Zelenskyi sattuu tämän lukemaan, niin hän voisi tulevassa toiminnassaan huomioida sen, ettei Ukraina tule kerjäämään vastaisuudessa sota-apua muilta mailta, vaan sen sijaan tulee hankkimaan materiaaliapunsa velaksi ja sitten kun Ukraina voittaa sodan a Venäjälle sanellaan rauhanehdot, niin heillä maksatetaan myös Ukrainan saama välttämätön länsiapu.

Nythän sitä on tähän mennessä siunaantunut noin 50 miljardia euroa ja jos Ukraina hankkii jatkossa vaikkapa 500 käytettyä länsimaista taistelupanssaria, niin kustannuksia tulee lisää 3 miljardia ja 100 kpl F-16 hävittäjiä maksanee saman verran.

Tällä hetkellä Venäjälle on syntynyt korvausvastuuta 1000 miljardia, joista ainakin puolet saadaan Venäjän länsipankkeihin jättämästä 300 miljardin sotakassasta ja ehkä 200 miljardia rikollisten ologarkkien länsiomaisuudesta. Mutta reilut 500 miljardia vielä pitäisi Venäjältä jotenkin periä.

Se tapahtuu vaikkapa siten, että Venäjän tuonnille ja viennille asetetaan esimerkiksi 10 % tuonti- ja vientitulli. Venäjän vientitulot näyttävät olevan noin 500 miljardia ja tuontitulot noin 300 miljardia, joten 10 % tulleilla sotakorvaukset tulevat viivästyskorkojen kanssa maksetuiksi kymmenessä vuodessa.

Jostakusta tuo Venäjältä sotakorvauksina vaadittava 1000 miljardia saattaa kuulostaa paljolta, mutta se on asukaslukuun ja kansantuloon verrattuna juuri saman verran, mitä Suomi aikoinaan maksoi Neuvostoliitolle omina sotakorvauksinaan.

 Pilliklubi-5-askin takakanteen tekemäni roknoosin mukaan Venäjän länsimaihin jäänyt 300 miljardin euron sotakassa ei enää riitä Ukrainalle maksettaviin sotakorvauksiin, sillä vahingot lienevät jo noin 1.000 miljardia.

Tässä ei siis auta muu kuin käydä kiinni venäläisten oligarkkien Länsimaissa oleviin varoihin, joita lienee satoja miljardeja euroja, mikäli yhtään voi päätellä siitä, että Putinin omaisuuden arvioidaan olevan jopa 200 miljardia euroa. Siitä tosin on Länsimaissa vain osa ja ymmärrettävistä syistä se on välikäsien hallussa.

Pari vuotta sittenhän esimerkiksi paljastui, että Putinin lapsuuden hiekkalaatikkokaverilla, joka nykyään soittelee selloa, on jollain veroparatiisisaarella 2 miljardin talletukset, joita tuskin on ansaittu rehellisellä sellon soitannalla. Yleensä tuomitsen Amerikan sotatoimet, mutta ymmärtäisin hyvin pitkälle sitä, jos merijalkaväki kävisi suorittamassa tilintarkastusoperaation jollakulla veroparatiisi saarella.

Tässä yhteydessä kannattaa muuten muistaa, että viime sodan jälkeen Suomi takavarikoi saksalaisten yksityishenkilöiden omaisuuden Suomessa. Eiköhän ainakin maamme perustuslain vaikeutetussa lainsäädäntöjärjestyksessä olisi mahdollista säätää laki, jolla venäläisten oligarkkien ja heidän välikäsiensä ilmeisesti lainavastaisella tavalla hankkimat varat voitaisiin siirtää Ukrainaan sotakorvauksina. Tuohon asiaan saattaisi riittää pelkkä Eu:n päätös, koska ne ajavat maamme perustuslain edelle.

Itseäni miellyttää ajatus, että sen venäläisen oligarkin omistama Turun edustalla oleva saari kansallistettaisiin. Saarellahan on useita jykeviä betonilaitureita, joita kyseinen rahamies kertoi tarvitsevansa, koska hän harrastaa retkeilyuintia.

Vähän kaduttaa, kun eilen ymmärtämättömyyttäni leimasin Turun Portsaksi kutsutun kaupunginosan huonomaineiseksi, sillä ainakin kiinteistönvälittäjät kehuvat aluetta kauniiksi ja rakastetuksi.

Itse olen käynyt yhden ainoan kerran Suomen Turussa enkä Portsassa kertaakaan enkä tiennyt kaupunginosasta juuri muuta, kuin että siellä sijaitsee kuuluisa ja hieman leimaava Kakolan vankila. Lisäksi tiesin sen, että meillä pitkään käytössä ollut vanhoja ja kauniita kristillissiveellisiä joulukortteja sisältänyt pakkaus oli minulle tuntemattomasta syystä alun perin ostettu Portsan Porno -nimisestä liikkeestä.

Asenteeni Portsan kaupunginosaa kohtaan selittyy myös sillä, että sellaisen tarinan olin joskus kuullut, jonka mukaan joukko turkulaisia neitosia kävelemässä iltamyöhällä jollain Portsan kadulla, kun hieman syrjempänä päihteitä nauttimassa olleet miehenpuolet alkoivat houkuttelemaan heitä huikkaamalla turun murteella, että ”Tui, tui tytöt, tulkka tänne, niin saatte munkei”.

Tyttöset pysähtyivät fundeeramaan ja sitten muudan heistä vastasi, että: ”Ja paskat, ei tulla. Ei teil mitään munkei o, te nusasette va.”

Tässä lisätietoa Turun Portsasta, jossa ehkä vielä tässä elämässä aion käydä: https://www.kiinteistomaailma.fi/asuinalue/portsa

Irja Ketonen, joka oli maamme ensimmäinen vuorineuvoksen arvonimen saanut nainen, olisi hyvä väitöskirjan aihe jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle historian lisensille, mikäli yhtään on Wikipediaan uskominen, jota seuraavaksi lainaan hyvin pitkälle viiden kappaleen verran.

Irja Ketonen, os. Blomqvist oli viilarin tytär Portsasta, (joka ei ole tietääkseni mitenkään hyvämaineinen kaupunginosa Turussa, vaan pikemminkin päinvastoin). Hän pääsi 13-vuotiaana Turun Sanomiin juoksutytöksi, jossa tehtävässä hän oli kolme vuotta ja kävi samalla jatkokoulun ja liikeapulaiskoulun.

Juoksutytöstä tuli konttoriharjoittelija ja konttoristi ja hänen tehtäviinsä kuului tavanomaisia lehtitalon töitä, kuten ilmoitusten vastaanottoa ja postin käsittelyä. Lehden toimitusjohtaja Arvo Ketonen luotti aloitteelliseen ja määrätietoiseen konttoristiin ja lisäsi hänen tehtäviinsä itselleen erityisen tärkeän kuva-arkiston hoidon.

Turun Sanomien toimitusjohtaja Arvo Ketosen ensimmäinen avioliitto oli päättynyt vaimon kuolemaan vuonna 1933, liitosta ei ollut lapsia. Ketosen ja häntä yli 30 vuotta nuoremman konttoristin Irja Blomqvistin romanssi kohahdutti Turkua ja johti avioliittoon vuonna 1941.

Arvo Ketosen sairastuttua vuonna 1945 ja kuoltua vuonna 1948 joutui Irja Ketonen ottamaan Turun Sanomien toimitusjohtajan tehtävät, joita hän hoiti ensin vuonna 1948 ja myöhemmin vuodesta 1955 vuoteen 1981, jolloin hänestä tuli TS-Yhtymän pääjohtaja. Hän toimi Turun Sanomien hallituksen puheenjohtajana 1948–1988. Vuosina 1948–1955 hän oli Turun Sanomien toimituspäällikkö.

Irja Ketonen sai vuorineuvoksen arvon vuonna 1980 ensimmäisenä naisena Suomessa. Hänen jälkeensäkin vain yhdelle naiselle, Onvest-konsernin toimitusjohtajalle Maarit Toivanen-Koivistolle, on Suomessa myönnetty vuorineuvoksen arvo.

Syystä jota voin vain arvailla leskeksi jäänyt Turun Sanomien vahva nainen kutsui lehden palvelukseen komean ja yleensä hyväkäytöksisen urheilutoimittajan, entisen pikajuoksijan ja ammutun punikin pojan Aki Tammiston, joka sittemmin kohosi peräti lehden toiseksi päätoimittajaksi käsittääkseni ihan kansakoulupohjalta. Kerrotaan, että Turun Sanomista tuli sen jälkeen maamme ainut urheilulehti, joka julkaisi myös kuolinilmoituksia.

Miten syvällisessä suhteessa pääjohtaja Ketonen ja toinen päätoimittaja Tammisto olivat, voi vain arvailla. Suhteen päätös oli kuitenkin surullinen. Kaksikon oli tarkoitus viettää yhdessä Tenerifan loma vuonna 1978, jonne Irja oli mennyt jo aiemmin, mutta kun Tammisto ei ilmestynyt lomapaikkaan sovittuna aikana, kävi Ketosen poika Akin kotona tarkastamassa tilanteen ja löysi Tammiston kuolleena sängystä. Vierellä oli tyhjä pilleripurkki.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Irja_Ketonen

Sota esti eilen mainitsemani pikajuoksija Aki Tammiston nousemisen Euroopan terävimpään kärkeen. Sodan jälkeen hän jatkoi urheilun parissa ja siirtyi urheilutoimittajaksi. Hän kirjoitteli räväköitä juttuja ja oli tavallaan aikaansa edellä, koska Hymy-lehteä tai nykyisen kaltaisia itseään lööpeillä myyviä iltapäivälehtiä ei vielä Suomessa ollut.

Jos hyvä tarina ja todellisuus olivat ristiriidassa, kuten ne monta kertaa ovat, suhtautui toimittaja Tammisto joustavasti totuuteen. Esimerkiksi kun radion ylipääselostaja Pekka Tiilikainen juuttui vuoden 1962 Belgradin yleisurheilun EM-kisojen aikaan hotellin hissiin, raportoi Tammisto tapahtuneesta seuraavasti: ”Sinivalkoinen ääni oli sammua, Pekka Tiilikainen oli vähällä tukehtua hissiin.” Sitä seikkaa jutussa ei mainittu, että hissi oli verkkoseinäinen.

Vielä enemmän mielikuvitusta Tammisto osoitti, kun hän Tokion olympialaisten aikaan kertoili Afrikan ensimmäisen mustan olympiamitalistin 800 metrillä pronssia voittaneen Kenian Wilson Kiprugutin taustoista.

Hän paljasti seuraavaa: ”Juoksija on syrjäisen heimon edustaja, joka on asunut savimajassa ikänsä. Hän on 12-lapsisen perheen nuorin vesa. Äiti tosin muisti, että lapsia olisi ollut 13. Joka tapauksessa yksi lapsista oli kuollut hyvin nuorena käärmeen pistämään ja esikoinen, komea poika, musertunut epätasaisessa taistelussa leijonan kitaan.”

Tosiasiassa Wilson oli harjoitellut ja opiskellut vuosia Kaliforniassa, jossa hänen isänsä toimi yliopiston opettajana.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Wilson_Kiprugut

Nuori ja lupaava pikajuoksija Aki Tammisto oli sotien alla Suomen ja ilmeisesti koko Pohjoismaiden nopein mies. Mikäli Helsingissä olisi pidetty alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti olympialaiset vuonna 1940, olisi Tammisto saattanut hyvinkin olla mukana pikamatkojen finaaleissa.

Monipuolisesti lahjakkaita ja vilkkaita olivat karjalaiset Monosen veljekset, joista eilen kerroin. Veljeksistä kuuluisimman Unton kynästä on lähtöisin maamme epävirallinen kansallislaulu ja toiseksi kuuluisin Monosen veljeksistä suoritti maamme ainoan junaryöstön.

Vähämaineisimmaksi jäänyt kolmas veli keskittyi kestävyysjuoksuun ja juoksi 5000 metriä 15 minuutin pintaan, joka olisi nykyäänkin kova aika, vaikka otti juoksun aikana kiivaita spurtteja, joka varmasti olisikin ollut ihan järkevä taktiikka, jos mukana olisi ollut muitakin juoksijoita, mutta sillä kertaa ei ollut. Ainakaan kilpailusta uutisoineelle paikallislehden toimittajalle ei avautunut, mikä logiikka Monosen valitsemassa taktiikassa oli.

Veljeksistä suurimpaan maineeseen kohonnut herkkä tangorunoilija- säveltäjä Unto Mononen kärsi mielenterveyden ongelmiin johtaneesta arvostuksen puutteesta. Hän otti elämän hyvin vakavasti, ja häntä vaivasi se, ettei hänen uusi ympäristönsä, somerolainen agraariyhteisö, pitänyt häntä todellisena taiteilijana.

Karjalaisevakko Monosen arvostusta vakaiden hämäläisten isäntien silmissä tuskin lisäsi sekään, että hän muutti jostain syystä nimensä. Lehdestä saatiin lukea ilmoitus, että “täten minä Uuno Unto Mononen muutan nimeni Unto Uuno Monoseksi”.

Masennukseen taipuvaista runoilijan ahdistusta lisäsi 60-luvun nuorison amerikkalaisperäinen rock’n rolliksi kutsuttu rytmimusiikki, joka syrjäytti kotimaisen tangon. Ajan myötä Monosessa alkoi ilmetä itsetuhoisuutta. Ystävilleen Mononen uhkaili monta kertaa hyppäävänsä pilven reunalle seuraamaan maailman menoa.

Järveen hukuttautuminen ei onnistunut, sillä maata omistavat naapurit vahtivat boheemia taiteilijaa sen verran, ettei tämä “ainakaan meidän rantaan päässyt hukuttautumaan”. Kun muu ei enää auttanut, likinäköiseltä taiteilijalta takavarikoitiin silmälasit, jotta hän ei olisi enää löytänyt rannalle eikä hän enää tämän jälkeen rannalle työntynytkään.

Mutta kyllähän suomalainen mies, vaikka runoilijakin, sanansa pitää. Niinpä Mononen lähti satumaahansa juhannuksena 1967. Hän ampui itsensä pistoolilla. Juhannus soveltuukin hyvin melankolisen tangorunoilija-säveltäjän kuolinpäiväksi.

Siunatuksi lopuksi hiljennymme kuuntelemaan maamme epävirallista kansallislaulua Satumaata Harjun seurakunnan kuoron ja rytmiryhmän esittämänä. Täytynee varmistaa onko tämä Unto Monosen hengellinen sävelmä huolittu jo virsikirjaan.

https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=satumaa%2C%20harju%2C%20seurakunta&fbclid=IwAR1zSd1d6XPWXUV2mnSMwwPgj9rnAiklPrJJqpcZwP9Wm7IoRe5EEptgHMc&dlnr=1&sei=wL7KY8_QO5eH9u8P3_KU2Ak#fpstate=ive&vld=cid:5a874f4c,vid:RrwRnEJp8qg

Pikkuisen harmittaa, että nuorena lupaava elokuvaohjaaja Taavi Kassila siirtyi kypsemmällä iällä vuosikymmeniä sitten joogaohjaajaksi ja jätti elokuvien ohjaamisen. Nimittäin eilen Teemalla nähty Petos, joka kertoo karjalaisesta ammatti- ja taparikollinen Heino Hilarius Sorjosesta, jota kutsuttiin myös Hentomieliseksi Hilariukseksi, koska hän ainoastaa uhkasi tappamisella, mutta ei ryöstäjän uransa aikana tappanutkaan muita kuin lopulta itsensä, oli noin neljän tähden filmi.

Elokuva perustuu tosi tapahtumiin, mutta pari asiaa lienee ristiriidassa todellisuuden kanssa. Hilariusta jahtaavaa komisaariota esittävä Martti Tschokkinen mainitsee Sorjosen olevan sotaorpo, jonka isä oli tapettu keväällä -18 Viipurin lääninvankilan joukkomurhassa, jonka tekivät juopuneet punikit, mutta eipä löydy virallisista tiedoista Sorjos-nimistä tapettua Kaipiais-Jallun ja hänen juopuneiden kumppaneidensa jäljiltä.

Myöskään elokuvassa esitettyä pankkineidin rakastumista pankkinsa ryöstäjään ei liene tapahtunut. Todellisuudessa pankinjohtaja Saara Forsius vain pelkästään kovaluonteisuuttaan kieltäytyi antamasta holvin avainta pyssymiehelle. Forsius oli aiemmin toiminut IKL:ssä, mutta sodan jälkeen hänet valittiin kokoomuslaisena eduskuntaan ilmeisesti pankkiryöstön yhteydessä osoittamansa rohkeuden vuoksi.

Mainittakoon, että aluksi Vihreiden ja sitten Kokoomuksen kansanedustajana toiminut Merikukka Forsius on Saara Forsiuksen pojan tytär. Sekin kannattaa vielä mainita, että Merikukka Forsius tavallaan kytkeytyy Karjalaan ja Uukuniemeen, koska hänen lapsensa isä on entinen uukuniemeläistaustainen urheilijanuorukainen.

Olen muuten lukenut erään Taavi Kassilan joogakirjan ja sen perusteella hän vaikuttaa ainakin jossain määrin uskovan joogan harrastajien mahdollisuuksiin siirtyä paikasta A paikkaan B levitoinnin avulla. Nykyisillä bensan hinnoilla tuo taito olisi erittäin hyödyllinen.

Petos-elokuvan voi maksutta katsoa maksutta tästä linkistä:
https://www.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_107756

Kuten ennenkin olen joutunut monta kertaa toteamaan, on sukuni pieni, vaatimaton ja vähämaineinenkin, mutta tänään sukumme maine lisääntyi merkittävästi, kun Helsingin Sanomat julkaisi peräti koko sivun arvostavan arvostelun säveltäjä-saksofonisti Eero Koivistoisen muistelmateoksesta Lennosta kii!. Itsekin luin juuri tuon kirjan mielihyvällä, sillä se on oikeasti sekä hauskasti että hyvin kirjoitettu ja se vaikuttaa hyvin kaunistelemattoman rehelliseltä ainakin verrattuna niihin suurten poliitikkojen ja suurten sotapäälliköiden muistelmiin, joita olen viime aikoina lueskellut.

Viime aikoina on pääharrastuksenani ollut ruumiiden laskeminen, jota asiaa harrastaa kirjassaan Hirmuvaltiaita vai valtiomiehiä myös Tom Ambrose. Kuka onkaan ihmiskunnan suurin hirviö? Itse saattaisin äänestää Tsingis-kaanin tai Timur Lenkin puolesta sillä epävarmuudella, jonka vain täydellinen tietämättömyys vain voi synnyttää.

Selvää on, että Hitler, Mao ja Stalin menestyvät kisassa hyvin, mutta tarkkaa tilastoa miesten vastuulle menevistä ruumiista ei kirjassa esitetä. Heidän osaltaan törmätään moniin tulkinnanvaraisuuksiin esimerkiksi siitä, miten suuri on näiden tyrannien vastuu erilaisista tahallaan tai tahattomasti aiheutetuista nälänhädistä. Tänäkin vuonna tulee monta miljoonaa ihmistä kuolemaan kurjuuteen eikä vastuuhenkilöä asiaan ole ilmoittautunut.

Ambrosen kirjasta paljastuu kuitenkin se, että 1800-luvun lopun Belgian kuningas Leopold II, joka edusti länsimaista sivistystä saa kontolleen 15 miljoonaa kongolaista elämä. Hirmuinen määrä ja maailman kolme tunnetumpaa murhamiestä saa tästä hallitsijasta kovan vastuksen.

Itselleni on yllätys se, että Espanjan sisällissodan jälkeen maan keskitysleireillä menehtyi kaksi miljoonaa ihmistä. Ambrosen mukaan valtion väkimäärään suhteutettuna diktaattori Franco voittaa
generalissimus Stalinin ja omien laskelmieni mukaan selvästi myös Mannerheimin.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivasti Tapio Heinosen Julian Grimaun kunniaksi levyttämää laulelmaa. Grimau oli Francon diktatuurin aikana teloitettu kommunistien ay-johtaja. Tämä äänite todistaa, että musiikilla on suuri yhteiskunnallinen merkitys. Tapio Heinonen oli nimittäin muistaakseni Kansallinen Kokoomus-puolueen kunnallisvaaliehdokkaana Porvoossa ja mikäli oikein muistan, hänen joukkokannatuksensa jäi vähäiseksi – ettei vain trubatuuri jäänyt vallan ihan äänettömäksi.
https://www.youtube.com/watch?v=R4nAbWaJh_Q

Eilinen ilta oli Suomen tv:n pääkanavalla parhaaseen katseluaikaan omistettu Tony Halmeelle, joka oikein olikin, sillä Halme oli aikoinaan maassamme huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja henkilö. Jos maamme historia olisi poikennut aikoinaan pikkuisen toiselle tolalle, saattaisi ensi vuoden presidentinvaaleissa vaalien toisella kierroksella toisena ehdokkaana olla juuri Tony Halme.

En kuitenkaan usko, että häntä olisi presidentiksi valittu, koska maamme koulutuksen ja sosiaaliturvan taso on kuitenkin sellainen, että terve maalaisjärki lopulta voittaisi. Amerikassa tilanne oli vuosia sitten toinen ja presidentiksi valittiin tyyppi, joka selvästikin yritti matkia Tony Halmetta. Trumpkin tunsi median ja ymmärsi sikäläisen älyllisen proletariaatin ymmärryksen tason ja vakuutti, että hän voisi ampua ihmisen New Yorkin Mannerheimintiellä ilman, että se vähentäisi hänen kannatustaan.

Halme ei ampunut ketään ulkopuolista vaan itsensä, jonka jälkeen hänen poliittisen perintönsä jatkajana alkoi toimimaan Viitasaaren Viestin Teuvo Hakkarainen. Hakkarainenkin saa tehdä näköjään melkein mitä tahansa sopimatonta ilman, että hänen maineensa tai vaalikannatuksensa siitä huononisi. Muistelen lehdestä lukeneeni, että Hakkaraisen puhelimesta olisi jollekulle naisenpuolelle lähetetty kuva silloisen kansanedustajan ns. etuveitikasta.

Sekin tapaus vain huvitti kansaa varsinkin sen jälkeen, kun selvisi, ettei kuvaa ollut lähettänyt Teukka itse, vaan hänen saunakaverinsa. Kansanedustaja oli nukahtanut syystä, jota voi vain arvailla, pukuhuoneeseen ja kaverit olivat sitten lainanneet hänen kännykkäänsä.

Vaikka Hakkaraisen poika ei kaikin ajoin näytä hallitsevan elämäänsä, niin hänen äitinsä on vaikuttaa fiksulta. Kun äidille ihmeteltiin sitä, miksi Teuvo saa niin vähän kannatusta kotipaikkakunnaltaan Viitasaarelta, niin äiti epäili syynä olevan sen, että Teuvo tunnetaan niin hyvin synnyinseudullaan.

Koska vainajista ei saisi puhua pahaa, niin minäpä kehun lopuksi Tony Halmetta. Hänellä oli aikoinaan joku tv-ohjelma ja siinä hän keksi loistavan tavan, jota ei tyhmempi keksisikään, tukea maamme nuorisourheilua. Hän lähti kadulle ja alkoi vastaantulijoille kaupittelemaan irtotupakoita maamme nuorisourheilun hyväksi. Muistelen, ettei kukaan pysäytetyistä tohtinut kieltäytyä nuorisourheilun tukemisesta.

Viime kesänä minulla oli tilaisuus osallistua uukuniemeläisen Tiitan taksin järjestämään todella mielenkiintoiseen Rautjärven retkeen, jolla tutustuimme paikkakunnan nähtävyyksiin, mm. juuri palaneeseen kirkkoon ja elinkeinoelämään sekä sotahistoriaan. Rautjärvellähän on peräti kaksi sotahistoriallista museota eli Kollaa-museo ja Kaukopartiomuseo.

Kollaa-museossa oli omistettu om huone suurelle rautjärveläiselle sotilaalle eli 157-senttiselle tarkka-ampuja Simo Häyhälle ja Kaukopartiomuseossa oli oma kunniataulu suurelle kaukopartiomiehelle ja Marskin ritarille eli 157-senttiselle Paavo Suorannalle.

Suoranta kertoi saaneensa ritarin arvon repunkannosta, jossa hän lieneekin pienuudestaan huolimatta ollut melkoinen hirmu, koska kerrotaan hänen kantamuksensa painaneen välillä 60 kiloa. Olen kuullut, että pieni hevonen kantaa suunnilleen yhtä suuren kuorman kuin iso hevonen ja sama sääntö soveltunee myös miehiin. Pienellä miehellä ja pienellä hevosella on vähemmän omaa massaa kannettavanaan kuin isommilla lajitovereillaan.

Suoranta oli radisti, mutta radio ei yksin selitä kuorman painoa, koska suomalaisten kehittämä Kyynel-radio painoi vain viisi kiloa ja sen paristot parisen kiloa. Keveydestä huolimatta laitteella pystyi pitämään yhteyttä jopa Hangosta Petsamoon.

Jonkun itsensä pöhköksi lukeneen historian lisenssin muuten kannattaisi tehdä väitöskirja siitä, miten Kyynel-radion keksijät ihmeellisellä tavalla pelastivat Suomen, kun he 90-luvulla olivat Nokian palveluksessa. Niin ainakin uskon sillä varmuudella, jonka täydellinen tietämättömyys synnyttää.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyynel_(radio)

 Joskus iloisella 70-luvulla luin kirjan Luutnantti Onodan sota, joka teos on nyt pätkittäin palailemassa mieleeni. Jos eilen mainitsemani Yrjö Peltonen ja Simo Häyhä olivat pieniä, mutta kovia sotilaita, niin sitkeä sissi oli myös luutnantti Onoda, joka oli kooltaan saman sarjan miehiä kuin Peltonen ja Häyhä.

Onoda oli 160-senttinen ja painoi 60 kiloa ja kirjassaan hän mainitsee, että japanilaisten sotatieteellisen tutkimuksen perusteella se on juuri paras sotilaan mitta. Sitä isommat miehet ovat vain materiaalin haaskuuta.

Luutnantti Onoda nousi maailman maineeseen, koska hän suostui lopettamaan omalta osaltaan toisen maailmansodan vasta 29 vuotta Japanin antautumisen jälkeen. Hän oli nimittäin saanut esimieheltään vuonna 1944 määräyksen pysyä asemissaan eräällä Filippiinien saarella, vaikka Japanin armeija tuhoutuisi ja koska uutta käskyä ei kuulunut, jatkoi hän sotimistaan.

Muistelen kirjasta lukeneeni, että sekä Onodan vaimo että siviilipuolen työnantaja kävivät turhaan megafonilla huutelemassa viidakkoon, että sota on jo päättynyt, mutta tiedustelu-upseeriksi koulutettu Onoda piti huutelua vain vihollisen propagandana. Ilmeisesti hän ei ollut kovin hyvä tiedustelu-upseeri, koska ei ollut onnistunut saamaan selville sodan loppumista tai sitten hänellä vain oli ollut ongelmia vaimonsa kanssa tai työpaikallaan.

Vasta kun megafoniin kävi huutelemassa majuri, joka oli ollut Onodan esimies, suostui tämä tulemaan viidakosta ja luovuttamaan miekkansa Filippiinien ilmavoimien komentajalle, kenraalimajuri Jose Rangudolle, ja sai miekkansa takaisin. Siten hän oli virallisesti lopettanut sotilasuransa.

Luutnantti Onodan tarina innoitti Henrik Tikkasen kirjoittamaan tapauksesta ivamukaelman Viimeinen sankari, joka kertoi suomalaisesta sotamiehestä Viktor Käppärästä, joka unohdettiin jatkosodan kaaoksessa vartiopaikalleen.

Koska uutta käskyä ei kuulu, Käppärä puolustaa vartiopaikkaansa vuosikymmeniä peräänantamattoman suomalaisen sotilaan tavoin hyväätarkoittavia viranomaisia, epäilyttäviä toimittajia ja kommunisteja vastaan, jotka yrittävät selittää että sota on muka lopussa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hir%C5%8D_Onoda

 Jatkanpa edelleenkin ruumiiden laskentaa, sillä kun fasistinen Venäjä aloitti imperialistisen hyökkäyksen naapurimaahansa, perusteli se tekoaan denatsifikaation, demilitarisaation, denarkomanisaation, dehomolisaation ja desatanisaation lisäksi myös venäläisten kansanmurhan estämisellä.

Jostain syystä Venäjä valitsi hyökkäyksen eikä esimerkiksi epäillyn kansanmurhan viemistä YK:n tai Haagin kansainvälisen oikeuden käsiteltäväksi. Ukraina vei sitten hyökkäyksen alkamisen jälkeen kansanmurhan tutkittavaksi Haagiin, josta tuli nopeasti päätös, ettei kansanmurhaa ole tapahtunut.

Nyt löysin professori Timo Vihavaisen parin viikon takaiselta blogilta tietoa kahdeksan vuotta jatkuneen Itä-Ukrainan sodan siviiliuhreista:

”Itä-Ukrainan sodan siviiliuhrien määrät olivat kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan seuraavat: vuonna 2014 2084, vuonna 2015 954, vuonna 2016 112, vuonna 2017 117, vuonna 2018 55, vuonna 2019 27, vuonna 2020 26 ja vuonna 2021 25.”

Vaikuttaa siis siltä, että siviilien, joiden kansallisuutta tilasto ei kerro, että ainakin siviilien tappaminen oli hyvää vauhtia laantumassa ennen kuin Venäjä puuttui asiaan. Muistelen Itä-Ukrainan sodassa olisi kuollut kaikkiaan noin 14.000 ihmistä, joista siviilejä vajaat 4.000 ja pyssymiehiä noin 10.000.

Kaatuneista pyssymiehistä noin puolet on ollut Ukrainan armeijan sotilaita ja puolet ns. separatisteja. Lisäksi taisteluissa on kuollut noin 400 onnetonta Venäjän armeijan lomalaista, jotka onnettomuudekseen ovat lomaillessaan eksyneet taistelualueelle.

Wagnerin palkkasotilaiden uhreista en ole onnistunut saamaan tietoa, mutta luulen, että heidänkin palvelujaan on kyllä ostettu kahdeksan vuotta kestäneen sodan aikana, mutta epäilen, että Putin tai Lavrov eivät sitä asiaa myönnä, mikäli heitä yhtään tunnen.

Tänään olen laskeskellut ruumiita ja synkältä vaikuttaa entisen hyvän itäisen naapurimme historia, vaikka lopullista totuutta en ole vielä onnistunut ruumiiden määrästä selvittämään.

Wikipediasta kaivoin esille seuraavat ruumismäärät, tosin Wikipedian tiedot eivät tietenkään ole luotettavia: Venäjän sisällissodassa tapettiin ehkä 9 miljoonaa ihmistä. Sisällissotaan liittyvässä Venäjän vuoden 1921 nälänhädässä kuoli ehkä 5 miljoonaa lisää.

Maatalouspolitiikkaa kehitettiin Neuvostoliitossa 30-luvun alussa niin pontevasti, että sen seurauksena ainakin 5 mijoonaa kansalaista menehtyi, joista ukrainalaisia ainakin 3 miljoonaa. Tosin nämä luvut voivat olla paljon suuremmatkin.

Stalinin ajan terrorista, jonka ruumiiden määrää olen yrittänyt selvittää mm. juuri ilmestyneestä Anne Applebaumin Gulag-kirjasta, voisi päätellä sen, että teloitettuja olisi ollut pari miljoonaa.

Vankileireille päätyi ehkä 18 miljoonaa, joista ehkä kolmannes ei enää palannut, välttämättä kaikki eivät menehtyneet leireillä. Ilmeisesti myös väestön pakkosiirtojen yhteydessä kuoli paljon ihmisiä, mutta siitä asiasta tilastoja ei löydy.

Voi hyvinkin olla, että mikäli 30-luvun nälänhädän kuolleet lasketaan Stalinin ansiolistalle, niin arvio siitä, että terrorissa olisi kuollut noin 20 miljoonaa ihmistä, on lähellä totuutta. Sitten pitää tietysti muistaa, että toisessa maailmansodassa neuvostoliittolaisia kuoli noin 25 miljoonaa, joten verinen on entisen hyvän itäisen naapurimme historia.

Tässä yhteydessä palaa mieleeni se, että Heinolaan muutti 1990-luvulla inkeriläisiä ja eräs heistä kaipaili leirille kadonnutta veljeään. Hän epäili, että leirille vietäessä veli oli ollut niin hyvässä lihassa, että hän saattoi tulla heti syödyksi. Pidin sitä silloin hirsipuuhuumorina, mutta Gulag-kirjan luettuani en enää pidä.

Aamulla luin Hesarista, että Jari Tervo epäili pakinassaan, että Stalinin vainoissa olisi surmattu puolet Neuvostoliitossa asuneista suomalaisista. Päivällä tuli telkkarista uusintana ohjelma Amerikasta 1920- 30-luvuilla Neuvostoliittoon muuttaneista suomalaista ja siinä kerrottiin, että näistä ihanneyhteiskunnan rakentajista olisi Stalinin terrorissa tapettu kolmannes. Olen tässä päässäni laskeskellut ruumiita ja ehkä totuus on jossain edellä esitettyjen lukujen puolivälissä. Jostain luin alustavan arvion, että noin 30.000 suomalaisesta olisi surmattu 14.000, mutta asiassa on kyllä vielä monta muuttujaa selvittämättä. 

Arvo Tuominen korosti eilisen juttuni liitteenä olleessa Venäjä-luennossaan sitä, että suomalaisia ja venäläisiä yhdistää samanlainen huumorintaju. Ja niinhän se taitaa olla, sillä en tähän hätään keksi yhtään hyvää ruotsalaisvitsiä, mutta venäläisiin liittyviä montakin. Jotenkin ruotsalaiset ovat jotenkin lapsekkaan hyväntahtoisen oloisia ihmisiä ja heidän huumoristaan puuttuu suomalaisia ja venäläisiä viehättävä ilkeys.

Muistanpa esimerkiksi kuulleeni venäläismummosta, jolla oli vain yksi kenkä, jota epäkohtaa pysähtyi myös pääsihteeri Brezhnev kauhistelemaan ja hän uteli, että mihin mummokulta on kenkänsä hukannut. Siihen mummokulta kivahti, että ”en minä ole mitään hukannut, minä löysin tämän.” Ruotsissa ei jostain syystä tuollaisia kenkäpuolivitsejä harrasteta.

Kerran Aunuksessa, jonka karjankielinen nimi on hyvin humoristisen kuvaavasti Anus, törmäsin starikkaan, joka lupasi kertoa hyvän vitsin, jos ostaisin häneltä karjalaisen keittokirjan. Uhrasin säälistä kaksi euroa ja kuulin starikalta seuraavan suomalaisen miekankäyttötaitoa ihailevan tarinan:

Venäläinen, ruotsalainen ja suomalainen kilpailivat siitä, kuka on taitavin miekan käytössä. Ensiksi esiintyi venäläinen. Huit ja kärpänen putosi kahtena kappaleena lattialle. Sitten oli vuorossa Ruotsin poika. Huit, huit ja kärpänen putosi kolmena kappaleena. Lopuksi huitaisi suomalainen. Huit ja kärpänen jatkoi lentoaan. ”Mutta eipä jatka enää sukuaan” totesi suomalainen itsevarmasti.

Vaikka suomalaisten selvä enemmistö on perustellusti sitä mieltä, että entinen hyvä itäinen naapurimme on nykyään fasistinen terroristi-, roisto- ja hylkiövaltio, joka käy pöyristyttävää imperialistista ja kaikinpuolin järjetöntä hyökkäyssotaa veljeskansaansa vastaan, niin siitä huolimatta meidän on hyvä ymmärtää, miksi Venäjä on sellainen kuin se on.

Niinpä katsokaa tämä toissapäiväinen toimittaja Arvo Ei-Poika Tuomisen Kouvolassa pitämä luento. Luento alkaa vasta tämän videon kohdasta 14 minuuttia eteenpäin, joten ei pidä hermostua luennon alkua, joka edustaa pysähtyneisyyden aikaa.

Suosittelen koko luennon katsomista, mutta jos joku ei siihen pysty syvistä maailmankatsomuksellisista syistä, katsokaa edes ensimmäinen minuutti, jolloin Tuominen kertoo vitsin. Maailmantilanne on nyt niin synkkä, että en ole nauranut kymmeneen kuukauteen, mutta Tuomisen vitsi sai minut päästämään vallan selkäkeikkanaurun.

En ole muuten vielä lukenut Tuomisen uutta Venäjä-kirjaa, koska meidän kattilakuntaamme ei mahdu enää yhtään opusta, mutta sain Suonenjoen kirjaston sen tilaamaan kokoelmiinsa, joten eiköhän se lähi viikkoina ole täälläkin lainattavissa. Tuomisen kannattaisi suorittaa kirjabagaaseineen Savon kierros vaikkapa rautateitse reitillä Pieksämäki – Suonenjoki – Kuopio – Siilinjärvi, sillä olen varma, että innostunutta ja jopa ostokykyistä yleisöä siunaantuisi edellä mainittujen paikkakuntien kirjastoihin varsinkin, jos kirja maksaa todellakin vain 20 €.
https://www.youtube.com/watch?v=IkCimyTdvMA

Rakennushistoriallinen tai jopa kulttuurihistoriallinen skandaali on tapahtumassa tai ehkä jo tapahtunut Vantaan Koivukylässä, mikäli yhtään on uskominen tämänpäiväistä Hesaria ja miksipä ei olisi uskominen.

Nimittäin Rasinkadulla sijaitsevat opiskelijoille tarkoitetut Hoasin talot ollaan purkamassa. Lehden mukaan Rasinkadulla on pienempien talojen lisäksi kaksi peräti 12-kerroksista taloa ja tämä uutinen pitää sisällään skandaalin. Nimittäin minun asuinaikanani 70-80 luvulla noita tornitaloja oli peräti kolme. Pelkään, että yksi rakennushistoriallisesti ja jopa kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokas 12-kerroksinen tornitalo on jo hävitetty.

Tämä talo saattaa olla nimen omaan se talo, jossa asuivat silloiset teatterikoululaiset Arto Melleri ja Vesa Vierikko sekä sen ajan superjulkkis ja kaikkien teinityttöjen äitien toivevävy Harri Hyttinen, joka esitti Naapurilähiö-sarjassa Harriet Finnen poikaystävää. Hyvin kulttuuritäyteinen oli siis Vantaan Hoas-Koivukylä siihen aikaan. Olen vahvasti sitä mieltä, että tämän talon seinään olisi pitänyt kiinnittää pronssilaatta siinä asuneiden kulttuurihenkilöiden kunniaksi.

Niinpä elämäni suurimman kulttuurielämyksen koin Rasinkatu 4:n kerhohuoneella, jossa nyt jo edesmennyt runoilija Arto Melleri esitti oivallisesti Vimpelin Väinämöistä Eeli Kivistä matkien tämän säveltämän, sanoittaman ja hurmioituneella esityksellään tunnetuksi tekemän kappaleen Rakkaani tule vuorille.

Hesarin jutussa eräs sen ajan ongelmanuori, nykyinen isoäiti, esittelee kyseistä kerhohuonetta ja kertoo, että lähiseudun nuoriso valtasi tämän kerhohuoneen monitoimitilakseen ja muistan tapauksen elävästi. Huonetta ei valtauksen jälkeen voinut verrata edes sikolätiksi, koska vertaus loukkaisi sikoja, jotka ovat eläimiksi hyvin siistejä.

Ymmärrän tosin koivukyläläisiä nuoriakin, sillä ei siihen aikaan lähistöllä ollut minkäänlaisia nuorisotiloja. Toisaalta melkoisen hankalia sikäläiset nuoret olivat nuorisotalon valmistumisen jälkeenkin. En tiedä olivatko he häiriintyneitä, mutta perkeleellisiä he ainakin olivat. Olen varma, että tasavallan presidentti mainitsisi erikseen Koivukylän nuoret uudenvuodenpuheessaan, mikäli meno olisi edelleen samanlaista. Tosin reilut 40 vuotta sitten kyseessä eivät olleet maahanmuuttajataustaiset nuoret vaan maaltamuuttajataustaiset nuoret.

Minulla on muistikuva, että eräs koivukyläläinen teinityttö talutteli silloista poikaystäväänsä koiranhihnassa kauppamatkallaan ja sitoi tämän ostoksiensa ajaksi kiinni liikkeen oven pieleen, jossa tämä sitten odottelikin tottelevaisesti. Ettei vain tämä teinityttö ollut Hesarin haastattelema isoäiti.

https://www.hs.fi/kaupunki/vantaa/art-2000009139385.html

Jokunen vuosi sitten suurhiihtäjä Iivo Niskanen herätti osassa kansaa pahennusta, koska hän esiintyi julkisuudessa susiturkki yllään. Kalle Virtapohjan Iivo-kirjasta paljastuu, mistä Niskasen taipumus susiturkkeihin periytyy. Hän on nimittäin äitinsä puolelta kuuluisaa Vornasten eränkävijäsukua, joka suku liittyy suorastaan eläimellisenä osana maamme susihistoriaan.

Vuosina 1880-81 hukat söivät Turun seudulla peräti 22 lasta. Silloin maamme hirvet oli hävitetty lähes sukupuuttoon ja nälkiintyneet sudet oppivat olosuhteiden pakosta syömään ihmisiä. 1880-luvun alku oli poikkeuksellinen, koska sitä ennen kirkonkirjojen mukaan hukka oli perinyt kahden sadan vuoden aikana vajaat 200 ihmistä eli keskimäärin yhden vuodessa.

Turun seudulla oli pahana susivuotena hätätila, koska paikkakunnan miehet eivät osanneet pyytää susia. Niinpä avuksi hälytettiin Tuupovaaralta ammattimetsästäjä Ignoi Vornanen kahden aikamiespoikansa kanssa. Ja heti alkoi tapahtumaan. Jostain syystä suomalaisten luonnontuntemus oli tuohon aikaan heikkoa ja 200 markan tapporaha luvattiin suden, susi-ilveksen, mikä sellainen sitten onkaan tai ilveksen kaatajalle. Ovelat karjalaismiehet päättivät pistää rahoiksi ja saivat etelän herrat uskomaan myös susi-ilvesten ja ilvesten vaarallisuuteen.

Vornasten miesten pyyntitaktiikka oli yksinkertainen. Kun pedon jäljet löydettiin, lähti yksi mies ilman asetta hiihtämään eläimen perässä, toinen mies seurasi pyssy mukanaan ja kolmannen vaativana tehtävänä oli poimia edellään menevien jättämät vaatteet talteen. Varsinkin etumaiselle hiihtäjälle tuli nopeasti kuuma ja hän vähensi vaatteitaan ladun varteen ja hiihti yleensä loppumatkan alusvaatteisillaan. Kun peto väsyi, kärkimies pystyi sen surmaamaan joko suksisauvallaan tai sitten hän odotti alusvaatteissa värjötellen pyssymiestä paikalle.

Tuupovaaralainen ammattimetsästäjäpartio tappoi kahdessa kuukaudessa 22 ilvestä, mutta ei yhtään sutta susi-ilveksistä puhumattakaan. Karjalaismiehet hankkivat hetkessä 20 vuoden normaaliansiot. Susista he eivät välittäneet, vaan ottivat herroilta rahat helpommalla tavalla. Sudetkin sitten saatiin myöhemmin hengiltä erilaisilla menetelmillä, varsinkin myrkyillä, mutta siinä hommassa tarvittiin lopulta sotaväen ja venäläisten ammattimetsästäjienkin apua.

 Lappeenrannan Rutolan sahan surkeaa 47 työmiehen ampumistapausta selvittäessäni, jossa joukkomurhassa hengestään pääsi myös uutistenlukija Arvi Lindin äidin puoleinen vaari, ilmeni, että myös Lindin isän puoleinen vaari mestattiin sisällissodan aikana, kuten Sotasurma-tietokannan henkilökortissa kerrotaan, vaikka mielestäni ampuminen on ihan eri asia kuin mestaus.

56-vuotiaan August Lindin mestauksen syyksi henkilökortti kertoo, ettei kuulunut punakaartiin, mutta ”kuuluu olleen punaisten nimismies”. Lind oli toiminut neljännesvuosisadan Savitapaleen poliisina, joten ehkä hänellä olisi ollut kykyä hoitaa myös nimismiehen tehtäviä.

Ilta-Sanomat julkaisi reilut vuosi sitten August Lindin tapauksesta näyttävän jutun, jossa kerrotaan mm. seuraavaa, joka paljastaa että kyseessä taisi sittenkin olla ennen kaikkea ryöstömurha, jota ei sattuneesta syystä koskaan tutkittu eikä ketään rangaistu:

”Lind asui perheineen Paassalossa Kuolimojärvellä. Samassa saaressa asunut vihamies ilmiantoi Lindin ilmeisen tekaistuilla perusteilla valkoisille.

– Nyt se ukko o saares ja se pittää saaha sieltä pois, mies oli ilmoittanut.

Valkoisten partio vei Lindin Partakoskelle, josta matkan oli määrä jatkua hevoskyydillä Saimaan jäätä pitkin kuulusteluihin Suomenniemelle. 12-vuotias poika ajoi hevosta.

Vartijat pitivät matkaa turhan vaivalloisena ja kehottivat poikaa pysäyttämään hevosen. Lindin käskettiin mennä kiristämään valjaiden rinnustinta.

Kun Lind nousi reestä, vartijat ampuivat hänet jäälle ja palasivat Partakoskelle. Vainajalta anastettiin kello, puukko, muistikirja, velkakirjoja ja lompakko, jossa oli 700 markkaa.

Ilmiantaja tuli muutaman päivän kuluttua ilkkumaan ja tanssimaan Lindin pihamaalle. Hän kehotti lapsia iloitsemaan, sillä heidän isänsä on murhattu.”

Kokonaisuudessaan Ilta-Sanomien jutun voi lukea tästä https://www.is.fi/kotimaa/art-2000008304521.html .

 Jonkinlainen tutkimus kuitenkin eilen mainitsemastani suonenjokelaisen August Könösen paperitollolla ampumistapauksesta suoritettiin ja nimismies kuulusteli epäiltyä ampujaa. Tutkimusten tässä vaiheessa en ole saanut selville, vaivauduttiinko tapauksen johdosta kuulemaan myös ammuttua, joka menehtyi verenmyrkytykseen myöhemmin tai tapauksen nähnyttä Emil Jokelaista.

Kuulustelupöytäkirjasta ilmenee, että silloinen Suonenjoen nimismies oli noin sata vuotta edellä aikaansa, koska nykyään vain EU:n hallintokoneisto pystyy tuottamaan yhtä vaikeasti luettavaa tekstiä, josta maallikko ei selvää saa.

Eeva Voiman kirjassa Könöset Suonenjoella on tapauksen kulun kertova poliisikuulustelupöytäkirjan sivu, joka alun perin oli yhtä pötköä, joten olen joutunut erottelemaan tekstipötköön kappaleita, jotta asiasta saisi edes jonkinlaisen tolkun:

KUULUSTELUPÖYTÄKIRJA

Talollisenpoika Kalle Adaminpoika Nissinen Suonenjoen pitäjän Lietemäen kylästä:

että saapui viime kesäkuun 22 päivän iltana kotiinsa Suonenjoen kirkolta suojeluskuntamanöövereiltä ja oli hänellä mukanaan kivääri ja yksi löysällä paperitulpalla täytetty panos, minkä sai talollisen pojalta Niilo Haloselta; että jonkin ajan kuluttua näki pihalle saapuvan naapurinsa August Könösen ja työmies Emil Jokelaisen, joiden luokse meni ja kun sitten tuli puhe äskeisistä manöövereistä, muisti, että kivääri jäi tupaan ja kun tupa yön aikana oli tyhjä, päätti viedä kiväärin makuusuojaan, minkä vuoksi nouti sen tuvasta ja tuli taas Könösen ja Jokelaisen luokse laskien kiväärin maahan rappuja vasten:

että Könönen otti sitten kiväärin käteensä ja veti sulkulaitoksen auki: jolloin siitä lensi ulos tyhjä hylsy, minkä jälkeen kertoja otti aseen Könösen kädestä ja pisti siihen taskussaan olleen paperilla täytetyn panoksen, minkä aikoi ampua navetan kattoa kohden, mutta jostakin käsittämättömästä syystä kääntyi, astui muutamia askelia Könösestä ylöspäin, ojensi kiväärin Könöstä kohti ja laukaisi muistamatta kumminkaan tähtäsikö Könöseen tai ampuiko tähtäämättä: että kun kivääri laukesi, säikähti hän kovasti ja kun katsoi Könöseen huomasi verta vuotavan hänen leuastaan:

että haavaa ruvettiin heti käärimään ja alkoi kertoja hommata Könöstä lääkäriin Suonenjoen kirkolle, jonne itse lähti häntä viemään ja menivät suoraan piirilääkäri Rahmin luokse, joka kääri haavan ja kutsui Könöstä seuraavana aamuna uudelleen luokseen: että Könösen leuka näytti sitten hyvin paranevan, mutta kun hän työskenteli pölyisellä pellolla auringonpaisteessa eikä haava ollut kääreessä, alkoi haava pahentua, minkä vuoksi Könönen kertojan sisaren sairaanhoitajatar Elina Niemisen kehotuksesta meni Kuopion lääninsairaalaan, jossa sittemmin kuoli:

että vielä samana iltana jolloin tapaus sattui, olisi kertoja tahtonut toimitettavaksi asiassa poliisitutkinnon, mutta kielsi Könönen siitä sanoen, että sovitaan asia keskenämme että kertoja kumminkin samalla matkalla ilmoitti asiasta suojeluskunnan paikallispäällikölle, joka kehotti heitä hyvinä naapureina sopimaan asian sekä että kertoja oli sitä mieltä, että haava pääsi pahentumaan huolimattoman hoidon kautta.