keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Heti aluksi Tampereelle saavuttaessa pistää satunnaisen matkailijan silmään arvopaikalla Hämeenpuiston reunassa seisova alaston miekkamies. Komearaajainen savolainen körttipappi Elias Simojoki se siinä seisoo munasillaan ja heiluttaa kylkirautaansa kiukkuisesti, mutta hieman kömpelön näköisesti kohti Tampereen työväentaloa vallan korkeimman hallinto-oikeuden luvalla.

Patsas on jostain merkillisestä syystä nimitetty Tampereen Vapaudenpatsaaksi, vaikka huomattava osa kaupungin asukkaista ja selvä valtuuston enemmistö piti sen pystyttämisen symboloivan enemmänkin sortoa ja laittomuutta, ja niinpä tarvittiin vallan korkeimman hallinto-oikeuden muinaismuistolakiin perustuva päätös, joka esti vasemmistoenemmistöisen valtuuston purkupäätöksen täytäntöönpanon.

Mainittakoon, että patsaan mallina ollut Elias Simojoki oli aikansa huomattavin fasisti maassamme, ja hieman moniselitteinen vapauden käsite ei ollut tietääkseni ihan päällimmäisiä arvoja fasismissa.

Ennen Vapaudenpatsas tunnettiin paremminkin Rummin-Jussin patsaana, mutta se nimi oli vain ivamukaelma alkuperäisestä ylevästä nimestä. Rummin-Jussi, joka oli viralliselta nimeltään Johannes From, oli eräänlainen itseoppinut sotapoliisi, joka vuonna -18 löi lihoiksi yli 70 punikiksi epäilemäänsä; tosin ainuvastaan joutui luopumaan myös järjestysmies, joka oli edellisenä syksynä poistanut iltamapaikalta siellä juopuneena riehuneen Rummin-Jussin.

Juha Hurme kertoo juuri ilmestyneessä Tiutautilhi -kirjassaan, että Vapaudenpatsaan suunnittelukilpailun voitti ilmeisesti poliittisin perustein valkoisten joukoissa taistellut Viktor Jansson, sillä Väinö Aaltosen patsashahmotelmaa pidettiin poliittisesti epäilyttävänä. Silloin ei vielä ollut tiedossa, että Janssonin tytär Tove oli myöhemmin vähällä mennä naimisiin Skdl:n kansanedustaja Atos Virtasen kanssa, mutta ilmeisesti viime tipassa Tove huomasi tykkäävänsä enemmän tytöistä.

Poliittisesti epäilyttävää Väinö Aaltosen suunnittelemassa patsaassa oli se, että sen atleettisena mallina oli ollut moninkertainen painin Suomen mestari Robert Oksa, joka oli palvellut punakaartissa. Tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että Aaltosen patsas kelpasi sitten Säämingin sankarihautausmaalle sen jälkeen, kun punikki Oksan pään tilalle oli asennettu maltillisena porvarina pidetyn Aaro Hellaakosken pää.

Toisaalta kyllä Robert Oksakin olisi Suomeen patsaan ansainnut, koska hän siirtyi 20-luvulla Ruotsiin painivalmentajaksi ja hänen valmennettavansa voittivat peräti 21 olympiakultaa. Oksaa pidettiin aikoinaan maailman parhaana painivalmentajana.

Julkijumalattomuudestani huolimatta olen innokkaasti kierrellyt tutkimassa Karjalan arkkitehtonisesti merkittäviä kirkkorakennuksia ja eilen minua pisti vihaksi, kun Talvisota-elokuvassa Äyräpään erikoisen näköinen funkkiskirkko pistettiin hetkessä tuhansiksi päreiksi. Jatkosodan lopulla kirkon rauniot tuhottiin vielä varmuuden vuoksi uudemman kerran. Kun muutama vuosi sitten vierailin paikalla, murskekasalla kiipeilyyn sisältyi ilmeinen tapaturman vaara.

Tuossa Talvisodan Äyräpään kirkonmäen taistelussa 5.3.1940 kuoli yhdessä hyökkäyksessä 40 nurmolaista. Eilisessä elokuvassa pääroolissa olleet kauhavalaiset kyllä huutelivat nurmoolaisille, ettei sinne enää kannata mennä, koska tykistön tukea ei tullutkaan, mutta nämä eivät uskoneet, vaan päättivät rynnätä heittämällä moiselle nyppylälle. Sinä päivänä Suomen paini menetti neljä Sm-mitalistia, koska kyseessä olivat nurmoolaiset.

Kovia painijoita oli Talvisota-elokuvan kauhavalaistenkin joukossa, koska komppanian päällikkö Yrjö Haavisto, jota Vesa Mäkelä esitti, oli voittanut vuonna 1925 vapaapainissa alle 79-kiloisten Sm-kultaa. Tosin hänen veljensä Arvo Haavisto oli peräti olympiavoittaja. Yrjö Haavisto kaatui jo talvisodan alussa Metsäpirtissä.

Haaviston suvussa ei ole painikulttuuri jatkunut, vaan suku on siirtynyt hengenkulttuurin puolelle. Yrjö Haavisto on nimittäin näyttelijöiden Susanna Haaviston ja Terhi Panulan vaari.

Vuonna 1930 valmistuneen Äyräpään kirkon kuva on Finna.fi:stä ja sen on ottanut Mauri Terho.

Arvo Ei-Poika Tuomisen mainiossa Pietari-kirjassa todistetaan vallan kuvan kanssa, miten kolmeen kertaan murhatun Rasputinin irti leikattu ns. etuveitikka olisi nähtävillä Pietarin erotiikkamuseossa, jossa en ole vielä käynytkään. Tutkin kuvaa tarkkaan ja rohkenen väittää, ettei se esitä Rasputinin etuveitikkaa, vaan on joko norsun tai paremminkin ehkä Siperiasta ikiroudasta esiin kaivetun mammutin etuveitikka.

Sekin virhe Tuomisen kirjassa on, että etuveitikka olisi leikattu irti ennen sen haltijan hautaamista. Simon Sebag Montefioren kirjassa Romanovit 1613–1918 ainakin kerrotaan, että sen jälkeen, kun juonitteleva hoviväki vihdoinkin onnistui suurella vaivalla ja pahan ryssimisen jälkeen saamaan tämän irstaan munkin hengiltä ja vielä hautaamaankin hänet Tsarskoje Selon puistoon, niin miehen tarina ei vielä päätykään tähän.

Nimittäin vallankumouksen levottomuuksien aikaan kapinoivat sotilaat kaivoivat Rasputinin ruumiin ylös ja sen jälkeen, kun olivat aikansa tutkineet kalmoa ja mittailleet vainajan sukuelimen kokoa tiilen avulla, kyseinen ruumiinosa leikattiin irti. Täyttä varmuutta ei ole siitä, mitä Rasputinin henkilökohtaiselle aseelle, jonka avulla hän tavallaan pystyi romahduttamaan koko valtavan Venäjän suurvallan, tapahtui sen jälkeen.

Wikipedian, kuten myös Tuomisen mukaan, mukaan Rasputinin siitintä säilytetään Pietarin erotiikkamuseossa. Olen kuitenkin omin silmin jostain luotettavasta lähteestä lukenut, että Rasputinin etuveitikka olisi ollut myynnissä eräässä lontoolaisessa antiikkiliikkeessä, mutta sellaisenkin tiedon olen jostain lukenut, että tarkemmissa tutkimuksissa kyseinen antiikkikalu olisi paljastunut säilötyksi merimakkaraksi. Merimakkarahan on alkeellinen selkärangaton eläin, joka parhaimmillaan kasvaa viisimetriseksi. Tiettävästi Rasputinin ”merimakkara” oli vain 13-tuumainen eli reilut 30-senttinen.

Muuten venäläiset, joilla on hyvin saman kaltainen huumorintaju kuin suomalaisilla, osaavat lyödä Rasputinin maineella rahoiksi, sillä suomalaisturisteille tutut ”metsäkauppiaat” Karjalan tienvarsilla kaupittelevat vallan viiden tähden konjakkia pulloissa, joiden väitetään olevan Rasputinin sukuelimen kokoisia ja näköisiä.

Venäjällä minulle on myös kerrottu, miten joka jätkä pystyy hankkimaan itselleen samanlaisen 32-senttisen etuveitikan, jollainen tällä irstailijamunkilla oli. Tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan vain metrimitta ja kirves. Ensiksi mitataan 32 sentin määrämitta ja sen jälkeen kirveellä lyhennetään kyseessä oleva elin tavoitteen mittaiseksi.

Vaikka olenkin julkijumalaton mies, olen joskus ajatellut pyrkiväni teologiseen tiedekuntaan ja tekeväni sitten opinnoissani kyllin pitkälle edettyäni väitöskirjan korpelalaisesta herätysliikkeestä, jossa todistaisin liikkeen kuuluneen venäläiseen hlystiläiseen uskonsuuntaukseen.

Mielenkiintoinen on tuo lappilainen Toivo Korpelan perustama seksuaalissävytteinen herätysliike, josta eilen kirjoitin. Siinä olisi oivallinen kirjan aihe vaikkapa erilaisiin perversion muotoihin, seksiin ja väkivaltaan erikoistuneelle historiakirjailija Teemu Keskisarjalle.

Norrbottenin läänin maaherranakin ollut Ragnar Lassinantti toimi nuorena miehenä poliisina ja hänen tehtäviinsä kuului myös valvoa kyseenalaisia piirteitä saanutta korpelelaista seuratoimintaa. Tarinan mukaan hän astui kerran taloon, jossa seurat olivat juuri kiihkeimmillään ja huusi meänkielellä sovittelevaan sävyyn, että ”Eiköhän nyt vejetä housut jalkhaan ja aleta elähmään ihmisiksi.”

Wikipedia kertoo Toivo Korpelasta ja hänen liikkeestään mm. seuraavaa:

”Toivo Aleksanteri Korpela (13. tammikuuta 1900 Ähtäri – 9. tammikuuta 1963 Ähtäri) oli pienviljelijä ja metsätyömies, joka tuli tunnetuksi nimeään kantavasta uskonnollisesta hurmosliikkeestä.[1]

Korpelan vanhemmat olivat torppari Santeri Kallenpoika Korpela ja Elisabet Heikintytär Pennala. Vanhoillislestadiolaisen uskonnollisen heräämisen koettuaan Korpela ryhtyi saarnamieheksi, ensin kotiseudullaan ja sitten Pohjois-Suomessa ja -Ruotsissa.

Varsinkin Ruotsin Lapissa, jonne hän saapui ensimmäisen kerran 1928-1929, Korpela sai aikaan laajan herätysaallon. Pääasiassa yksin saarnamatkoilla kulkeneen Korpelan mukana olivat toisinaan myös muun muassa Mikko Pääkkölä ja Kalle Sandberg.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys SRK kielsi Korpelan toiminnan saarnaajana keväällä 1929, mutta hän jatkoi saarnaamista kiellosta välittämättä, mikä johti välirikkoon SRK:n kanssa 1931-1932. Pohjois-Ruotsiin Korpela palasi syksyllä 1934, saarnaamaan yhdessä tulevaisuuden näkyjä nähneen Sigurd Siikavaaran kanssa, aina tammikuuhun 1935 saakka.

Ns. korpelalaisuudeksi kehittynyt uskonnollinen liike teki kuitenkin saman vuoden keväällä pesäeron Suomeen jo palanneeseen Korpelaan. Liike katosi julkisuudesta 1939 Haaparannassa sen kannattajia vastaan pidettyjen oikeudenkäyntien jälkeen. Korpela ei myöskään itse ollut juurikaan enää yhteyksissä aiempiin kannattajiinsa.

Talvisotaan osallistunut Korpela oli jatkosodassa sotilaskarkuri ja tuli esiin vasta yleisen armahduksen jälkeen talvella 1945. Kirjailija Bengt Pohjanen on käsitellyt korpelalaisuutta useissa teoksissaan. Niihin perustuva näytelmä Jerusalemin tanssi esitettiin Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1990.”

Netin keskustelupalstalta löysin alla oleva muisteluksen Korpelan Topin seuroista, jotka vaikuttivat olleen niin sanotusti melkoisen äreitä kinkereitä ja tilaisuuden hartaudenharjoittamismuodot poikkesivat ainakin jossakin määrin nykyisen valtakirkon mielestäni hieman tylsistä hartaudenharjoittamismuodoista:

”Teki ne muutakin. Seurojen sopivassa vaiheessa sammutettiin valot, riisuttiin liiat vaatteet, mentiin vällyjen alle ja kaikki nai kaikkia. Yksi osallinen kerran varasi hiilenpalan ja merkkasi sillä naitavansa. Valojen sytyttyä näki hiilimerkin äitillään. Homman nimi oli syntien anteeksiantaminen.

Muutoinkin syntejä ahkerasti annettiin anteeksi. Oli erikseen sitä varten nainenkin, nimeä en muista. Oikein synnintunnossa käytiin navetan puolella jos ei naisia riittänyt. Homma kaatui siihen, kun osa vietiin mielisairaalaan, osa vankilaan alaikäisten nainnista ja osa järkiintyi.”

Teemu Keskisarjan kirjan Raaka tie Raatteeseen mukaan eilen mainitsemani maamme silloisen poliittisen poliisin nuori ja kovaotteinen agentti Urho Kekkonen kävi moottoripyörällä 1920-luvulla Suomussalmella kuulustelemassa syrjäseudun epäilyttäviä kansalaisia siihen malliin, että vallan veri oli virrannut. Ainakin tarinan mukaan Kekkonen kävi sitten 50-luvulla ennen presidentiksi tuloaan pyytämässä kuulustelumenetelmiään anteeksi ainakin joltakulta verta sylkeneeltä.

Kekkosen kuulustelumatkan syy oli Antti-Kristukseksi sanotun profeetta Antti Juntusen nostattama herätysliike, jonka oppien mukaisesti korven asukit uskoivat, että suojeluskuntapukuihin ommeltu S-kirjain on pedon merkki, ja että vain kommunistit pääsevät taivaaseen.

Kekkosta uhkailtiin myös sillä ennustuksella, että Ilmestyskirjan Punainen Ratsastaja tulee vielä rajan takaa ja panee valkoisen Suomen matalaksi. Se profetiahan oli sikäli erikoinen profetia, että se sitten melkein toteutuikin.

En ole löytänyt tutkittua tietoa tuosta Antti-Kristuksen herätysliikkeestä, mutta epäilen sillä olevan yhteyksiä samaan aikaan Länsi-Lapissa vaikuttaneeseen korpelalaiseen herätysliikkeeseen, jonka toiminta on meille tuttu Maa on syntinen laulu -elokuvasta.

Korpelalaisuuden hengellinen johtaja Toivo Korpela oli väkevä puhuja. Hän sai jopa 30-luvun alkuvuosina opetuslapsensa uskomaan uskonveljensä Sigurd Siikavaaran näkemään ennustukseen, jonka mukaan valkoinen arkki, ilmeisesti jonkinlainen zeppeliinin kaltainen ilmakulkuneuvo, saapuu noutamaan 666 uskollisinta luvattuun maahan Palestiinaan Luossajärven jäältä.

Niinpä monet uskonsisaret ja -veljet myivät talonsa sekä tavaransa ja kokoontuivat odottamaan noutajaa, jonka aikataulu kuitenkin petti. Se ei saapunutkaan 16.3.1935 klo 6 kuten ennustettu oli. Olisinpa halunnut silloin olla paikan päällä kuulemassa Toivo Korpelan selittelyjä tapahtuneelle.

Tosin ennustuksen tehneelle Sigurd Siikavaaralle taisi lopulta tullakin joku noutaja, koska hänet tiettävästi toimitettiin asianmukaiseksi katsottuun mielitautiparantolaan.

 Eilen kristillis-siveellisen Alfa-tv:n Uutisplus-ohjelmassa haastateltiin historiantutkija Mikko Virtaa, joka on juuri julkaissut kirjan nimeltään Operaatio Kekkonen, jossa käsitellään nuoren Urho Kekkosen vaiheita etsivä keskuspoliisin palveluksessa. Virta vahvisti sen epäilyksen, että Kekkosen kuulustelumenetelmiin kuului kiduttaminen. Ainakin tarinan mukaan kuulustelutilanteessa hän piti nahkahansikkaita ja monta kertaa kuulustelussa tunnustuksien lisäksi irtosi myös hampaita.

Vaikka Suomen etsivä keskuspoliisia pilkattiin ohranaksi, niin kannattaa kuitenkin muistaa, ettei ainakaan Kyösti Vilkunaa pahoinpidelty tsaarin ohranan selleissä. Joku kuulustelija tosin oli epäystävällisen oloinen. Mutta historiallisesti ajatellen tsaarin hallinto kohteli suomalaisia harvinaisen lempeällä kädellä. Eräs Lukkarinen tosin hirtettiin jossain Oulun suunnassa, kun hän oli auttanut saksalaisia sotavankeja pakenemaan ja muutama meikäläinen passitettiin Siperiaan.

Siperiaan joutui esimerkiksi tuleva presidentti Svinhufvud, mutta kun luin hänen kertomuksiaan Siperian reissusta, niin sain sen käsityksen, että Ukko-Pekka oli lähinnä metsästysmatkalla. Tosin kaikilla ei ollut yhtä hyviä kokemuksia Siperian karkotusajasta.

Ainakin Lenin joutui Siperiassa kärsimään kovasti. Hän nimittäin kirjoitti äidilleen ja valitti, miten hänen on Siperiassa vaikea löytää kunnollista taloudenhoitajaa itselleen. Tsaarin vallan päättänyt vallankumous sitten poisti tämänkin Leninin mainitseman vääryyden eikä vallankumouksen jälkeen enää valitettu siitä, ettei poliittisesti vainottu löydä Siperiasta kunnon taloudenhoitajaa.

Alfa-tv:n Kekkos-jutun voi katsoa tästä linkistä noin 16 minuutin jälkeen https://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=208989507

Vallan spontaaneja ja pitkäkestoisia buuauksia kohdistui historioitsija-kirjailija Teemu Keskisarjaan, kun hän Suonenjoen luennossaan uskalsi olla rehellinen ja kertoa, että heimoeroja on vieläkin ja että esimerkiksi pohjalaiset ovat savolaisia ahkerampia ja yritteliäämpiä. Itse hyväksyn Keskisarjan näkemyksen, mutta korostan sitä, että heimojen välisessä työnjaossa työssä raatamisen sijasta savolaisten tehtäväksi on tullut johtaa ja järjestellä asioita.

Niinpä esimerkiksi Nestorin kronikka kertoo, että kun Venäjän valtio perustettiin joskus 800-luvulla Laatokanlinnassa, jota nykyään Staraja Ladogaksi myös kutsutaan, niin paikalla valtiota perustavassa kokouksessa oli kolme suomalais-ugrilaista ja kaksi slaavilaista heimoa. Minulla ei ole yhtään kappaletta syitä olla uskomatta sitä, etteikö yhtenä paikalla olleista heimoista ollut savolaisten heimo. Epäilen, että se oli nimenomaan savolaisten idea, että sen ajan ruotsalainen moottoripyöräjengi kutsuttiin huolehtimaan uuden valtion järjestyksen pidosta.

Ja menestysprojektihan siitä uuden valtion perustamisprojektista tulikin. Tuhannessa vuodessa uudesta valtiosta tuli ylivoimaisesti suurin ihmiskunnan historiassa. Suurimmillaan Venäjän valtio ulottui Keski-Euroopasta Aasian läpi melkein Pohjois-Amerikan keskiosiin asti. Pinta-alaa valtiolla oli reilut 20 miljoonaa neliökilometriä.

Venäjän imperiumin alamäki alkoi, kun tsaari Aleksanteri II erehtyi vuonna 1867 myymään Alaskan USA:lle pilahintaan 7,2 miljoonalla eurolla. Se kauppa oli lottovoitto ostajalle. Tänään venäläiset ovat alkaneet katua tuota kauppaa ja vaatimukset Alaskan takaisin valtaamisesta ovat entisessä hyvässä itäisessä naapurissa voimistuneet. Tosin Venäjän on mielestäni ensiksi vallattava Ukraina ja vasta sen jälkeen keskityttävä Alaskan valtaamiseen, sillä se voi olla vielä haasteellisempi tehtävä.

Historioitsija-kirjailija Teemu Keskisarja kertoi Suonenjoen tilaisuudessa, että häntä ärsyttää Ukrainan sodan aikana yleistynyt venäläisten vähättely. Hänen mielestään on historian vääristelyä se, että väitetään suomalaisen vastaavan kymmentä r––ää. Pikemminkin on ollut niin, että suomalainen on hädin tuskin vastannut yhtä r––ää.

Nimittäin esimerkiksi Ruotsin vallan aikaan Suomeen hyökänneet venäläisjoukot olivat sen ajan mittapuun mukaan hyvin koulutettuja ja varustettuja, koska venäläiset olivat ammattisotilaita ja 25 miljoonan asukkaan valtiolla oli enemmän resursseja käytettävänään kuin 2,5 miljoonan asukkaan Ruotsilla.

Ruotsin armeijan rivimiehet olivat pääasiassa korkeintaan puoliammattilaisia eli huonosti koulutettuja renkipoikia ja torppareita, jotka kyllä leuanvedossa ja cooperin-testissä päihittäisivät nykyajan varusmiehet, mutta ammattisotilaita he eivät olleet. Myöskin Ruotsin upseerit olivat venäläisiä huonompia.

Esimerkiksi hattujensodassa Venäjän armeijaa johtivat isolla rahalla ostetut nelikymppiset  keskieuroopalaiset huippuvahvistukset, kun taas ruotsalaiset upseerit olivat keski-iältään lähes 70-vuotiaita raihnaisia ukkoja.

Mutta oli ruotsalaisillakin uskoakseni ainakin yksi ulkomaalaistaustainen upseeri, sillä Porrasalmen taistelussa joukkoja johti aatelinen everstiluutnantti Adolf Aminoff, jonka sukunimi viittaa itään. Aminoffin suku  lienee nykyään maatiaistunut ja savolaistunut, koska kerrotaan, että joskus 30-luvulla kutsunnoissa ihasteltiin sitä, että paikalle oli ilmaantunut vallan aatelismies, kun tämän sukunimi oli Aminoff. Tähän ihasteluun Aminoff oli vastannut vähätellen, että ”minnoun tavallinen paroni vuan”.

Porrassalmen taistelun aikaan sodankäynti ei ollut samalla tavalla totaalista kuin nykyään. Mikkelissä on nimittäin Akkakallio ja Naiskallio, jotka ovat saaneet nimensä siitä, että paikkakunnan naisväki kokoontui näille kallioille seuraamaan taistelujen kulkua.

Kerrotaan myös, että Mikkelin lähellä olisi ollut taistelujen aikaan joku aukio, jolle molempien osapuolten upseerit saapuivat virka-ajan päätyttyä seurustelemaan keskenään ja juomaan punsseja. Aamulla he sitten poistuivat tahoilleen jatkamaan virkatehtäviensä hoitamista.

 Meillä suomalaisilla on naapurina hyvin vaarallinen ja sotaisa valtio, mikäli on yhtään uskominen eilen Suonenjoella luennoinutta historiantutkija-kirjailija Teemu Keskisarjaa. Nimittäin Ruotsi on melkein koko tunnetun historiansa ajan sotinut raivoisasti muita kansoja vastaan – tosin viimeiset pari sataa vuotta on ollut vähän rauhallisempaa.

Yritin internetistä laskea, montako sotaa Ruotsin on tunnetun historiansa aikana käynyt, mutta sormet ja varpaat eivät riittäneet ja sekosin laskuissani noin 100 sodan kohdalla. Useimmat sotansa Ruotsi on käynyt verivihollisensa Tanskan kanssa, mutta kyllä sotaisat länsinaapurimme ovat mellastaneet myös Puolassa ja Saksassa.

Sen sijaan Venäjän ja sitä edeltäneen Novgorodin kanssa sotia on ollut harvakseltaan, mielestäni alle kaksikymmentä kertaa. Yleensä itänaapurin kanssa käydyissä kahakoissa Ruotsi on ollut hyökkäävä osapuoli. Selvä poikkeus on kuitenkin se tapaus, kun karjalaiset kävivät vuonna 1257 uiskoillaan pistämässä Ruotsin silloisen pääkaupungin Sigtunan ihan tuhansiksi päreiksi niin pahasti, ettei kaupunki ole siitä vieläkään toipunut.

Keskisarja esitti tietokilpailukysymyksen ja tiedusteli, montako sotaa Suomen ja Venäjän valtion välillä on käyty. Olin jo vastata, että noin 14 sotaa, joissa hyökkääjänä on noin 10 kertaa ollut Ruotsi-Suomi tai Suomi, mutta Keskisarja ehti ensiksi. Hän kertoi, etteivät Suomen ja Venäjän valtiot ole koskaan sotineet keskenään. Sen sijaan Neuvostoliiton, jota hän nimitti pahan valtakunnaksi, kanssa on sodittu kaksi kertaa.

En ole tullut ajatelleeksikaan, ettei Suomi ja Venäjä ole koskaan sotineet keskenään. Sen sijaan kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan ovat olleet verisiä. Talvisodan reilun kolmen kuukauden aikana itäinen naapurimme menetti arvioni mukaan neljä kertaa enemmän miehiä, mitä se on menettänyt Ukrainassa reilussa kahdeksassa kuukaudessa, vaikka siihen aikaan sotaa käytiin hyvin käsityövaltaisin menetelmin.

 Uljaan patsaan on Venäjän Karjalan ensimmäinen olympiavoittaja Feodor Terentjev, eli Heikki (karjalaisittain Huoti) Teronen, saanut muutama vuosi sitten Petroskoihin, mikäli tätä videoklippiä on yhtään uskominen https://www.youtube.com/watch?v=ecwz3tM4r0s .

Harmittaa, että vaikka olen hiihtourheilun ystävänä päättänyt kiertää tutustumassa kaikkiin lähi seudun hiihtäjäpatsaisiin, niin maailmantilanne on nyt sellainen, että en usko tässä elämässä pääseväni hiljentymään Terentjevin muistomerkin äärellä, vaikka hiljentymiseen olisi todella aihetta, mikäli on uskominen kaikkitietävää Wikipedia, joka kertoo patsaan mallista mm. seuraavaa traagista:

”Terentjev ei ollut mukana Squaw Valleyn talviolympialaisissa 1960. Virallisen selityksen mukaan hän oli tuolloin jo “liian iäkäs”, mutta samaan aikaan Veikko Hakulinen, yksi noiden kisojen sankareista, oli yhdeksän kuukautta vanhempi. Neuvostoliitto ei noissa kisoissa menestynyt niin kuin oli ajateltu.

Heti Squaw Valleyn talviolympialaisten 1960 jälkeen Terentjev kuitenkin oli Neuvostoliiton mestaruuskilpailuissa toinen 30 km kilpailussa, neljäs 50 km kilpailussa ja voitti kultaa 4 x 10 km viestikilpailussa. Vuonna 1962 Terentjev kilpaili edelleen, ja mm. voitti Neuvostoliiton mestaruuden 50 km kilpailussa ja ilmoitti tähtäävänsä Innsbruckin talviolympialaisiin 1964, mutta hän kuoli ennen näitä kisoja.

Terentjev sanotaan aiheuttaneen neuvostoliittolaisten keskuudessa pahennusta yhteyksillään suomalaisiin. Eräällä kilpailumatkalla Neuvostoliitossa hän oli tavannut suomalaisia, ja nämä olivat pukeneet hänet suomalaisiin vaatteisiin, jotta ei paljastuisi hänen seurustelevan suomalaisten kanssa. Oli muun muassa puheita, joiden mukaan Terentjev olisi suunnitellut loikkausta länteen. Häntä pidettiin temperamenttisena ihmisenä, joka osasi hankkia itselleen myös vihamiehiä.

Terentjev kuoli tuolloisessa kotikaupungissaan Leningradissa olosuhteissa, jotka ovat jääneet epäselviksi. Hän oli ollut mukana Kaukolovan kisoissa, joissa voitti kilpailun. Väitettiin, että kun voittoa oli juhlittu vodkan voimalla, hän olisi tullut huoltoautolla kotiin, ajanut sen autotalliin ja jättänyt sen käyntiin ja näin kuollut häkämyrkytykseen. On epäilty sitä, miten hän olisi voinut humalassa ajaa auton kotiin ja talliin ja jättää auton käyntiin ja sitten lukita ovet ja jäädä auton sisään. On arveltu, että häntä ei haluttu mukaan Innsbruckin kisoihin, jonne hän oli ilmoittanut tähtäävänsä, ja että hänellä olisi ollut vielä muitakin, valtiolle kiusallisia aikomuksia, ja tilanne olisi ratkaistu järjestämällä hänen kuolemansa.

Terentjev kotikylän Paatenen karjalaiset ovat sitä mieltä, että venäläisten kokema kateus menestynyttä ei-venäläistä urheilijaa kohtaan liittyy hänen kuolemaansa jollain lailla. Hänen sanotaan kuolleen “pahalla surmalla”.

Ilmeisesti Terentjevin suvun miehet eivät olleet mitään vesipoikia, koska Tapio Rautavaara kertoo muistelmissaan ihastuneensa sota-aikana hiihtäjä Terentjevin setään, joka oli kunnon karjalainen huuliveikko ja tietäjä. Kerran Terentjevin starikka tuli aikamoisessa kekkulissa kertomaan: ”Aa, ylen hyvä Ruotsin prihatsu. Makiat viinit hänellä oli, vihriät viinit. Butilkan kun join, niin heti dorokal virusin.” Rautatavaaran mukaan joku sieluton oli juottanut ukolle pullollisen tenttua.

 En todellakaan halua olla rasisti enkä kansalliskiihkoilija, mutta minusta muutkin suomalaisugrilaiset kansat ovat tomeraa väkeä mordvalaisten lisäksi, joita olen viime aikoina ylistänyt. Nimittäin ainakin jonain vuonna 15-vuotiaiden koululaisten oppineisuutta mitanneessa tutkimuksessa suomalaiset, virolaiset ja unkarilaiset olivat ihan maailman kärkeä.

Selitys asialle saattaa tietysti olla niinkin yksinkertainen, että näissä maissa vieraskieliset tv-lähetykset tekstitetään ja se kehittää sivutuotteena nuorison kieli- ja lukutaitoa.

Toisaalta suomalaisugrilaiset kansat ovat menestyneet ainakin olympiaurheilussa loistavasti. Joskus luin tutkimuksen, jossa kansakuntien olympiamenestystä suhteutettiin asukasmääriin ja siinä kisassa, niin yllättävää kuin se onkin, Suomi oli ykkönen, Viro toinen ja Unkari kolmas. Norja tai Jamaika ei ainakaan vielä ole mitalisaalissa ohittaneet suomalaisugreja, vaikka tyhmempi niin luulisi.

Mordvalaiset olympiavoittajat olen jo aiemmin kertonutkin enkä nyt ryhdy suomalaisia, virolaisia tai unkarilaisia urheilusankareita luettelemaan, koska heitä on ollut historiassa liian paljon, mutta en malta olla kertomatta, että karjalaisista olympiavoittajia ovat Jevgenia Medvedeva ja Feodor Terentjev.

Komeja ovat Raisa Smetanina, Vasili Rotshev ja Nikolai Bazukov. Niina Seljunina-Rotseva on mari ja samaa kansallisuutta muistelen olevan myös kaksinkertaisen jääkiekon olympiavoittajan ja entisen Venäjän jääkiekkomaajoukkueen valmentajan Vjatseslav Bykovin. Hiihtäjättäret Galina Kulakova ja Tamara Tihonova ovat udmurtteja.

Parhaiten sukulaiskansojen hiihtäjistä suomalaiset muistavat Helena Takalon ja Hilkka Riihivuoren kovat kilpakumppanit Galina Kulakovan ja Raisa Smetaninan. Kylmän sodan aikaan neuvostovastaiset tahot levittivät uutista, että Insbruckin kisoissa, joiden aikana toinen neuvostotytöistä vietti syntymäpäiviään, hän olisi saanut toiselta neuvostotytöltä lahjaksi partakoneen, josta lahjasta suivautuneena lahjansaaja olisi potkaissut lahjanantajaa munille.

Lopuksi en malta olla kertomatta sitä, että suomalaisugrien olympiamenestys voisi olla vieläkin huikeampi, sillä pienestä Kontupohjan kaupungista Karjalasta oli kotoisin kaksi naispuolista hiihtäjätärtä, jotka voittivat eräissä olympiakisoissa enemmän mitaleja kuin koko Suomen joukkue. Ikävä kyllä heidän dopingnäytteestä ilmeni sitten sellaisia ongelmia, että heidän suorituksensa hylättiin. Muistelen, että dopingkokeen aikana, kun heistä laskettiin tarvittavaa näytettä, sinkkiämpäristä suli pohja pois.

Kuten aiemmin olen kertonut, niin sukulaiskansamme mordvalaiset ovat ilmeisen lahjakasta kansaa, jonka edustajat ovat kohonneet merkittäviin asemiin Venäjän yhteiskuntaelämässä ja mordvalaiset ovat menestyneet erinomaisesti myös urheilussa, kuten pari päivää sitten kirjoitin.

Eilen jäi kuitenkin mainitsematta, että kirjailija, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Vasili Šukšin oli myös mordvalainen. Hänen vakavarainen maanviljelijä isänsä teloitettiin vuonna 1933 kolhoosijärjestelmää luotaessa ja hänen isäpuolensa kaatui toisessa maailmansodassa.

Lainaan nyt hyvin pitkälti Wikipediaa, joka kertoo Šukšinista mm. seuraavaa: ”Kansansuosiosta nauttineissa elokuvissaan Šukšin kuvasi usein niin sanottujen tavallisten ihmisten kovaa ja yksinkertaista elämää. Hänen tunnetuin elokuvansa Punainen heisipuu (Kalina krasnaja) aiheutti sensaation Neuvostoliitossa. Pelkällä olemuksellaan parannusta yrittävää entistä vankia näyttelevä Šukšin asettui kaikkea virallista ja oikeaoppista neuvostoliittolaisuutta vastaan.

Šukšin kuoli 45-vuotiaana sydänkohtaukseen laivalla Volga-joella näytellessään Sergei Bondartšukin elokuvassa He taistelivat synnyinmaansa puolesta (Oni sražalis za Rodinu 1975). Huhupuheissa epäiltiin kuitenkin, että suosittu ohjaaja-kirjailija oli murhattu liian kapinallisena ja neuvostovastaisena.”

Vaikka entisen hyvän itäisen naapurimme miehet kuolevat keskimäärin hyvin nuorina, niin silti harvinaisen nuorena Vasili Šukšin nukkui pois sikäläiseksikin mieheksi.

Vaikka entisestä hyvästä itäisestä naapuristamme on nyt tullut roisto- ja terroristivaltio, joka tulee olemaan vuosikymmeniä hylkiövaltio, jonka suuntaan kukaan sivistynyt ihminen ei edes virtsaa, elleivät venäläiset tule tekemään samankaltaista sovitusprosessia, jonka saksalaiset aikoinaan tekivät ja pystyivät sen jälkeen jo vuonna 1954 voittamaan jalkapalloilun maailmanmestaruuden, niin pitää muistaa, että Venäjällä on jotain hyvääkin.

Nimittäin entisessä hyvässä itäisessä naapurissa on tehty monia hyviä elokuvia ja mikä parasta, niin niitä on maksutta nähtävillä englanniksi tekstitettynä Mosfilmin nettisivulta. Esimerkiksi Vasili Shukshinin maailman maineeseen nousseen parannusta yrittävästä rikollisesta kertovan elokuvan Punainen heisipuu (1974) voi katsoa alla olevasta linkistä.

Joka tapauksessa filmin ensi minuutit kannattaa katsoa, vaikka muuhun ei pitkäjänteisyys riittäisikään, koska siinä uusintarikolliset laulavat kuorossa kuin enkelit. Lievästikin sanottuna kuoromiehet ovat ns. vähemmän luottamusta herättävän oloisia veikkoja, sillä eletyn elämän jäljet kuvastuvat heidän kasvoiltaan. Huomion arvoista on, että kuoron yläpuolella seinässä on iso plakaatti: ”Sosialismin puitteissa jokainen yhteisöstä pudonnut voi palata sen jäseneksi.”

Punainen heisipuu oli aikoinaan hyvin arvostettu ja katsottu. Kerrotaan, että jopa NKP:n pääsihteeri Leonid Brezhnev itki sitä katsoessaan. Brezhnev oli tunteellinen ihminen ja sellaistakin kerrotaan, että hän purskahti itkuun silloinkin, kun hänen piti sotaharjoitusten yhteydessä leikisti painaa siitä nappulasta, jonka painalluksella torakoista olisi tullut ihmiskunnan sijasta maapallon valtalaji. https://www.youtube.com/watch?v=MYmi–Kot-k

Välivaalien tuloslaskenta etenee hiljakseltaan ja nyt on varmistunut se, että demokraatit saivat enemmistön senaattiin ja uskon sen varmistavan, ettei psykopaatti Trump tule koskaan astumaan maailman tärkeimpään virkaan ja se on hyvä se.

Hyvä sen sijaan ei ole se, että Venäjän psykopaatti tyranni Putin on ollut teillä tietämättömillä jo useita päiviä. Pelkään, että hänelle on sattunut jotain. Hän on voinut vaikka pudota maanalaisen bunkkerinsa ikkunasta. Hänen seuraajansa voi sitten olla vielä astetta häntä hullumpi ainakin, mikäli seuraaja nousee nykyisestä valtaklikistä, jossa on ollut tyytymättömyyttä Venäjän sotakentällä esittämiin lepsuihin otteisiin ja jossa on vihjailtu, että ydinaseita tulisi käyttää voiton saavuttamiseksi.

Niin yllättävää kuin se onkin, niin Putin on käsittääkseni keskivertovenäläistä liberaalimpi. Kun hän määräsi joukot hyökkäämään Ukrainaan, niin perusteli hän hyökkäystä ainoastaan sillä, että narkomaanit ja natsit on poisjuurittava Ukrainan johdosta. Myöhemmin ainakin Venäjän oikeauskoisen kirkon päämies on lisännyt poisjuurittavien listalle myös homot ja satanistit.

Jossain Putinin elämänkerrassa kerrottiin jopa sellaista, että kun konservatiivi neuvostojärjestelmän kannattaja Anatoli Karpov ja radikaali toisinajatteluun taipuvainen Garry Kasparov ottelivat 70-luvulla shakin maailmanmestaruudesta, niin nuori KGB:n upseeri Putin toivoi radikaalin osapuolen voittoa.

Ilmeisesti Anatoli Karpov on vanhoilla päivillään radikalisoitunut, koska lehtitietojen mukaan hän on lausunut jotain sodanvastaista ja on sen seurauksena kompastunut rapuissa niin, että hengenlähtö on ollut lähellä.

Anatoli Karpov muuten liittyy entisen asuinkaupunkini Heinolan historiaan sikäli, että joskus 90-luvun alussa hän kävi Mikkelissä tapahtumassa, jossa hän pelasi yhtä aikaa noin 20 paikallista shakki-intoilijaa vastaan kiertäen pöydästä toiseen tuumaustaukoja pitämättä.

Eräs heinolalainen asianharrastaja oli myös peliringissä mukana ja kun hän noin 10 siirron jälkeen joutui myöntämään tappionsa, hän nousi ja kätteli voittajaansa sanoen englanniksi, että olit parempi tällä kertaa. Karpov oli tarinan mukaan katsonut häntä pitkään hyvin mietteliään näköisenä.

Vallan mahottoman jännäksi meni sählyn mm-välierä kuten myös Usa:n välivaalit. Sählyn välierän tulos jo ratkesi, mutta välivaalien lopputulos ei ole vielä selvinnyt ja voi olla, että se selviää lopullisesti vasta korkeimmassa oikeudessa.

Usa:n senaatin hallinta voi näillä hetkillä ratketa, mikäli Nevada saa äänensä laskettua. Miljoonasta äänestä on vielä 60.000 postiääntä laskematta ja republikaanin johto on vain noin 1.000 ääntä ja jos demokraattien loppurutistus onnistuu, varmistuu se, että puolue hallitsee senaattia jatkossakin ja samalla saattaa varmistua myös se, ettei Trump tule enää jatkossa uhkaamaan ihmiskuntaa.

Trump on luvannut ensi tiistaina ilmoittaa jotain suurta ja sitä odotan jännityksellä. Nimittäin Simo-Pekka Rantalainen kertoi vuosia sitten jossain kirjassaan tavanneensa silloin showbisnestä harjoittaneen Trumpin jossain nyrkkeilytapahtumassa.

Rantalainen oli kysynyt tältä miellyttävän oloiselta suurliikemieheltä, aikooko tämä siirtyä politiikan puolelle eikä tämä ottanut asiaan jyrkästi kantaa, vaan sanoi, että jos hän siirtyy politiikkaan, saattavat republikaanit hyvinkin ottaa hänet riveihinsä ovat ne sen verran tyhmiä.

Ehkäpä Trump ilmoittaakin ensi tiistaina, että hän halusi vain antaa ihmiskunnalle opetuksen siitä, miten politiikassa voi päästä hyvin pitkälle pelkästään valehtelemalla koko ajan ja käyttäytymällä törkeästi. Suomestakin löytyy ainakin yksi poliitikko, joka on turvautunut menestyksellä samoihin keinoihin.

Usa-asiantuntija Markku Ruotsila ihmetteli Alfa-tv:llä sitä, miten vasemmisto hallitsee tiedotusvälineitä ja mustamaalaa jatkuvasti Amerikkaa. Ja niinhän se taitaa olla. Tänäänkin vasemmistolehti Helsingin Sanomat kertoi isossa jutussaan Trumpin seuraajaksi veikatusta DeSantisista eikä antanut miehestä mitenkään mairittelevaa kuvaa; jo pelkkä väliotsikko kappaleessa, jossa arvioitiin miehen luonnetta, kuului, että ”Voi luoja”, ja se kertoo asiasta kaiken.

Itse suhtaudun hieman kriittisesti Markku Ruotsilan asiantuntemukseen, koska viime presidentin vaalien tuloslaskennan alkuvaiheessa hän jo tuuletti Trumpin voittoa, vaikka itse laadin lyijykynällä roknoosia ihan Eino Poutiaisen malliin Pilliklubi-5-askin kanteen ja roknoosini povasi Bidenille voittoa.

Välivaalien alla Ruotsila vakuutti, että republikaanit saavat kerrassaan veret pysäyttävän jytkyvoiton, mutta toisin taitaa tässä reaalitodellisuudessa käyvän. Itse en ole vielä löytänyt tietoa siitä, miten puolueiden äänet ovat vaaleissa jakaantuneet, mutta epäilen, että demokraatit ovat saaneet näissäkin vaaleissa ääniä republikaaneja enemmän. Usa:n valkoisia konservatiiveja suosiva vaalipiirijako on sikäli erikoinen, että sen avulla vähemmistökin voi nousta valtaan ja siitä ei kovan paikan tullen hyvää seuraa.

 Demokraattien ja republikaanien maailmat ovat Usa:ssa niin kaukana toisistaan, että sisällissodan vaara on ilmeinen. Voi hyvinkin olla, että sisällissota voi levitä Suomeenkin, tai ainakin sellainen käväisi mielessäni, kun katselin Alfa-tv:n Sanna Ukkolan keskusteluohjelmassa vierailleiden Maria Lindenin ja Markku Ruotsilan keskustelua Amerikan tilanteesta.

Yleensä suomalaisten poliittiset väittelyt ovat ikävystyttäviä, mutta Lindenin ja Ruotsilan kohtaaminen ei sitä ollut. Se oli tv-viihdettä parhaimmillaan. Varsinkin Ruotsila alkaa olla meille suomalaisille hyvinkin tuttu tv:stä, koska mies lienee ainoita suomalaisia, joka uskaltaa puolustella Trumpia ja hänen puoluettaan.

Epäilen, että Suomessa on hyvin vankka noin 75 %:n kannatus Usa:n demokraateille. Republikaanien kannattajia löytynee runsaasti ainoastaan perussuomalaisten ja kristillisten leireistä. Luulen, että Kokoomuksessakin republikaaneja on niukalti.

Muistanpa joskus vuosia sitten parturissa lukeneeni arvovaltaista ja tavallisesti luotettavaa Seiska-lehteä, jossa oli juttu Kokoomusnuorten edustajien matkasta republikaanien puoluekokoukseen. Mieleeni jäi erityisesti se, että yhdessä kuvassa juotiin viinaa suoraan pullonsuusta nuorten miesten toimesta ja mielestäni kuvasta täysin puuttui porvariston hillitty charmi.

Sanna Marin-kohujen jälkeen ajattelen, että pullonsuustajuontikuva saattaa estää erään johtavan kokoomuslaisen valinnan maamme seuraavaksi pääministeriksi, sillä olen varma, että se kuva on vielä lehtien lööpeissä, mikäli pullonsuusta juojasta kaavaillaan maamme pääministeriä.

Mainittakoon, että pullonsuusta juoja ei ollut Petteri Orpo. Itse kuitenkin oletan, että Suomen kansan mielestä 168,8-senttinen Orpo on liian lyhyt maamme pääministeriksi, sillä Ruotsinkin 169-senttinen pääministeri teki tahattoman koomisen vaikutuksen, kun hän yritti valtiovierailullaan kovistella Turkin kaksi päätä pitempää tyrannia Nato-kysymyksestä.

Maria Lindenin ja Markku Ruotsilan kohtaamisen voi katsoa tästä linkistä kohdasta 27 min. 30 sek. lähtien: https://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=205227306

Erikoista on, että minuakin kiinnostavat juuri olleet Usa:n välivaalit paljon enemmän kuin viime tammikuussa olleet Suomen sote-vaalit. Perustelen asiaa sillä, että elämääni ja koko maailmankaikkeuden elämään tulee ratkaisevasti vaikuttamaan se, ovatko tulevaisuudessa maapallon johtavat alfaurokset Trump ja Putin vai jotkut vähemmän psykopaattiset tapaukset.

Juuri välivaalien alla Trump nimitti Usa:n kolmanneksi tärkeintä viranhaltijaa, eli edustajainhuoneen puheenjohtajaa, elukaksi ja sillä nimityksellä saattoi olla selitys sille, että sekä Putin että hänen apupoikansa Trump pärjäsivät välivaaleissa yllättävän huonosti. Paljon mahdollista, ettei Trump pääse edes republikaanien presidenttiehdokkaaksi ja se on hyvä se.

Enpä malta olla kertomatta, että niissä Usa:n presidentinvaaleissa, joissa vastakkain olivat Barak Obama ja republikaanien sotasankari John McCain, niin jossain vaalitilaisuudessa muudan vanharouva arvosteli Obamana huijariksi. Silloin McCain lausui ääni väristen, että ”kuulkaapas hyvä rouva, minusta Barak Obama on kunnian mies, vaikka hänellä sattuukin olemaan erilaiset mielipiteet kuin minulla”.

Se oli hienosti sanottu. Mutta kyllä McCainistä löytyi tarvittaessa särmääkin. Kun hän neljä vuotta sitten kuoli aivosyöpään, kielsi hän ennen kuolemaansa Usa:n silloista presidentti Trumpia saapumasta hautajaisiinsa. Hän piti Trumpia ilmeisesti yhtä vaarallisena tyyppinä kuin minäkin pidän.

Enpä ollut ennen Rautjärvelle suuntautunutta tutkimusmatkaani tiennytkään, että sielläkin on aikoinaan ollut lentokenttä. Nimittäin juuri talvisodan alla siirtyi lentolaivue 14 Viipurin läheltä Suur-Merijoelta Rautjärven Laikon kentälle.

Laivueella oli alksi käytössään 140 miehen lisäksi kymmenen hidasta Fokker-merkkistä kevyttä tiedustelu- ja pommikonetta, joilla uskalsi lennellä vain yöaikaan, jolloin koneet kävivät pudottelemassa pommeja ja lentolehtisiä vihulaisen niskaan. Talvisodan lopulla laivue sai käyttöönsä myös muutaman vanhentuneen Gloster Gladiator -hävittäjän, joilla uskalsi lennellä myös päivisin.

Laikon lentokenttä oli niin hyvin naamioitu, ettei vihollinen pystynyt sitä talvisodan aikana löytämään. Sodan loputtua se jouduttiin kuitenkin rauhanehtojen mukaisesti tuhoamaan ja niinpä kenttä ojitettiin ja annettiin sitten laidunmaaksi paikkakuntalaisille. Muuten Uukuniemen iso rajan taakse jäänyt Mensuvaaran kenttäkin on erään silminnäkijän mukaan toiminut lehmitarhana sen jälkeen, kun Puna-armeijan suihkukoneet eivät voineet hiekkakenttä enää käyttää.

Viime kesänä Laikon lentokentällä kasvoi jo metsä niin hyvin, ettei merkkejä lentotoiminnasta enää näkynyt. Historiasta kertoi kuitenkin propellin puolikasta esittävä muistomerkki, joka toi mieleeni silloisessa Leningradissa Aleksanteri Nevskin luostarin hautausmaalla näkemäni lentäjäsankarin hautakoriste.

Neuvostoliitossa nimittäin pyrittiin perinteinen kristillinen symboliikka korvaamaan muilla ratkaisuilla ja niinpä sodassa kuolleen lentäjän haudalle oli tökätty pystyyn ihan oikea lentokoneen potkuri. Muistelen, ettei se kuitenkaan pyörinyt tuulessa. Yritin etsiä tuota vaikuttavaa hautamuistomerkkiä Neuvostoliiton konkurssin jälkeen, mutta ilmeisesti luostarin väki oli jostain syystä pitänyt sitä mauttomana ja poistanut sen.

Aamuisin ensi töikseni on minulla pahana tapana tarkastaa sosialistisesta mediasta, millä mallilla maa makaa ja onko rajalla rauhallista. Tänä aamuna sain ensimmäiseksi havaita, ettei Suomi ole enää entisensä, sillä näyttelijä Martti Suosalo oli Elmäni Biisi-ohjelmassa esittänyt Kohtalokkaan samban kerrassaan erinomaisen vaikuttavalla tavalla.

Itse en tuota esitystä nähnyt, mutta tiedän Suosalon olevan erittäin hauskan ihmisen, koska luin hänen elämänkertansa viime kesänä ja Venäjän fasistisen hyökkäyssodan aiheuttamasta ahdistuksesta huolimatta jouduin päästämään yhden selkäkeikkanaurun kirjaa lukiessani.

Pyrskähdys pääsi, kun luin siitä, miten Martti meni seitsemänvuotiaana kansakouluun ja opintojensa ensi vaiheessa hän opetteli yhdessä kahden samanikäisen kaverinsa kanssa uskontoläksyä samalla sätkätupakkaa poltellen, sillä toisen kaverin yksinhuoltajaäiti oli opettanut pojalleen sätkän kiertämisen jalon taidon sätkäkoneella. Sitä kirja ei jostain syystä kerro, että sätkäkone oli todennäköisesti Uukuniemen historian rikkaimman miehen Ahokkaan Jallun patentoima.

Lainaan nyt elämänkertakirjaa suoraan. Suosalon mukaan uskonnon opiskelu tapahtui siis seuraavasti: ”JII EE EE – Jee-äs UU ÄS -sus, Jeesus … Jeesus on ylösnoussut ja taivaaseen otettu”. Kommunistien pojat sätkät suussa tavaamassa uskonnonkirjaa. Koti, uskonto ja äitin sätkäkone!

Suomen peruuttamattomasti muuttanut Martti Suosalon esitys löytyy näköjään jo netistä: https://areena.yle.fi/1-64002390

Joni Skiftesvik kertoo Bestseller jouluksi -kirjassaan siitä, miten Suonenjoen Rieponlahdesta lähtöisin olleella renkipojalla Jussi Kukkosella oli sellainen armolahja, että hän kykeni juttelemaan yhtä aikaa luontevasti kolmenkin ns. penkkitoimittajan kanssa, joiksi kutsuttiin lehden toimitukseen istuskelemaan pistäytyneitä ohikulkijoita ja naputtelemaan samalla vaikkapa seuraavan päivän pääkirjoitusta.

Jussi Kukkonen olikin erittäin lahjakas renkipoika, joka nousi sitten vaatimattomista lähtökohdistaan huolimatta Kainuun Sanomien päätoimittajaksi ja siinä sivussa hän teki myös kaveristaan Urho Kekkosesta presidentin. Hän keksi legendan Kekkosesta savutorpan poikana, vaikka tosi asiassa Urkin syntymäkoti oli pikemminkin kartano.

Jussi Kukkosen tiettömien taipaleiden takana olleessa syntymäkylässä Rieponlahdessa kaikki kyläläiset olivat sukua toisilleen samaan tapaan kuin Syvä joki -elokuvan erämaakylässä ja niinpä siellä kasvoi hyvin lahjakkaita ihmisiä ja sitten myös ihmisiä, jotka eivät olleet kovin lahjakkaita.

Itsekin olen perinyt ilmeisesti rieppolaiselta äidiltäni tehdä montaa asiaa yhtä aikaa ja niinpä olen tänäänkin pystynyt samanaikaisesti seuraamaan urheilua kolmelta sähkömagneettiselta laitteelta ja vastaanottamaan samalla myös rouvaltani erilaisia käskyjä ja kieltoja.

Kukkos-Jussikin oli kuulema urheilumiehiä ja saattoi olla, että kaveruus Kekkosen kanssa syntyi urheilukentällä. Tarinan mukaan jossain kisoissa kuuluttaja kuulutti, että nyt alkaa sitten satasen loppukilpailu, jossa juoksevat Kekkonen, Kokkonen, Kukkonen ja alkuerien paras kakkonen.

Tosin tuon kilpailun Kukkonen ei ollut Jussi, vaikka ainakin tämän poika Otso juoksi satasen 11 sekunnin pintaan kuten Kekkonenkin, vaan eräs toinen pikajuoksusuuruutemme. Tämäkin pikajuoksusuuruus liittyy sikäli Suonenjoen historiaan, että hänen pojanpoikansa oli kanssani lukiossa samalla luokalla.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan sukurutsan synnyttämää lahjakasta banjonsoittajapoikaa. https://www.youtube.com/watch?v=NFutge4xn3w&t=122s

Vaikka sekä sää että maailmantilanne masentavat, niin kummasti mieltäni piristi Joni Skiftesvikin juuri ilmestynyt kirja Bestseller jouluksi. Skiftesvik on vanhan hyvän ajan tarinankertoja, jollaisia ei hänen lisäkseen mieleeni nyt muistu nykykirjailijoista kuin Antti Tuuri.

Jos nyt hakemalla pitää kirjauutuudesta jotain vikaa hakea, niin siinä kirjailija erehtyy, että savolaiset olisivat jotenkin mukana siinä, että erään Oulun keskustan näyttävän rakennuksen seinään ilmestyi ennen vähän väliä raapustus ”Paska kaupunni”. Ei tuo mietelmä ole savoa, sillä täällä Savossa raapustettaisiin, että ”Paska kaapunki” tai ”Paska kaapunti”.

Mutta pikkuvika, heleppo korjata. Tuon sanonnan opin suosikki elokuvastani Katsastus, joka filmi kertoo syvällisesti siitä, miten eräiden nuorten miesten on vaikea aikuistua ja siitä, miten eräät miehet ovat sellaisia näprääjiä, joilta ei oikein mikään onnistu.

Itsekin, vaikka eläkeukkona köpsähtelen, pelasin viime yönä Suomen jalkapallomaajoukkueen kärkimiehenä, jossa ominaisuudessa luikertelin selvään maalipaikkaan ja yritin sisäsyrjällä sijoittaa tarkasti vasempaan alanurkkaan. Mutta en onnistunut, vaan pallo osui tolppaan. Onneksi Glen Kamaralla oli sen jälkeen paluupallosta helppo työ viimeistellä täysosuma.

Kyllä ei ole Suomessakaan sana kovin vapaa. Ainakaan meidän harava-antennitellusta ei enää näy kanavalta 27 Venäjä-myönteistä ja rokotuskielteistä Posi-tv:n ohjelmatuotantoa klo 16-17 välillä. Pari viikkoa sitten vielä onnistuin katsomaan hyvin luotettavan ja tasapainoisen Ilkka Tiaisen toimittaman Posi-tv:n uutislähetyksen, joka poikkesi näkemykseltään huomattavasti ns. valtamedian uutisoinnista.

Silloin Posi-tv:n uutisissa käsiteltiin laajasti Itä-Ukrainan kansanäänestyksiä, joita valtamediassa kutsutaan lainausmerkeissä kansanäänestyksiksi ja ihmettelin, että evakkokarjalaisten jälkeläinen Ilkka Tiainen pystyi ihan vakavalla naamalla ilman selkäkeikkanauruja kertomaan huiman korkeasta äänestysvilkkaudesta ja siitä, että Venäjään liittymistä kannatti lähes 100 % itäukrainalaisista.

Viime viikolla Posi-tv ei enää lähettänyt uutisia, vaan joka päivä toistettiin sama rokotuskielteinen englanninkielinen dokumentti, joka kertoi siitä, miten joku rokotus aiheuttaa naisille lisääntymiskyvyttömyyden. Sen olen ymmärtänyt, että Posi-tv vastustaa jyrkästi myös koronarokotuksia, joiden itse uskon sillä varmuudella, jonka vain tietämättömyys voi antaa, että maailman mitassa rokotukset ovat pelastaneet miljoonia ihmishenkiä maailmassa ja Suomessakin tuhansia.

Tällä viikolla Posi-tv ei ole enää ohjelmaa ainakaan meille lähettänyt ja mietin, onko kyseessä valtamedian kiusanteko vai onko Posi-tv:n rahat lopussa. Nimittäin yhtään mainosta en ole yhtiön lähetyksissä nähnyt, ja uskon, ettei tv-kanavan ylläpito ole yksilehmäisen pk-yrittäjän harrastus. Ilmeisesti maamme elinkeinoelämä on päättänyt boikotoida yhtiötä syistä, joita voi vain arvailla. Voi myös olla, että Venäjä-boikotit estävät tilisiirrot itärajan takaa.

Ilkka Tiainen on muuten Valta Kuuluu Kansalle-puolueen puoluesihteeri ja VKK:lla saattaa olla ratkaisevan tärkeä merkitys ensi kevään eduskuntavaaleissa. Nimittäin jos puolue yltää 1-2 %:n kannatukseen, saattaa se merkitä sitä, että SDP on eduskunnassa Perussuomalaisia suurempi puolue ja seuraavan hallituksen muodostavatkin Kokoomus, SDP, Vihreät ja Rkp eivätkä Kokoomus, Perussuomalaiset, Keskusta ja Kristilliset.

Kyllä ei ole 250 metriä korkeiden tuulimyllyjen rakentaminen Suonenjoelle näillä sähkönhinnoilla huono investointi. Suunnitellut kolme myllyä maksavat noin 8 miljoonaa euroa kappaleelta ja laskujeni mukaan ne tuottavat keskimäärin virtaa noin 10 megawatin teholla. Tällä hetkellä halvin kiinteähintainen sähkö maksaa noin 25 ce/kwt, joten päässä lasken, että myllyt jauhavat sähköä lähes 20 miljoonan euron edestä vuodessa, eli myllyjen rakennuskustannukset tulevat maksetuiksi reilussa vuodessa.

Tämä lopputulema saa minut epäilemään, että olen tehnyt pilkkuvirheen, mutta jos en ole tehnyt, niin sähkömarkkinoilla tapahtuu nyt hirveitä. Tietysti myllyt tarvinnevat jossakin määrin ompelukoneöljyä rattaisiinsa, joka huonontaa katetta, mutta toisaalta epäilen, ettei erityistä vakituista tuulimyllynkäyttäjän virkaa ei tarvita.

Tosin muistelen, että ainakin muinaisessa Neuvostoliitossa oli ainakin yksi vesivoimalanjohtajan virka, koska kun ulkoministeri Molotov syrjäytettiin Stalinin kuoleman jälkeen, niin hänet siirrettiin vesivoimalanjohtajan virkaan. En vesivoima-asiastakaan paljoa ymmärrä, mutta luulen, että Molotovin tapauksessa kysymys oli ns. v—–lusta.

Suonenjoen tullimyllyt valmistunevat vasta vuonna 2024, mutta tuskinpa sähkön hinnassa on siihen mennessä suurta muutosta tapahtunut, koska yleensä maailmansodat kestävät 4-5 vuoteen.

Hirmuisen näyttävän matkailumainoksen sai Rautjärvi tämän päivän Helsingin Sanomiin, kun lehti esitteli kokosivun jutussaan hyvää vauhtia lohijoeksi muuttuvaa Hiitolanjokea, jota ainakin ennen myös Kokkolanjoeksi kutsuttiin. Joki virtaa 53 kilometrin matkan Simpelejärvestä Laatokkaan, johon se laskee Hiitolassa.

Junan ikkunasta käsin katseltuna Hiitolanjoki ei vaikuta kummoiselta, mutta viime kesänä uukuniemeläinen Tiitan taksi järjesti mielenkiintoisen kotiseuturetken Rautjärvelle ja itse yllätyin Hiitolanjoen Kangaskosken rannalla sen suuruutta, vaikka kesä olikin ollut ennätyskuiva.

Hesarin jutun luettuani yllätyin sen sijaan, miten vähävoimainen Hiitolanjoki onkaan. Joessa on ollut kolme vesivoimalaitosta, joiden yhteisteho on naurettavan pieni eli vain noin 2 megawattia. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Imatrankosken vesivoimalan teho on satakertainen ja jos Olkiluoto 3. joskus käynnistyy, niin sen teho on lähes tuhatkertainen. Tänne Suonenjoelle rakennetaan ensi vuonna kolme 250-metristä tuulivoimalaa ja niidenkin yhteisteho on teoriassa yhdeksänkertainen ja käytännössä viisinkertainen Hiitolanjoen voimaloihin verrattuna.

Kangaskosken voimalaitos on jo purettu ja tutkimuksissa on sen kohdalta todettu jopa 200 lohenpoikasta aarilta. Lahnaskosken voimalaitosta puretaan parasta aikaa ja kaivinkonemies kertoi toimittajalle, että lohet tuppaavat kutemaan kaivinkoneen vierelle, vaikka vesi on sameaa. Ritakosken voimala tullaan purkamaan ensi vuonna ja sitten lohi pääsee vapaasti nousemaan Laatokasta Simpelejärveen ja turisti pääsee ainakin teoriassa vapaasti laskemaan Rautjärveltä Hiitolaan, jossa haluaisin vielä tässä elämässä päästä käymään ja kiivetä siellä jylhälle Hiitolan vuorelle.

Nyt en uskalla Laatokalle lähteä, vaikka se ainakin teoriassa olisi mahdollista, koska olen kirjoittanut rumasti tyranni Putinista. Toivoa sopii, että järki ja rauha voittavat maailmassa, jonka jälkeen olen valmis maksamaan 100 euroa siitä, että sopivaksi katsotulla vesikulkuneuvolla pistäydyn Uukuniemeltä Hiitolanvuorella.