02.04.2012, 19:20

Kyllä on paha mieli ja tunnelma pilalla, kun kuuntelen Juntusen selostusta Kalpan kauden viimeistä pelistä, jossa on käymässä juuri niin surkeasti kuin uskoinkin. Kalpa kyllä voitti runkosarjan, mutta mitään muuta se ei sitten voittanutkaan.

Ja vähän tunnen pahaa mieltä ja myötähäpeää Juntusen Oikean Aseman selostuksestakin. Äsken selostaja vaati, että Kalpan puolustajan olisi vedettävä vastustajan kanssapelaajaa turpaan niin, että tukka lähtee. Ennen minun nuoruudessani radion tehtävä oli sivistää ja ylevöittää kansaa.

Esimerkiksi Paavo Noponen joutui Cortinan kisojen 500 metrin luistelussa kiusalliseen tilanteeseen, kun Toivo Salonen sai parikseen Sveitsin Kullin. Kirjallisuuden maisteri Noponen sai käyttää kaiken verbaalisen lahjakkuutensa, jotta ei käyttänyt Kullista loukkaavia taivutusmuotoja.

Muuten 50-luvulla oli Suomessa oikeusministerinä Magnus Kull. Tuo Magnus tarkoittaa suomeksi isoa. Ministeri Kull pyysi valtioneuvostossa ministerikollegoiltaan, että hänen sukunimestään ei käytettäisi kokouksissa taivutusmuotoja. Siihen muudan koiranleukainen ministeri tokaisi, että jos se kunnon vehje on, niin eihän se edes taivu mitenkään.

Kommentit (1)

Kohtuuttomat mittasuhteet on urheiluviihde saanut omassa elämässäni kuten yhteiskunnassa yleisemminkin. Tosin eilen katsoin Kuopion keskuskentällä vain kaksi jalkapallo-ottelua, koska kolmas peruutettiin.

Niinpä ehdin lukemaan historiaa ja oppimaan sen, että urheiluviihteellä oli keskeinen sija jo muinaisten roomalaisten elämässä. Rooman valtaltakunnan loppuvaiheessa kansa keskittyi viettämään ns. hauskaa elämää, eli se irstaili, elosteli ja rietasteli sekä seurasi väkivaltaista urheiluviihdettä. Luonnollisesti valtaapitävät suosivat asiaa silloin kuten nykyäänkin.

Eräässä vaiheessa valtio oli jo lähes sisällissodassa, kun vihreiden ja sinisten kannattajat ottivat mittaa toisistaan, niin että kymmeniä tuhansia ihmisiä lyötiin lihoiksi. Vihreät ja siniset eivt olleet poliittisia puolueita, vaan kahden kilpa-ajojoukkueen kannattajien muodostamia huligaanijoukkioita. Lähinnä heitä voisi verrata hifk- ja jokerifaneihin.

Mutta mitäpä kertomaan asiasta enempää, koska olennainen on jo kerrottu Wikipediassa otsikolla Factio:

Factiones (lat. mon.; yks. factio, yhteisö, puolue) olivat Rooman valtakunnassa kilpa-ajojen järjestelyistä kuten hevosten hankinnasta ja kilpailijoiden valmennuksesta vastanneita ryhmittymiä. [1] [2] Aluksi vuoden 70 eaa. tienoilla ryhmittymiä oli kaksi, valkoinen ja punainen. Keisariajalla ryhmittymien määrä kasvoi neljään, kun mukaan tulivat sininen ja vihreä puolue. Myöhäisantiikissa factioiden kannattajat muodostivat sirkuspuolueita (tai circuspuolueita, ajopuolueita).

Factiot maksoivat huippuajajille huomattavia palkkioita ja kilpailu parhaista ajajista oli tallien välillä kiivasta. Juvenalis kertoo, että huippuajajat saattoivat ansaita satakertaisesti asianajajaan verrattuna. Keisari Theodosius II kannatti vihreitä, Anastasios I punaisia ja Justinianus I sekä puolisonsa Theodora sinisiä.

400-luvun puolivälin jälkeen Konstantinopolissa yleistyivät sirkusmellakat, joissa sirkuspuolueiden väliset erimielisyydet kärjistyivät mellakoinniksi. Mellakoita oli yhteensä useita kymmeniä. Vuonna 390 oli Thessalonikassa kuuluisa mellakka. Mellakat johtivat lopulta vuonna532 Nika-kapinaan, kun katsojien tyytymättömyys eräiden sinisten ja vihreiden kannattajien saamiin hirttotuomioihin kanavoitui lopulta vallankumousyritykseksi. Rähinöinnissä arvioidaan kuolleen 30 000–50 000 henkilöä. Mellakoita rauhoittamaan jouduttiin kutsumaan armeijayksiköitä, minkä arvioidaan olleen syy niiden poikkeukselliselle verisyydelle. Nika-kapinan jälkeen seuraava mellakka sattui vasta vuonna 547 ja uudestaan kahtena seuraavana vuonna.

Sirkuspuolueiden erimielisyyksiä on yritetty selittää sekä niiden kannattajien oletetuilla poliittisilla että uskonnollisilla erimielisyyksillä. Toisen varteenotettavan tulkinnan mukaan kyseessä oli tavallinen huliganismi. Riippumatta siitä oliko sirkuspuolueilla poliittista agendaa, niillä varmasti oli poliittista merkitystä. Puolueet tarjosivat tavan kanavoida yhteiskunnan epäkohtia, esimerkiksi ruoan puutetta, koskenutta tyytymättömyyttä.

Factioiden merkitys väheni valjakkoajojen menettäessä suosiotaan 500-luvun loppupuolelta lähtien.

Kommentit (0)

Katsoin äsken Teksti-Tv:ltä hermoja repivän lentopallo-ottelun. Sampo hävisi ja on nyt välierissä otteluvoitoissa 3-0 tappiolla. Hyvältä ei näytä.

Päivällä piti Kupsin pelata vihoviimeinen harjoitusottelu Jippoa vastaan. Mutta ei pelannutkaan, koska Kupsista on niin paljon pelaajia loukkaantuneita, ettei joukkuetta saatu kasaan. Savon Sanomatkin otsikoi, että Kups luopui Kalusta, vaikka minusta kemerunilaista Kalua olisi Kuopiossa tarvittu kipeästi. Hyvältä ei näytä.

Maailman jääkiekkohistoriassa on pelattu 976 pudotuspeliä paras seitsemästä. Ainoastaan kuusi kertaa on joukkue noussut 3-0 tappioasemasta ottelusarjan voittoon. Mutta Kalpa taitaa onnistua kaunistelemaan tilastoja pudotuspeleissä Bluesia vastaan. Hyvältä ei näytä.

Jo runkosarjassa Kalpa pelasi pelottavan heikosti. Tosin joukkue voitti runkosarjan vaisujenkin peliesitysten jälkeen, mutta mitään muuta se ei kyllä muistaaksensi voittanutkaan. Ja huonot peliesitykset taitavat taas jatkua huomenna. Kaikki ennusmerkit viittaavat siihen. Hyvältä ei näytä.

Ja jos Kalpa onnekkaasti voittaisikin Bluesin, niin juuri varmistui, että hyvältä ei näytä sen suhteen, että Kärpät olisi jatkossa Kalpan vastustaja, kuten toivoin, vaan vastaan taitaa tulla pelottavan kovakuntoinen Jokerit. Helsinkiläisille häviäminen tuntuu sitten vieläkin karvaammalta. Hyvltä ei näytä.

Kommentit (0)

Kuvan nuorukaisen syntymävuosi herättää ajatuksia. Sankarivainaja on ikäluokkaa 1958 ja hän poistui tuonilmaisiin 1980. Laulussakin sanotaan, että nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on. Ilmeisesti Eino Leino oli tuota säettä hioessaan ainakin keskivahvassa humalatilassa. Mietityttää, että jos historian kulku olisi ollut vähän toinen, eli vaikkapa Tali-Ihantala olisi murtunut, saattaisin minäkin nyt olla Afganistanin veteraanisankari.

Vienan kuu-nimisessä kirjassa, joka ilmestyi muutama vuosi sitten, kerrottiin, että karjalaiset nuoret miehet olivat innokkaita lähtemään Kauko-Idän sotaretkelle. Ehkä se kotiolot voitti. Sen sijaan metsätöihin tuotiin miehiä Ukrainasta. Ja Laatokan saarella näytti rakennustöissä olevan keskiaasialaisia. Muslimikulttuurin kasvatit eivät ole persoja viinalle, kuten me suomalaisugrit.

Kommentit (0)

Luulen kuvan haudan edustavan tyypillistä sosialistisen realismin tyylisuuntausta. Tuollainen läpiammuttu sotilaskypärä on aika tavallinen rekvisiitta Karjalan sotilashaudoilla. Eivätkä värikkäät muovikukkaset lakastu koskaan.

Vainaja näyttää kuolinpäivästä päätellen olleen Talvisodan venäläissankari. Sotilaskypärä ei ehkä kuvasta oikein tapahtuman taustoja, koska epäilen kysymyksessä olevan lentäjäsankarin haudan ja lentäjien päähine oli toisenlainen.

Veikko Hakulinen kertoi muistelmissaan, miten Elisenvaaran aseman lähelle syöksyi maahan hävittäjäkone, jota myös tuleva suurhiihtäjä Hakulinen hiihti tutkimaan. Sivulauseessa hän muisteli palaneen lentäjän haisseen pahalle. Kovin suurta numeroa Hakulinen ei asiasta tehnyt; siihen aikaan kansa oli tottunut nykypäivän ihmistä järkyttäviin asioihin.

Kriisiterapiaa ei silloin tunnettu eikä kriisiryhmiä perustettu Elisenvaaran koululaisille, kuten nykyään tehdään paljon pienemmissäkin asioissa, joka oikein onkin. Vanhana pakanana joudun myöntämään, että papit saattoivat siihen aikaan tehdä hyvinkin kustannustehokasta mielenterveystyötä, vaikka heidän tarjoamasta rohkaisusta ja lohdutuksesta ei sellaista nimeä osattu käyttää.

Kommentit (0)

Kuvan kivessä lukee kahdella kielellä ”1939 – 1944 pommitusuhrien muistolle”. Allekirjoittajina ovat Kurki-säätiö ja Räisäläisten säätiö. Pommitus satutti pahiten räisäläläisten evakkojunaa.

Tekstissä ei syytetä ketään eikä väitetä mitään, vaan ainoastaan todetaan, että pommitukset vaativat ihmishenkiä välillä 1939-1944. Uhrien lukumäärää tai kansallisuuttakaan ei mainita. Mielestäni vainajien nimetkin olisi voinut kertoa. Kenenkään ei pitäisi siitä enää suivaantua. Vuoden 1944 kesäkuun 20. päivän tapahtumista ei mainita mitään. Suomalaiset ovat pyrkineet olemaan loukkaamatta ketään, ja sekin on varmaan hyvä se.

Korostetun vaatimaton tuo muistokivi on ja jotenkin se on vanhan ja kuluneen oloinen, vaikka teksti on vasta vuodelta 1994. Epäilen, että tuo kivi on jo aiemmin hyödynnetty jossakin, elikkä se on nyt uusiokäytössä, mutta netistä en löydä kysymykseen vastausta.

Sotamuistomerkeistä puheenollen pitää vielä joskus käydä Lapinjärvellä aika lähellä Heinolaa, jossa on Puna-armeijan sankarilentäjien muistomerkki. Kesällä 1941 oli yksi ensimmäisistä Neuvostoliiton nelimoottorisista pommikoneista matkalla Berliiniin, kun venäläisten oma ilmatorjunta vaurioitti konetta niin, että se pystyi kaartamaan vain oikealle.

Kaartosäde oli niin pitkä, että Keski-Euroopan sijasta kone päätyi hämäläiselle pellolle. Siinä meni aika monta miestä, koska ilmapommituskin oli siihen aikaan hyvin työvoimavaltaista. Koneessa oli niin kummalliselta kuin se kuullostaakin dieselmoottorit, ja niinpä se ei syttynyt maahansyöksyssä tuleen.

Laskuvarjolla hypänneet koneen lentäjät ja muutama mies jäivät henkiin. Suomalaiset uskoivat, että koneen lentäjät olisivat tahallaan loikanneet Suomeen ja että kyydissä olleet miehet olisivat olleet desantteja. Tarinan mukaan lentäjiä olisi alkanut pelottaa ja he olisivat hypänneet koneesta ja jättäneet ”desantit” heitteille. Samaisen tarinan mukaan hengissä säästyneet ”desantit” olisivat jo heti vankileirin portilla pätkineet lentäjiä turpaan, johon saattoi ollakin perusteltu syy.

Kommentit (2)

Kävin viime kesänä mietiskelemässä maailmanmenoa Elisenvaaran asemalla Venäjällä; Elisenvaara on yllättävän lähellä Uukuniemeä ja se on saattanut olla uukuniemeläisillekin merkittävä paikka ennen rajan siirtoa. Merkittävä paikka se oli ainakin Kioskin Matille, joka joskus järkyttyneenä muisteli, kuinka oli ollut siellä keräilemässä ihmisruumiin kappaleita nuorena sotilaana.

Nimittäin kesäkuun 20. 1944 pääsi reilut 50 venäläistä pommikonetta yllättämään Elisenvaaran asemalle sulloutuneet evakot ja sotilaat. Pienelle asemalle oli ahtautunut ehkä jopa 3000 ihmistä, valta osa siviilejä. Heistä ainakin 150  sai surmansa. Se oli Suomen historian tuhoisin siviilipommitus. Tapaus ei ole ainutlaatuinen sotahistoriassa; ilmasta käsin on vaikea erottaa siviilejä sotilaiden joukosta.

Ihmettelin kesällä, ettei uhreja ollut enempää. Koneet nimittäin tyhjensivät lastinsa hyvin matalalta, jotkut jopa puiden latvojen tasalta, koska paikalla ollut it-tykki tuhoutui heti täysosumasta. Pommien joukossa oli 500-kiloisiakin. Luulen, että moni paikalla ollut säilytti ainoansa, kun ymmärsi juosta kuvan Pusutunneliin suojaan.

Pommituksesta on liikkunut monenlaisia huhuja. Kuolonuhreja on väitetty olleen jopa 450. On myös kerrottu, että asemapäällikkö, iisalmelainen kommunisti, olisi tilannut koneet paikalle. Tiedetäänpä, sekin että vakoojan radiolähetin olisi ollut kätkettynä uuniin; samankaltainen tarina uuniin kätketystä radiosta liittyy myös Talvisodan aikuiseen Suonenjoen pommitukseen. Elisenvaaran asemapäällikön kerrotaan myös välittömästi ammutun tapahtumapaikalle. Rahkolan ja Geustin kirjassa Elisenvaaran pommituksesta kiistetään vakuuttavasti huhut petturimaisesta asemapäälliköstä.

Tapauksen jälkeen asemalla vallitsi täysi kaaos. Sikäli huhut paikalla sattuneesta teloituksesta saattavat pitää paikkansakin, että eräs muistelija vakuuttaa nähnensä, että suomalaiset sotapoliisit olisivat ampuneet ainakin yhden, tai jopa kaksi, ruumiiden ryöstelijää.

Minulla on sellainen mielikuva, ettei tätä ampumistapausta mainittu pari vuotta sitten, jolloin sotahistorioitsijat väittelivät sota-ajan teloituksista. Saattaa olla, ettei Elisenvaaran kaaoksessa älytty ihan kaikista asioista laatia virallisia pöytäkirjoja, jotka todistaisivat tapahtuneet jälkipolville.

Kommentit (0)

Nyt sitten ymmärrän, miksi Dragsvikin varuskunta säilytetään. Asiasta ei ole paljoa kansalle huudeltu, koska vastuulliset asiaa ymmärtävät tahot eivät ole halunneet aiheuttaa paniikkia. Seuraava vihollinen onkin tulossa etelästä. Onneksi Suomi on tällä kertaa saamassa vastaansa oman sarjansa valtion.

Sotapropanda on käynnistynyt. Uuden-Seelannin liikenneministeri on jo kaikella arvovallallaan kertonut maansa parlamentissa, että suomalaiset ovat väkivaltaista murhaajakansaa. Hän selvästikin pelkää meitä. Ja syytä onkin.

Suomi ja Uusi-Seelanti ovat olleet keskenään sodassa jo yli 70 vuotta. Uusiseelantilaiset julistivat englantilaisten peesissä Suomelle sodan vuonna 1941 eikä rauhaa ole sen jälkeen tehty. Jonkinlainen hatara aselepo on mielestäni tähän asti kuitenkin vallinnut.

Mutta nyt valtioiden välinen tilanne on kärjistymässä. Onneksi Stefan Wallin ymmärsi säilyttää joukkoja vihollisen puoleisella rajalla. Puolustusministeri Wallin voisi osoittaa, että hän on suomalainen reservin upseeri eikä mikään lammas ja jyrähtää vihollisvaltion suuntaan koko arvovallallaan.

Puolustusministeri voisi vaikka vaatia, että ellei Uusi-Seelanti heti peru lausuntoaan siitä, että suomalaiset ovat väkivaltaista murhaajakansaa, nousevat Hornetit ilmaan ja pommittavat vihollisen takaisin kivikauteen. Suomen köyhillä puolustusvoimilla ei ole vara seisottaa kallista kalustoaan ihan tyhjän panttina.

Kommentit (0)

Urheilutäyteisen päivän täyttymys oli, kun Kaisa Varis palasi kilpaladuille ja antoi tv-haastattelun. Yhtä sivistyneen, älykkään, rehdin ja rehellisen oloinen oli Kaisa kuin ennenkin. Samanlainen perisympaattinen ihminen on myös hänen entinen valmentajansa K-P Kyrö. Ei ihme, että Kyrön auton nähtiin ainakin kerran yöpyvän Variksen parkkipaikalla. Itse luin asian Hesarista omilla silmilläni.

Toivottavasti molemmat hyödyntävät kansan heitä kohtaan tunteman sympatian ja asettuvat vaikkapa Eu-vaaleissa ehdolle, kuten kaikki muutkin pajon turhemmatkin julkkikset tekevät. Ja toivottavasti Kaisa myös jaksaa jatkaa kilpaladuilla. Hänesta saamme vielä samanlaisen hiihdon äitee-hahmon, jollainen oli toinen Pohjois-Karjalan tyttö Siiri Rantanen.

Kaisa antoi haastattelussa vaikutelman, että pikkuisen kaduttaa ja että hän ehkä vaihtaisi elämästään ainakin pari päivää pois. Juha Mieto oli pari viikkoa sitten telkkarissa  Arto Nybergin vieraana ja Mietaan toivekappale oli Tapio Rautavaaran En päivääkään vaihtaisi pois. Itse kyllä vaihtaisin aika monta päivää pois.

Samoin varmaan tekisi Miedon kova kilpakumppani Arto Koivisto. Se ilmenee hänen kirjastaan Elmäni ladulla. Suomen hiihdolle on suuri onni, ettei sitä kirjaa ole norjannettu. Ihmettelen, etteivät Koiviston muistelmat ole synnyttäneet enempää kansalaiskeskustelua. Hän nimittäin kertoo kovia juttuja suomalaisesta hiihtovalmennuksesta. Silloisten Hiihtoliiton herrojen suuri pelko on varmaankin se, että Mieto tulee uskoon ja paljastaa rehellisesti kaiken.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa  hyvää musaa.

http://www.youtube.com/watch?v=HyiJ89O0jvc

Kommentit (0)

Jos Surmanluodit on valittu Suomen parhaaksi elokuvaksi, niin maailman parhaaksi ovat kriitikot vuodesta toiseen valinneet Orson Wellesin Citizen Kanen. Citizen Kane pohjautuu upporikkaan lehtikustantaja Hearstin elämäntarinaan. Elokuvan lopussa päähenkilön lausuu kuolintoreissaan arvoituksellisen sanan ”Rosebud”. Rosebud oli multimiljardöörin kelkan nimi pikkupoikana. Sillä hän leikki, ennen kuin häntä alettiin kouluttaa suurliikemieheksi.

Nykyään Rosebud liittyy myös Kuopion kaupunkiin. Tuohon naapuriin on ilmestynyt kirjakaupppa nimeltään Rosebud. Kaupan omistaa kulttuuriosuuskunta Sataman Tarmo. Osuuskunnan nimessä on paljon vanhan hyvän ajan ihanteellisuutta.

Pari viikkoa sitten poliisikirjailija Marko Kilpi kertoi liikkeen tiloissa Elävien kirjoissa-romaaninsa filmatisoinnista. Sitä kuvataan parhaillaan täällä Kuopiossa. Edellisen kerran Kuopio, ja varsinkin muikkuravintola Sampo, oli esillä Anssi Mänttärin Matti Nykäs-elokuvassa 30 vuoden takaa; filmin nimi taisi olla Mestari. Se ei ole menestynyt silloin, kun historian parhaita filmejä on valittu.

Arto Meller elämänkerrassa kerrotaan, että kun runoilijanero jäi auton alle ja makasi henkitoreissaan, niin hän toisteli sanaa Pöntinen. Pöntinen on sukua Rosebudille. Mellerin pikkipoikana saama kotitekoinen jääkiekkomaila nimettiin Pöntinen Junioriksi.

Vielä 60-luvulla pojat vielä pelailivat itsetehdyillä vanerilapaisilla mailoilla. Itsekin tein koulussa sellaisen. Luulen, että jos nykyään jonkun yksihuoltajaäidin poika tulisi kouluun itsetehdyn jääkiekkomailan kanssa, seuraisi siitä lastensuojeluviranomaisten tarkistuskotikäynti. Nykyään kiekkopojat pelaavat komposiittimailoilla, jotka maksavat noin 100 euroa.

Kommentit (0)

Olenpa katsonut kahdeksatta kertaa Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia-sarjaa Teemalta. Vuodesta toiseen kriitikot ovat valinneet sen Suomen kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Mikko Niskanen oli sikäli ristiriitainen ihminen, että hän ohjasi sekä maamme kaikkien aikojen parhaat, mutta myös maamme kaikkien aikojen huonoimmat filmit.

En ole kiinnostunut enää Surmanluotien taiteellisen  puolen seuraamisesta, vaan kansatieteellinen puoli kiinnostaa enemmän. Nimittäin Savon Sanomat oli vähän aikaa sitten huolissaan maamme pontikankeittoperinteen rappeutumisesta; Mullikka ei tosin ainakaan vielä ottanut kantaa siihen, pitäisikö pontikankeitto ottaa myös kansalaisopistojen ja työllisyyskurssien ohjelmistoon.

Surmanluodeista opin sen, että huolella valmistetun pontikkakeittämön putkiliitokset  juotetaan tiiviiksi leipätaikinalla. Nerokas keksintö, jota itse en olisi hoksannutkaan. Mutta vieläkään en saanut selville sitä mieltäni askarruttanutta asiaa, että miten neuvokas pontikkamies erottaa sen, koska alkuvaiheessa putken päästä tippuva tappavan myrkyllinen metanoli  vaihtuu arvostetuksi etanoliksi.

Tietääkseni ainut Kärkkäälän talousalueen pontikkapannu sijaitsi noin puoli kilometriä Kumpusen lounaispuolella sijaitsevan pienen lampareen rannalla. Poliisit sen sitten tuhosivat, mutta tietäkseni kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rauniot saattavat olla löydettävissä vieläkin. Niiden etsiminen on siis seuraavan kesälomani päätulostavoite. Samalla kertaa etsin Kakkisensalolta myös Persepyöreinen-nimisen lammen. Se on jossain siellä Salmisen puolessa.

Kommentit (0)

Neuvostopyörästä kylliksi saatuani myin sen eräälle kaverilleni, joka myöhemmin päätyi itsemurhaan. Luulen ymmärtäväni tapauksen taustat. Ostin sitten runkoa myöten kotimaisen kauniin Tunturin, joka poseeraa kuvassa. Kuvan ottohetkellä pyörä viettää 32-vuotispäiviään. Ikä alkaa jo näkyä. Erilaisia vaivoja tuppaa, eturenkaaseenkin täytyy nykyään pumputa ilmaa jo monta kertaa vuodessa. Muoviset lokasuojat murenivat 30 vuoden kohdalla ja uudet maksoivat enemmän kuin aiempi fillarini uutena.

Tuo retkipyörä oli niin kaunis, että nostin sen opiskelijaboksini seinäkoristeeksi. Asuntoni oli pitkään sangen pelkistetty. Polkupyörän lisäksi vakikalustoon kuuluivat patja ja lukulamppu sekä poroinen kahvipannu. Ikkunaverhotkin oli sitten myöhemmin. Joku huomautti, että ikkunaverhojeni lokit lentävät selällään. Minua se ei häirinnyt, olen nimittäin hyvin miehinen mies.

Tuolla kuvan oivallisella ajokilla ajoin heinäkuun 17.-18. päivien välisenä aikana vuonna 1982 noin 500 kilometriä vuorokaudessa. Ei tuntunut juuri missään. Ei matka tapa vaan vauhti, sanoi jo Tahko Pihkala. Silloin olivat vuosisadan helteet, parhaimmillaan 32 astetta ja yölläkin kuuma, mutta siitä huolimatta yöllä palelsi niin, että hampaat löivät loukkua. Ilmeisesti energiat olivat vähissä.

Myöhemmin luin, että vuorokauden pyöräilyn Suomen ennätys on 980 kilometriä. Joku kansallisen keskitason kilpapyöräilijä oli sen ajanut vetoauton imussa kilpapyörällä. Kilpapyöräilijä ylitti melkein tuplaten oman saavutukseni, mutta hän olikin harjoitellut.

Kommentit (0)

Minäkin olen saanut tuta pyöräilyn ja kärsimyksen ykseyden. Ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä v-78, jolloin minulla oli vielä aikaa ja rahaa; nyt ei ole aikaa eikä rahaa, koska olen valtionvirassa, ostin itselleni 8-vaihteisen neuvostourheilupyörän. Se maksoi 327 smk eli nykyrahassa 55 euroa. Mukana seurasi samaan hintaan muovikassillinen varaosia ja työkaluja. Erinomainen järjestely ja erinomaiseen tarpeeseen ne tulivat.

Lievästi sanottuna pyörä ei ollut kovin laadukas, tai ehkä se oli hintansa väärti. Joku sanoisi, että ihan paska värkki. Vasta myöhemmin luin Tekniikan Maailman testin, jossa lyhyesti todettiin välineeni olevan ajokelvoton. Tai ainakin satula olisi pitänyt välttämättä ensin vaihtaa, koska satulan törröttävät niitit olivat asennettu ihan päin persettä.

Mutta silloin en ollut testiin vielä tutustunut, kun tällä TM:n mielestä ajokelvottomalla munamankelilla poljin yhtä soittoa Helsingistä Suonenjoelle eli noin 370 km. Noin 200 km ajoin juomatta, koska huoltoasemat eivät olleet siihen aikaan öisin auki, järvivettä ei siihenkään aikaan uskaltanut juoda ja järvet alkavatkin vasta Savosta. Välillä itkin ja välillä kirosin, joista jälkimmäinen keino antoi enemmän puhtia. Elämäni sykähdyttävimpiä hetkiä oli, kun näin, että Suonenjoen Teboilin puarhuone oli auki jo heti aamusta ja sain tilata itselleni pullollisen punaista Aku-Ankka-juomaa.

Jokunen päivä myöhemmin halvaantui vasen jalkani Suonenjoen puulaakisarjan eli ns. bundesliigan ottelun avauspotkun yhteydessä. Erikoinen tunne, kun jalka ei tottele, vaikka sitä kuinka komentaa. Lääkäri ei oikein osannut sanoa syytä vaivalleni; epäili jonkinlaista rasitusvammaa. Ei ole vieläkään täysin parantunut. Jos ulkotöissä olisin, voisin hyvinkin köpsähdellä jo eläkeukkona.

Kommentit (2)

Tuo eilen mainitsemani 60-lukuinen mopedi osoitti kansan elintason nousseen huikeasti. Vielä 50-luvun alussa silloinen Taivalkosken rakennustarkastaja Kalle Päätalo suoritti virkamatkansa polkupyörällä. Kerrankin hän lähti marraskuun sohjoisina aamuyön tunteina polkemaan yksivaihteisellaan jonnekin 90 kilometrin päähän syrjäkylälle rakennusta tarkastamaan ja polki sitten vielä saman päivän sohjoisina iltayön tunteina takaisin kotiinsa kellonvetoon.

Matkalla hän kaatui monta kertaa, mutta ei tuntenut siitä katkeruutta, vaan pikemminkin riemua, koska katsoi sillä tavalla hyvittävänsä työnantajalleen, eli Taivalkosken kunnalle, ne kunnan jauhot, joita joutui lapsena syömään, kun myös työhullu isä-Herkko vietiin köysissä piiriin. Vahvasti työorjentoitunut Herkko ei kestänyt 30-luvun laman mukanaan tuomaa joutilaisuutta.

Päätalon Kassun 180 kilometrin virkamatka vastaisi sitä, että kuopiolainen virkamies suorittaisi virkamatkansa Pieksämäelle ja takasin jalkarattaalla. Tosin nykyään ovat vaihdepyörät ja pikitiet. Jotenkin sitkaampia olivat edellisen sukupolven suomalaiset.

Muistanpa kerrotun, että Kärkkäälän osuuskaupanhoitaja Tahvo Turunen olisi käynyt reppunsa kanssa jalkapatikassa hakemassa tavaratäydennystä 15 kilometrin päästä kirkolta. Ja kuulemma sodan jälkeen kärkkääläisten lähin äänestyspaikka oli Halolanmäen koululla, jonne oli oikolatuakin pitkin toistakymmentä kilometriä. Siitä huolimatta äänestysprosentti oli paljon nykyistä korkeampi.

Kommentit (0)

Olin jo henkisesti virittäytymässä kevään ja pääsiäisen odotukseen, mutta talvinen lumipyry yllätti jälleen itäsuomalaiset autoilijat. Töistä kävellessä hyhmä iski vallan vaakatasossa naamaan. Ei ollut hyvä idea kannustaa eilen Väyrystä mopedin satulaan.

Mopedin satulasta käsin olisi kovasti kylmä yrittää suorittaa puolueen asettamaa tehtävää. Toisaalta Kepulla on niin vankka järjestöväki, että aina löytyy kaksi riskiä maataloustuottajaa, toinen etupuolelle ja toinen takapuolelle, kantamaan mahdollinen tuleva puoluejohtaja kunnantalon tuulikaappiin sulamaan.

Tuollaisen puolueen asettaman tehtävän Juri Gagarin ilmoitti juhlallisesti täyttäneensä Punaisella torilla pääsihteeri Hrutsheville huhtikuussa -61 palattuaan hengissä avaruudesta. Tilaisuuden juhlavuutta häiritsi, ettei Gagarin ollut muistanut sitoa toisen kenkänsä nauhaa ja kenkä oli vaarassa singahtaa jalasta miehen marssiessa juhlavasti pääsihteerin tykö.

Muuten kummasti on suomalaisten elintaso noussut. Muistan lapsuudestani, miten vauraat kyläläiset eli ainakin sellaiset,  joilla oli vara mopediin, koska olivat TVH:lla hätäaputöissä, ajelivat ajokillaan myös tulipalopakkasilla.

Siihen aikaan oli käytössä jonkinlainen muovinen suppilo, joka asetettiin naamalle estämään pakkasviimaa. Ja jotkut nokkelimmat laittoivat sukset jalkoihinsa ja niiden avulla saattoi yrittää pitää mopoa pystyssä liukkaillakin teillä. Nyt yhteiskunta pysähtyisi yleislakon seurauksena, jos joku vähäosainen pakotettaisiin moiseen hengenvaaralliseen touhuun ja se on ihan

Jokunen ilta sitten väitin, että Paavo Väyrynen on kansan mielessä siirtynyt inhotuimman suomalaisen asemasta arvostetun valtiomiehen asemaan. Tosin oma puolue ei näytä miestä liiemmin arvostavan, koska Väyrysen puoluetyössä syntyneiden matkalaskujen hyväksymisessä on ollut ongelmia.

Mikäli Väykällä on vähänkin symbolien tajua, ja miksi ei ole, hän hankkii itselleen mopedin ja alkaa suorittamaan kenttätyötä sen satulasta käsin. 60-luvun lopulla SMP:n puoluesihteeri Eino Poutiainen nousi vallan maailmanmaineeseen kiertäessään maatamme mopedilla. Lisäksi hän älysi luopua myös Suomen kansan vihaaman herraskaisuuteen viittaavan D-kirjaimen käytöstä. Loput onkin sitten poliittista historiaa.

Ja elokuvankin historiaan Eino Poutiainen on tietämättään vaikuttanut. Ainakin Kari Hotakainen on eräässä kirjassaan väittänyt, että Suomessa 60-luvulla käydessään elokuvamies Peter Fonda sai idean Easy Rider-alokuvaan nähdessään TV-uutisissa jutun Eino Poutiaisesta ja hänen mopetistaan. Tätä asiaa ei tiedetä kovin laajalti.

Samoin suomalaiset tietävät hämmästyttävän huonosti sen, että maailman katsotuin elokuva Kummisetä on ainakin Hotakaisen mukaan kuvattu Helsingin Malmilla. Sikäläiset mustalaiset avustivat kuvauksissa esittämällä sisilialaisia mafiosoja.

Kommentit (0)

Sairauden puolelle tämä menee. Ensin katsoin Kupsin miesten pelin ja sitten vielä puolet A-junnujen ottelusta. Junioreiden pelistä poistuin siinä vaiheessa, kun kotijoukkue johti 3 – 0, joka potkupallossa osoitti sen, että Kuopion ja Porin potkupallokulttureilla on tasoeroa valovuosi. Miehissä Kups ja Vps tasasivat sopuisasti pisteet.

Kupsin joukkueessa esiintyi ensimmäisen kerran Kamerunissa syntynyt  Etchun Tabe. Häne paikkansa ei ole Suomen Veikkausliigassa vaan Keski-Euroopan rahakentillä. Luulen miehen olevan kuopiolaisten paras ulkomaalaisvahvistus kautta aikojen.

Hänet on kuulemma palkattu joukkueen alapään lukoksi ja yläpään pelotteeksi. Mies on Sami Hyypiän mittainen, mutta nopeampi ja urheilullisempi. Hän osaa myös pelata järjen kanssa. Eikä ole muutenkaan tyhmä mies; hän on opiskellut Amerikan yliopistossa biologiaa. Jos Tabe olisi suomalainen, hän olisi maajoukkueen tukipilareita.

Muuten Kupsiin oli tulossa myös virolainen Sander Puri, mutta ei sitten tullutkaan. Kupsin sijasta hän valitsi jostain syystä Bristol Cityn. Luulen, ettei tällä hetkellä yksikään suomalaissyntyinen palloilija mahtuisi Bristo Cityyn. Mutta onneksi meillä pikkupojat hallitsevat potkupallon sijasta  paremmin tietokoneen ja se on ihan hyvä kansaivälisen kilpailukyvyn kannalta.

Kommentit (0)

Oikeanpuoleinen virkamies on sonnustautunut Uukuniemen Urheilijoiden verryttelypukuun. Valinnalla on luonnollinen selityksensä. Jääkiekon Sm-liigan ylivoimaisesti voittanut Kalpa on tavallaan Uukuniemen Urheilijoiden entinen palloilujaosto. Nimittäin ennen sotaa Sortavala oli nykyisen Tynkä-Uukuniemen esikaupunki ja Kalpan juuret ulottuvat Sortavalaan. Sieltä seuran siemenet tulivat sitten evakkoreessä Kuopioon.

Oikeanpuoleisen virkamiehen ihokkaan virkaa toimittava Kupsin paita antaa vahvoja viitteitä siitä, että Kuopioon tulee tänä vuonna kahden pääpalloilulajimme mestaruus. Kupsin uusin tähti, nigerialainen Kalu, vaikutti avausottelussaan  äärimmäisen kovalta maalitilanteissa ja lienee ylivoimainen pideltävä muille Veikkausliigan joukkueille.

Virastossamme on erästä nuorempaa rock-henkistä yläsavolaistaustaista virkamiestä painostettu spraymaalilla kirjoittamaan nahkarotsinsa selkämykseen tulikirjaimin SONKAJÄRVEN PAHKA, mutta toistaiseksi hän on torjunut ajatuksen. Idea asiaan on saatu Kaurismäen  elokuvasta Pidä huivistasi kiinni Tatjana; siinähän rockari Matti Pellonpään rotsin selkämyksessä lukee ORIMATTILAN JYMY. Siinä filmissa Pellonpää sanoo mietteliäästi: ”Me rokut kuolemme nuorina” ja oikeassa Pellonpää sitten olikin lausunnossaan.

Kommentit (2)

Lehdet kertoivat, että tunnetuin kuopiolainen eli Jammu-setä on sitten lähtenyt. Vaikka näin ei saisi edes ajatella, niin saattaa olla, että on paljon suomalaisia, jotka eivät pidä asiaa menetyksenä yhteiskunnalle. Asenteen voi ymmärtää, kun katsoo tämän videotallenteen.

http://www.youtube.com/watch?v=jTZKkF9mKrM

Ainakin ennen järjestettiin vuosittain äänestys suosituimmasta suomalaisesta. Mikäli sen sijaan olisi äänestetty epäsuosituimmasta suomalaisesta, Jammu-setä olisi voittanut monta kertaa. Kakkoseksi olisi saattanut aiemmin monta kertaa tulla Paavo Väyrynen. Nykyään Väyrynen on arvostettu valtiomies ja hänen inhokkiroolinsa on perinyt kansan syvien rivien parissa AKT:n Timo Räty. En tunne Räty-Ahde-tapausta niin hyvin, että ottaisin siihen asiaan jyrkästi kantaa.

Mutta siihen asiaan otan sen sijaan jyrkästi kantaa juuri sillä varmuudella, jonka täydellinen tietämättömyys antaa, että jos Räty saa kenkää, niin hänet täytyy heti ottaa Hiihtoliiton erikoisolympiavalmennettaviin. Mies on kuulemma jo nyt kova hiihtämään ja jotenkin hän on niin sitkeän ja periksiantamattoman oloinen, että jos hän pääsisi miesten olympiaviestissä iskemään vaikka norjalaisen kantaan, niin kyllä hän siinä roikkuisi niin kauan, kuin vain pieru vähänkin kulkee.

Kommentit (0)

Sivistynyttä on kuopiolainen jalkapalloyleisö. Äsken keskuskentän viheriölle syöksyi joukkueen uusi vahvistus Ikechukwu Kalu, jota luulen kutsuttavan lyhyyden vuoksi pelkästään sukunimellä Kalu, eikä yhdenkään katsojan ilme värähtänytkään, kun mies esiteltiin. Tai saattoi yhden myöhäispuberteettia vielä elävän ja testosteronidementiaa sairastavan vanhan herran suusta karata yksi pieni hihitys.

Ja mikä parasta, niin tämä nopealiikkeinen, mutta jäykähkö nigerialaisvahvistus survoi vastustamattomalla voimalla pelivälineen pömpelin perukoille ja teki siten Kupsin voittomaalin. Vastassa oli Pietarsaaren Jaro, joka on liigacupissa tähän asti kulkenut voitosta voittoon. Mutta Kalua he eivät saaneet kuriin.

Muistanpa, kuinka pari vuotta sitten Kalpan peliä oli onnettomuudekseen joutunut tuomitsemaan herra nimeltä Homola Slovakkiasta. Kun mies luisteli kentälle, lensi huuli jääkiekon ystävien parissa kuin parhaimmillaan spitaalisten pikkujoulussa. Onneton tuomari ei varmaankaan ymmärtänyt, mistä syystä yleisö riemuitsi.

Luulen, että Kalun hankkiminen oli Kupsilta pelkkä mainostemppu. Katsomoon yritetään houkutella naisiakin. Uskon, että harvinaisen sinisen musta Kalu kiinnostaa savolaisneitosia vähintäin saman verran kuin vaikkapa hattumuoti uus.

Kommentit (0)

Kalpa sitten varmisti runkosarjan voiton, kuten olen jo monta kertaa povannutkin. Eikä tehnyt tiukkaakaan. Nyt rillataan Jutilan malliin ja pitkään. Panen myös vakavaan harkintaan, että lopetan koko lajin seuraamisen. Se on ihan liian nopea ja väkivaltainen urheilumuoto vanhalle herralle.

Jakpallokatsomoista on mieleeni syöpynyt monia hienoja sommitelmia ja yksilösuorituksia, mutta jääkiekko-otteluista on kovalevylläni vain yksi videopätkä. Olin viime talvena metrin päästä seuraamassa, kun Suonejoen lahja maamme huippukiekkoilulle, eli Iiro Pakarinen, runttasi  hullun lailla jonkun Pelicansin pelaajan päätyyn niin, että tämä putosi hervottomana jäälle.

Luulin miehen ihan oikeasti kuolleen. Tovin kuluttua luulemani vainaja alkoi onneksi sätkyttelemään raajojaan. Pystyyn hän ei omin avuin suoriutunut, vaan joukkuetoverit raahasivat hänet kentältä. Pakarinen ei saanut tilanteesta edes jäähyä. Myöhemmin luin kuitenkin lehdestä, että jälkeenpäin hän sai tapauksesta ainakin yhden ottelun pelirangaistuksen.

Nyrkkeilyssä harvoin näkee yhtä pahoja tyrmäyksiä kuin jääkiekossa. Ja muistaakseni ainakin ennen amatööripuolella ura päättyi kolmanteen tyrmäykseen. Muistelen, että esimerkiksi nuori ja lupaava Tuomas Kiiskinen on saanut ainakin kolma aivotärähdystä eli aivovammoiksihan lääkärit niitä kutsuvat. Ja luulenpa, että kun pudotuspelit alkavat, törmätään heti muutama lyhytkasvuinen savolaisnuorukainen sairaslomalle.

Työsuojelupiirin  tulisi puuttua ilmettyyn jääkiekkoilijoiden työturvallisuusriskiin. Taklaukset tulisi kieltää vaikka uhkasakolla, kuten naiskiekossa on jo tehty.

Kommentit (0)

Juha Mieto oli eilen tv:ssä Arto Nybergin vieraana. Hän oli kovasti huolissaan maastohiihtomme tasosta kuten minäkin. Miedolla oli myös selvä käsitys hiihtolamamme syystä; meikäläisiltä puuttuu nykyään hurmoksen armolahja. Itse epäilen kokonaan muita syitä suomalaisten huonouden selitykseksi. Kaiholla pohjalainen hiihtomestari muisteli vuoden -76 olympialaisia, jolloin Suomen miehet voittivat viestissä joukkohurmoksen siivittämänä kultaa.

Itsekin muistan tuon tapahtuman tillilleen. Hurmosta en niinkään muista, mutta paljon muuta muistan. Muistan mielestäni hyvin, mutta ehkä kuitenkin väärin, että Norjan joukkueen paras mies, eli Odvar Brå, ei ilmaantunut ollenkaan lähtöpaikalle. Syykin oli hyvä. Hän oli innostunut viettämään ns. hauskaa elämää ja joutunut edellisenä iltana putkaan.

Mielestäni muistan senkin ihan hyvin, kuinka lähtörytäkässä Ruotsin miehen suksiside irtosi ja siihen meni ruotsalaistenkin toiveet voitosta. Ja sitten voisin vaikka kaksi sormea vaikka missä hyvänsä vannoa, että Neuvostoliiton Beljajevin mono rikkoontui eka osuudella, ja niin oli hyvän naapurinkin viesti pilalla.

Mutta Mietaa oli periaatteessa ihan oikeassa. Hurmoksen avulla on todistettavasti voitettu olympiakultaa. Jussi Kirjavaisen Suomalaiset suurhiihtäjät-kirjassa kerrotaan, että vuoden -36 olympialaisten 18 km:n selvä voittaja oli E-A Larsson. Hän oli Ruotsin Torniojokilaakson meänkielisiä hiihtomamiehiä. Kirjan mukaan Larsson oli matkalla ylivoimainen eikä ylivoimaisuuden syy ollut doping, vaan voittajan kerrotaan taittaneen taivalta uskonnollisessa hurmiossa.

Suomalaisten onneksi Larsson katsoi kisan jälkeen kilpahiihdon synniksi ja ryhtyi lestadiolaiseksi saarnaajaksi.  Hänen pojantyttärensä Åsa Larsson ei saarnaa, vaan hän on nykyisistä ruotsalaiskirjailijoista maailmalla tunnetuin. Hän ei ikävä kyllä enää hallitse meänkieltä.

Kommentit (0)

Luin tuossa Martti Anhavan Arto Mellerin elämänkerran nimeltään Romua rakkauden valtatiellä. Kirja palutti mieleeni sen, että runoilija Arto Melleri asui naapurissani reilut 30 vuotta sitten Vantaan Koivukylässä. Samassa talossa asuivat myös Vesa Vierikko ja Harri Hyttinen, joka silloin oli porukan suurin julkkis. Hän näytteli tv-sarjassa Naapurilähiö; hänen isäänsä esitti Tapio Hämäläinen, Uukuniemen Urheilijat.

Naapurin teatterikoululaiset jäivät mieleeni siivon oloisina maalaisnuorukaisina. Tosin Mellerin elämänkerrasta sain selville sen, että kuitenkin jo siihen aikaan viina, huumeet, porno ja politiikka olivat keskeisiä asioita teatterimaailmassa. Arto Mellerin alamäki oli alkanut jo lukioiässä Kaustisten kansanmusiikkijuhlilta. Sisäministeri Päivi Räsänen voisi ottaa huomioon Kaustisten kansanmusiikkijuhlat miettiessään erilaisia uusia rajoituksia yhteiskuntaamme.

Muuten siihen aikaan, kun teatterikoululaiset harrastivat viinaa, huumeita, pornoa ja politiikkaa, kulttuuriviranomaiset eivät olleet huolissaan nuorisomme tilasta. Viranomaiset huolestuivat vasta sitten, kun Teatterikoulun johtoon tuli Jouko Turkka, joka pisti opiskelijat urheilemaan innokkaasti. Leuanveto ja  juokseminen olivat keskeisiä opetusmetodeja, joka minusta oikein olikin.

Nykyään teatteriväki on hylännyt viinan, huumeet, pornon, politiikan sekä urheilun ja alkaneet etsiä totuutta uskonnoista. Varsinkin Idän kirkko näyttää olevan vahvoilla. Mutta jo J. V. Stalin totesi sattuvasti, että aurinko nousee idästä.

Kommentit (0)

Viime päivät ovat olleet kohtuuttoman raskaat. Torstain vastaisena yönä näin ennusunen, että Kalpa häviää kotonaan Bluesille. Aluksi vaikutti ainakin radioselostuksessa siltä, ettei mitään ongelmaa olekaan, ja aloin jo epäillä, etten olekaan luotettava enneunien näkijä.

Kalpa hallitsi selvästi ja oli loppuhetkillä vielä 2-0 johdossa. Sitten Blues kavensi onnekkaasti ja aloitti rajun loppurutistuksen. 32 sekuntia ennen loppua selostaja totesi kylmän rauhallisesti, että taas on kiekko Kalpan maalissa.

Muistin uneni, mutta siitä huolimatta mieli oli paha ja tunnelma pilalla. Sitten jostain käsittämättömästä syystä tuomari, joka yleensä on kuopiolaisia vastaan, hylkäsi vierasmaalin ja toiveet runkosarjan voitosta säilyivät.

Äsken runkosarjan voitto oli sitten taas livahtaa. Jyppi voitti Kalpan mennen tullen kotonaan. Mutta onneksi Hifk:n punaliput purppuraiset hulmusivat korkella Lahdessa. Helsinkiläiset ruotsinkieliset työläisnuorukaiset voittivat Pelicansin. Lahtelaiset eivät nousseetkaan sarjakärkeen kuten pelkäsin.

Taas on runkosarjan voitto pelkästään kuopiolaisten omissa hyppysissä. Kaksi peliä on enää jäljellä ja vastassa kaksi häntäpään porukkaa. Olen jo vanha mies, mutta saatan sittenkin nähdä päivän, jolloin Kalpa voittaa runkosarjan.

Sitten lopetan jääkiekkoilun seuraamisen iäksi. Jääkiekko on sivistymättömien ihmisten peli. Se on pelkkää yksitotista edestakaisin rynkyttämistä. Hyvässä jalkapallo-ottelussa on paljon enemmän esileikkejä.

Kommentit (0)

Tarkoitukseni oli etsiä sieltä jostakin Piiritysmuseon pihalta sellainen pieni 1,5 tonnin kuorma-auto, joka oli kuulemma nostettu Laatokan pohjasta, valettu betoniin ja ikuistettu muistomerkiksi, mutta en sellaista onnistunut löytämään. Tuollaisen herttaisen viattoman valkoisen tankin löysin.

Sellaisilla pienilla kuorma-autoilla oli tärkeä rooli Leningradin ruokahuollossa piirityksen aikana. Niillä ajettiin  elintarpeita kaupunkiin Elämäntietä pitkin, joka kulki talvisin Laatokan jäällä. Paljon niitä autoja vajosi järveen. Yksi nostettiin muistomerkiksi. Leningradissa kuoli nälkään jopa 800. 000 ihmistä. Huonoimmillaan asukkaiden leipäannos oli 125 grammaa päivässä. Se on yhden pienen reikäleivän paino.

Suomalaisetkin olivat syyllisiä tragediaan. Tunnettu myöhempi Neuvostoliiton ystävä Urho Kekkonenkin kirjoitti Suomen Kuvalehdessä sodan aikana, ettei Leningradissa kuole ihmisiä vaan ryssiä. Monissa muissa hävinneissä maissa sellaisten mielipiteiden kirjoittajat hirtettiin; onneksi Suomessa niin ei menetelty.

Kaksi isovaarini siskoa oli mennyt jo kauan ennen vallankumosta Pietariin piikomaan. He jäivät sinne, kun raja sulkeutui. Naimiskaupan seurauksena toinen oli saanut sukunimekseen Halme ja toinen Töllikkö. Pitäisi joskus selvittää, miten Pietarin sukulaislle kävi, selvisivätkö hengissä erilaisista koettelemuksista, joita 1900-luku toi muassaan.

Isoisotätini olivat joskus vierailleet Kärkkäälässä lomailemassa ja ilmeisesti olivat jo aika pitkälle venäläistyneet, tai rysiittyneet, kuten silloin taidettiin sanoa, koska ä-kirjainkin oli unohtunut. Toinen oli kertonut, miten oli nähnyt, kuinka ”harka istui Harjun pellolla”. Tapaus muistetaan vielä sadan vuoden jälkeenkin.

Kommentit (0)

Eilisen Molotovin cocktailin ja tämänpäiväisen naistenpäivän kunniaksi varastan netistä tuon postimerkin kuvan. Siinä maailman ensimmäinen avaruuslentäjätär katsoo luottavaisena tulevaisuuteen. Kuva on otettu aikana, jolloin neuvostokansa vielä marssi pystypäisenä ja ylväsryhtisenä kohti kansantalouden uusia saavutuksia.

Polttopulloaiheeseenkin kosmonautitar Valenttina Tereskova liittyy. Nimittäin hänen isänsä kersantti Vladimir Tereskov kuului 34. Hyökkäysvaunu Prikaatin (34.Hv.Pr) joukkoihin ja kaatui Talvisodassa Lemetissä, jossa koko prikaati tuhottiin. Todennäköisesti hänetkin poltettiin julmasti vaununsa mukana polttopullolla, koska vastassa olleella savolaisrykmentille JR 37:lle ei ollut siunaantunut inhimillisempiä panssarintorjuntamenetelmiä.

Maailmankuulu Valenttina Tereskova yritti selvittää isänsä vaiheita ja se oli varmaankin aika kova juttu 60-luvun Neuvostoliitossa, jossa ei Talvisodasta liiemmälti haluttu tietää. Tyttären ansiosta panssarimies Vladimir Tereskov sai kuvallaan varustetun muistomerkin jonnekin Murheen ristin lähelle. En onnistunut sitä pari kesää sitten vimmatuista etsinnöistä huolimatta löytämään. Murheen risti on suomalaisten ja venäläisten yhdessä pystyttämä Lemetin taistelun muistomerkki.

Muuten Wikipedia kertoo, että venäläisten kosmonauttien viehättävänä perinteenä on ollut juuri ennen avaruuteen lähtöä käydä pissillä, juuri sillä paikalla, jossa lapsuuteni sankari Juri Gagarin myös suoritti ns. luonnollisen tarpeensa ennen maailman ensimmäistä avaruuslentoa. Kiinnostaisi tietää, noudattiko myös Valenttina Tereskova tätä kaunista tapaa.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan aiheeseen liittyvää laillista nettimusiikkia.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/miljoonasade_lapsuuden

_sankarille_53305.html#media=53306