100 % savolainen veri 02.01.2014, 18:28
Sulo Kolkka paljastaa Hakulis-kirjassaan, että vaikka Veikko oli kotoisin Karjalasta, virtasi hänessä sataprosenttisesti savolainen veri. Isä Lauri oli syntyisin Säämingistä ja äiti Ida o.s. Laukkarinen Pieksämäeltä. Savolaisten urheilumenestys on ollut sen verran vaatimaton, että ainakin minun puolestani Veikko hyväksytään maakunnan miehiin.
Hakuliset suvun esi-isien tiedetään olleen suuria ja vahvoja miehiä. Veikon isäkin oli riski mies, joka jo 20-vuotiaana kohotti yhdellä kädellä 90 kiloa. Luulen, että hän kohotti painon nimenomaan suoralle kädelle pään päälle, vaikka Sulo Kolkka ei kirjassaan paljasta suorituksen yksityiskohtia.
Kunnioitan tuota tulosta, sillä itse olen kuntouttamassa kättäni, josta on arvioni mukaan jänne poikki, nostelemalla ylös-alas 9-kilon punnusta. Minultahan katkesi jänne sieltä työntäessäni naisten kuulaa noin kahdeksan metriä. Naisten kuulantyöntöä innosti minua kokeilemaan ihan kylmiltään uutinen, jonka mukaan Kuopion tuomiokunnan notaari järkälemäinen Marja-Sisko Aalto pökkäsi samaista kilpailuvälinettä 13 metriä. Se lienee naispuolisen papiston maailmanennätys.
Muuten Veikko Hakulisen isompi ja ehkäpä myös lahjakkaampi veli Viljo, luki itsensä tuomariksi, vaikka hänkin oli lupaava hiihtäjä. Viljo toimi kypsemmällä iällä oikeuskanslerin viraston esittelijäneuvoksena. Hän niitti mainetta rötösherrojen jahtaajana. Viljo Hakulista pidettiin jonkinlaisena uusmoralistina. Eräskin rötösherruudesta epäilty ministeri myönsi muistelmissaan pelänneensä oikeasti istuessaan isokokoisen ja tuimailmeisen Hakulisen kuulusteltavana rötösherruudesta epäiltynä.
Vähän samanlainen uusmoralisti oli myös hiihtäjänä kunnostautunut pikkuveli. Cortinan olympialaisissa hän johti hiihtäjien iskuryhmää, joka antoi perusteellista fyysistä asennekasvatusta kuopiolaiselle mäkihyppääjälle, joka ei osannut suhtautua kilpaurheiluun sille kuuluvalla vakavuudella.
Kommentit (0)
Hakulinen ja pino 02.01.2014, 17:14
Vanhojen hiihtohirmujemme harjoitusmenetelmiä selvittäessäni kaivoin kirjahyllyni kunniapaikalta alkuperäisen ja väärentämättömän Veikko Hakulisen elämänkerran eli Sulo Kolkan teoksen Veikko Hakulinen – latujen valtias vuodelta 1960, jolloin päähenkilön urheilu-ura oli vielä alkupuolella.
Yllätys yllätys! Haku-Veikko ei luonutkaan pohjakuntoaan metsätöissä, vaan kypsässä 22-vuoden iässä silloinen keskinkertainen hiihtäjä hakeutui treenausmielessä kuorma-auton apumieheksi. Hänet opittiin tuntemaan työhulluna lapiomiehenä, joka vahvisti hurjatahtisella hiekanmätöllä käsivarsiaan ja selkäänsä. Itse kuljettajan hän ei antanut koskea lapioon.
Nykyään ennen niin yleistä kuorma-auton apumiehen ammattia enää ole, vaan erilaiset hydrauliset koneet ja laitteet ovat tulleet tilalle. Suomessa ei muuten verotietojen mukaan ole enää kuin yksi työmies; työmies oli 60-luvulla maamme yleisin ammatti.
Vasta huipulle päästyään Hakulinen hakeutui metsätöihin ja pääsipä hän sitten opiskelemaan myös Evon metsäkouluun. Mainittakoon, että koulussa oli muitakin hiihtomiehiä. Itse asiassa opinahjon oma urheiluseura Evon metsäpojat olisi 50-luvulla voittanut viestinhiihdossa muun maailman.
Turhaan Hakulinen ei metsäkoulua käynyt. Nimittäin Kolkan kirjasta lainaamani kuvan esittämän pinon pystyttäminen vaatii ammattimiestä. Kuvassa on harvinaisen kaunis motti, jota katsoessa silmä iloitsee; kulmat ovat vatupassissa eikä karvahattu mene heittämällä teoksen läpi.
Itse olen monta kertaa koettanut yliopistopohjalta valmistaa kunnon halkopinon, mutta aina ne pyrkivät kaatuilemaan eivätkä kulmat pysy 90 asteessa ja minun pinoistani kyllä karvahattu sujahtaa vaivatta läpi.
Kommentit (0)
Sitkeys 31.12.2013, 17:57
Eilen lähtenyt Eero Mäntyranta ei ollut hyvinvointivaltion tuote. Hänen pienviljelijä-metsurivanhemmilleen siunaantui 12 lasta, joista vain puolet eli aikuisikään. Mäntyrantakin aloitti jo pikasena metsätöissä, ja uskonpa, että hän sai pokasahan varressa luonnostaan sitä monipuolista lihaskuntoharjoitusta, jota nykyhiihtäjät hakevat kuntosaleilta rytmimusiikin tahdissa.
Ennen hiihtouraansa Mäntyranta sai mainetta Lapin tukkikämpillä sinä pienenä laihana miehenä, joka nosti kuitenkin kaikkein suurimmat tilit. Metsätöissä mies loi itselleen hirmuisen pohjakunnon, jonka lisäksi hän ymmärsi hankkia nopeutta ja herkkyyttä intervalliharjoittelulla, joka siihen aikaan oli uutta maassamme. Huippukunnossa ollessaan Mäntyranta sitten valittelikin sitä, ettei hän ehtinyt hiihtää niin nopeasti kuin olisi jaksanut.
Jaksamiseen vaikutti sekin miehen erityispiirre, että hänen hemoglobiininsa oli geenivirheen vuoksi luonnostaan 220, joka alkaa olla jo hengenvaarallinen tila. Luulen, että maamme hiihto nousee jälleen maailman huipulle, kunhan geeniteknologia astuu perinteisen dopingin tilalle ja Mäntyrannan suvun geenivirhettä osataan hyödyntää isänmaallisiin tarkoituksiin.
Muuten toinen lapsuuteni sankari Pauli Nevala ei hänkään ollut hyvinvointivaltion kasvatti. Nevala kehitti hirmuisen heittokätensä jo poikasena TVH:n hätäaputöissä, joissa hän joutui mättämään lapiolla painavaa liejua syvältä kaivannon pohjalta kauas kanavan reunalle.
Lapiomiehen hommien päätyttyä keihäs ei tietenkään lentänyt minnekään, koska herkkyys oli kadonnut jonnekin, mutta päästessää sitten armeijaan lepäilemään ja syömään kunnolla, hän heitti jo 21-vuotiaana maailman kaikkien aikojen toiseksi parhaan tuloksen muistaakseni 84,23.
Kommentit (0)
Mäntyrantakin lähti 02.01.2014, 17:16
Eero Mäntyrantakin sitten lähti tänä aamuna. Haikeaksi vetää mielen. Lapsuuteni sankarit alkavat olla harvassa. Teuvalla elää vielä Pauli Nevala, joka varhaislapsuudessani lupasi heittää keihäässä maailmanennätyksen, jos olisi saanut mopedin.
Mäntyranta oli maamme viimeinen miespuolinen hiihdon henkilökohtainen olympiavoittaja. Huonosti ovat siis asiat maamme hiihtourheilussa. Muistanpa ihan selvästi, miten Kärkkäälän kansakoulun paperinkeräysvaroilla ostetusta tv-vastaanottimesta ihastelimme suomalaisten kaksoisvoittoa Oslon MM-kisoissa vuonna -66. Kolmanneksi tuli saksalaisen miljonäärin aikamiespoika Valter Demel, ja jo silloin tuntui, ettei se oikein ollut silloinkaan rehellistä peliä ulkomaalaisten puolelta.
Mutta katsokaapa tuota Mäntyrannan tyylittelyä hevosenkengässä. Se ei ollut sellaista silmitöntä sätkyttelyä kuin nykyhiihtäjillä, vaan siinä on perinteisen hiihdon liikunnalista suloutta.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomen_kaksoisvoitto_oslossa
_1966_28432.html#media=28434
Mäntyranta oli myös sikäli historiallinen urheiluhenkilö, että hän oli maamme ensimmäinen dopingista kärähtänyt urheilija. Vaikka syytönhän rehellinen Lapin mies oli dopingiin ja huumausainerikokseen, kuten tämä Karpon haastattelu todistaa vääjäämättömästi. Surullista tapauksessa on se, että vuonna 1972 tehdyssä haastattelussa Mäntyranta lupasi selvittää asian perusteellisesti, mutta näin ei sitten tapahtunutkaan, vaan selvittelytyö jäi kesken.
Karpon hastattelun pohjalta tuntuu todennäköiseltä, että Hiihtoliiton Herrat juottivat kansallisankarille jostain syystä, jonka teon logiikka ei ainakaan minulle täysin avaudu, salaa amfetamiinia; ilmeisesti sitä saksalaisilta aseveljiltä saatua, jolla Kiurun Akun mukaan pantiin ruumiitkin hiihtämään. Nykyäänhän sellainen amfetamiinin salajuotto olisi huumausainerikos, poliisiasia sekä maamme hallitukselle esitettävän välikysymyksen aihe, mutta vuonna 1972 Hiihtoliiton Herra oli kertonut uutisissa asiasta selkäkeikkanauruja päästellen.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/mantyrannan_naytteessa_amfetamiinia
_30119.html#media=30121
Kommentit (0)
Paasikiven vahvistuva maine 29.12.2013, 18:03
Juhani Suomen Mannerheim-kirjasta ilmenee, että J. K. Paasikivi oli harvinaisen tervejärkinen mies. Hänen maineensa tervejärkisenä miehenä sen kuin vain säilyy ja vahvistuu. Tämä siitäkin huolimatta, että nuorempana miehenä J. K. yritettiin saada sairauseläkkeelle KOP:n johtajan paikalta mielenvikaisuuden vuoksi. Lääketieteellisissä tutkimuksissa ilmeni, ettei pääjohtajan mielessä ollut vikaa, vaan vika oli hänen tekohampaissaan, joilla paha tapa singahtaa suustä niiden omistajan korottaessa ääntään.
Vaikuttaa siltä, että Paasikiven oli vaikea niellä kilpailijansa Mannerheimin kansansuosiota ja marsalkan kuoleman jälkeen Paasikivi valitti: ”Ihmiset ovat aina ylistäneet niitä, jotka ovat antaneet heille illusiooneja, vaikka ne olisivat olleet kuinka turmiollisia tahansa, kuin niitä, jotka ovat pelastaneet heidän elämänsä”. Siinä lausunnossa narahtaa vähän katkeruus.
Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Juhani Suomen Mannerheim-kirjassa on kuva, jossa J K Paasikivi, joka ei todellakaan ollut mikään turhan nauraja, hohottaa silmät vesissä Valvontakomission edustajan G. M. Savonenkovin jutulle. Tuskin se juttu niin hauska oli, mutta koska isänmaan etu sitä vaati, vanha valtioneuvos pakotti itsensä nauramaan vedet silmissä.
