keskiviikko 31. elokuuta 2022

Hieman mietityttää se, että eilen käsittelemässäni Korkeaveisussa kaunista rakkaimpaansa etsivä mies saa Mauthausenin ja Dachaun leiriltä selvinneiltä vastauksen, että rakkain oli nähty viimeksi seisovan jäisellä autiolla keltainen risti rinnassaan. Luulen, että runon suomentaneelle Pentti Saaritsalle on sattunut ajatuskatkos, koska ainakin englanninkielisessä versiossa kerrotaan rinnalla olleen keltaisen tähden. Keltainen tähtihän oli juutalaisten tunnusmerkki.

Hieman minua mietityttää sekin, että Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, jonka suosikkibiisi Korkeaveisu oli, on vielä vahvoilla maamme seuraavaksi presidentiksi. Hänen kilpailuasemaansa vahvistaa Elämäni Biisi-ohjelman myötä saatu myönteinen julkisuus ja myöskin juuri sopivasti syntynyt vaalivauva.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että Martti Ahtisaari, joka valittiin presidentiksi politiikan ulkopuolisena ehdokkaana, voitti tiukassa kisassa Elisabeth Rehnin Tuttu Juttu-viihdeohjelmassa saamansa myönteisen julkisuuden perusteella, jossa asiassa ratkaisevassa roolissa oli karjanpaisti.

Lisäksi Ahtisaaren auttoi voittoon myös Jeesus. Rehn nimittäin erehtyi julkisuudessa epäilemään, ettei Jeesus tai ainakaan Jeesukseen liittyvä tarusto ole historiallinen fakta, jolloin Ahtisaari näki tilaisuuden iskeä ja korosti julkisuudessa sitä, ettei hän koskaan ole syyllistynyt vähimmässäkään määrin moiseen epäuskoon.

Vuosikausiin en ole katsellut lauantaisin telkkaria, koska olen katsomattakin tiennyt, että sen jälkeen, kun Uutisvuoto lopetettiin, lauantaisin ei telkkarista tule muuta kuin Elämäni biisiä tai Huutokauppakeisaria, jotka ovat minusta sellaisia hömppäohjelmia, joita kaltaiseni sivistynyt ihminen ei katsele. Niinpä luulen olevani ainut maassamme, joka ei ole koskaan katsonut Elämäni biisiä tai Huutokauppakeisaria jaksoakaan.

Eilen kuitenkin napsuttelin telkkaria löytääkseni vaikkapa urheilua, mutta kun sitä ei löytynyt, aloin joltain kanavalta katsomaan Arja Saijonmaan vaikuttavaa tai jopa järkyttävää esitystä, jota en edes minä tunneköyhä mies pystynyt kuivin silmin kuuntelemaan.

Saijonmaa esitti upeasti kreikkalaisen keskitysleiriltä hengissä selvinneen runoilijan Iakos Kampanellisin sanoittaman ja Mikis Theodorakisin säveltämän Korkeaveisun, joka tunnetaan myös nimellä Kuinka kaunis on rakkaani katsokaa. Runossa keskitysleiriltä hengissä selvinnyt mies kyselee Mauthausenin ja Dachaun keskitysleireiltä selvinneiltä neitosilta, olivatko he mahdollisesti nähneet leireillä myös hänen kauniin rakastettunsa, joka oli kaunis arjen askareissaankin pelkässä arkileningissään ja vain kampa hiuksissaan.

Korkeaveisu on tällä hetkellä Ukrainan sodan vuoksi taas ajankohtainen; tosin keskitysleirejä ei ole Eurooppaan tällä kertaa pystytetty, vaan nykyiset roisto-, terroristi- ja hylkiövaltio Venäjän pystyttämät leirit ovat nimeltään suodatusleirejä ja satelliittikuvat paljastavat, että leirien lähistölle on ilmaantunut hautoja. Eikä leirien pystyttäjien tunnuksena ole hakaristi, kuten natseilla oli, vaan pelkkä Z-kirjain. Tosin tiettävästi myös venäläisillä oli alun perin tarkoituksena käyttää tunnuksenaan hakaristiä, mutta sitten joku olikin varastanut toisen Z-kirjaimen.

Saijonmaan esityksen voi katsoa tästä linkistä kohdasta 13min 30 sek. eteenpäin ja myöntää täytyy, että kyseessä on Elämäni biisi-ohjelma https://areena.yle.fi/1-4666758 .

Luinpa tuossa professori Matti Klingen muistelmateosta, jossa erityisesti huomiotani herätti se, että hän paheksui eräiden toisten yliopistomiesten epämiehekästä käyttäytymistä; itse en ole nimittäin osannut pitää Klingeä ainakaan minään perinteisenä karskina suomalaisena miestyyppinä.

Itsekin olen joskus vuosia sitten ottanut kantaa miehekkyysasiaan, kun silloinen pääministeri Jyrki Katainen purskahti itkuun tiedotustilaisuudessa, jossa hän kertoi silloisen ulkoministeri Ilkka Kanervan lähetelleen puutarhanhoitoa koskevia viestejä jollekulle puolimaailmalliselle naiselle. Mutta se oli hyvä itku sikäli, että kansa järkyttyi siitä eikä Kokoomuksen kannatus kärsinyt Kanervan kohtuuttomuuksiin yltäneestä puutarhaharrastuksesta.

Minusta Kataisen itku oli kyllä teennäistä ja epämiehekästä tekoitkua. Minusta pääministeri Kataisen olisi pitänyt tiedotustilaisuudessaan vain karskin miehekkäästi todeta, että ulkoministeri Kanerva pitäisi salvaa, jotta turha juoksentelu loppuisi.

Toissapäiväisessä tiedotustilaisuudessaan pääministeri Sanna Marinin itku ei sen sijaan mielestäni ollut poliittista tekoitkua, vaan toi mieleeni enemmänkin koulukiusatun teinitytön. Tosin vielä enemmän Marin olisi saanut poliittisia pisteitä, jos hän olisi toiminut kuten kansanedustaja Anna Kontula pari vuotta sitten toimi. Silloinhan eräs toimittaja tivasi Kontulalta, miksi hän oli matkustellut ulkomailla yhdessä erään toisen puolueen mieskansanedustajan seurassa. Kontula ihmetteli toimittajalle vain, että ”mikäs ihmeen p––upoliisi sinä olet”.

 Kaikki, jotka yleensä jotain ymmärtävät, ymmärtävät, että eilisen päivitykseni UMV-lehden juttu entisen sisäministerin änkyräkännistä on hölynpölyä ja saattaisi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön. Tosin vahvasti Putin-myönteisen UMV-lehden päätoimittaja Janus Putkosta, jonka etunimestä näyttää sosiaalisessa mediassa monta kertaa jäävän J-kirjain pois, on vaikea saada vastaamaan mahdollisista lehtensä tekemistä kunnianloukkauksista, koska hän pakoilee lainkouraa Itä-Ukrainan toistaiseksi miehitettyinä olevilla alueilla. Nähtäväksi jää, onnistuuko hän pakoilemaan myös Ukrainan Himars-raketteja.

Olen ihmetellyt, että pääministerin biletyskuvakohu näyttää hiipuvan, sillä tänään vain Seiska-lehti julkaisi uuden tanssivideon, jonka kerrotaan sisältävän pääministerin kannalta raskauttavaa aineistoa. Nähtäväksi jää, miten näyttävästi maanantain Iltalehti uutisoi tämän asian.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa se, että Venäjän viralliseen ulkopolitiikkaan näyttää kuuluvan se, että se yrittää sosiaalisen median kautta saada demokraattiset Länsimaat sekasortoon ja hyvinhän asiassa onnistuttiinkin, koska Putin sai oman apupoikansa USA:n presidentiksi ja sai myös Iso-Britannian eroamaan EU:sta. Nähtäväksi jää, onnistuuko Venäjä Marinin biletyskohun avulla saamaan myös Suomen sekasortoon. Suomessa tosin asiaa vaikeuttaa se, että meikäläinen oikeistopopulistinen puolue on selkeästi Venäjän vastainen toisin kuin muissa länsimaissa.

Nykyään pystytään tietotekniikan keinoin manipuloimaan valokuvia ja videoita uskottavasti ja niinpä Venäjällä onnistuttiin lisäämään Zelenskyin puhevideoon kokaiinipussukka pöydälle ja pystyttiinpä Zelenskyistä tekemään ihan uskottavan näköinen video, jossa tämä kehotti ukrainalaisia antautumaan. Nähtäväksi jää millaista aineistoa Sanna Marinista lähi päivinä ilmestyy Youtubeen.

Tässä muuten on netistä löytyvä lehtijuttu, jota aluksi uskoin lavastukseksi, mutta ilmeisesti se on ihan reaalitodellisuudesta. Varsinkin jutun kuvasarjan kolmas kuva hämmästyttää, sillä siinä Andy McCoy pyrkii selvästi suutelemaan Esko Ahoa kaulalle.  

https://www.seiska.fi/Uutiset/Muistatko-viela-Esko-Aho-ja-Andy-McCoy-bilettivat-yhdessa-karaokebaarissa-kuvat/1121793

Olen nyt palannut Uukuniemeltä sähköttömästä mökistä sivistyksen ja sähköisen median pariin. Oletin, että sähköisten tiedotusvälineiden uutistarjontaa hallitsevat ydinsodan uhka, hyvinvointialueet, hoitajamitoitus ja päästökauppa, mutta eivätpä hallitsekaan, vaan uutistarjontaa hallitsevat pääministerin biletyskuvat ja jopa videot.

 Eilen tv-uutisissa haastateltiin tutkija Pekka Turusta, joka oli saanut selville, että 54 vuoden takaiseen Tsekkoslovakian miehitykseen liittyvä suomalainen dramaattinen kansantarusto perustuu kollektiiviseen muistivirheeseen eikä tosiasioihin. Mitään todisteita siitä, että Suomi olisi jotenkin erityisesti varautunut torjumaan Neuvostoliiton hyökkäystä, ei ole Turusen tutkimuksissa löytynyt.

Luultavasti pahimpaan muistivirheeseen vuoden 1968 elokuun tapahtumista syyllistyy silloin nuorena rannikkotykistön upseerina palvellut Heikki Tiilikainen, jonka vuonna 2003 julkaisemassa kirjassa Kylmän sodan kujanjuoksu kerrotaan, miten miehityksen aikaan neuvostolaivasto liikehti huomiota herättävästi.

Esimerkiksi Kotkan edustalla sijaitsevan pienen linnakkeen eteen ryhmittyi noin sata venäläislaivaa ja alkoi rivissä etenemään kohti Suomen aluevesiä. Linnakkeen nuori päällikkö päätti taistella katkeraan loppuun asti ja suoritti liikekannallepanon. Voimasuhteet olivat suunnilleen niin, että jokaista suomalaista sotilasta vastassa oli kymmenen vihollislaivaa. Voimasuhteita tosin tasoitti se, että myös kantahenkilökuntaan kuuluvien miesten vaimot mobilisoitiin kantamaan kranaatteja putkille.

Nuori päällikkö halusi huolehtia myös joukkojensa moraalista. Niinpä Suomen lippu viriteltiin siten valmiiksi, että kun ensimmäiset kranaatit räjähtävät, hulmahtaa siniristilippu juuri samalla hetkellä liehumaan koko komeudessaan. Samalla piti myös Porilaisten marssin sävelien kajahtaa linnakkeen äänentoistolaitteista volyymillä 10 nostattamaan lisää vähäväkisen joukko-osaston taistelumieltä.

Onneksi mobilisaatio oli turha. Alukset pysähtyivät ennen valtakunnan rajaa. Rajaseudulla syyllistytään vieläkin siihen muistivirheeseen, että yhä puhutaan, että miehityksen aikoihin myös itärajalla olisi huudatettu kuluvasti panssareiden moottoreita. Tosin Turusen mukaan kyseessä olivat vain metsätyökoneiden äänet.

Muistelen, ettei silloinen puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinonen pitänyt tilannetta mitenkään uhkaavan; tosin hän ei bilettänyt Marinin malliin, mutta tiettävästi hän ei kuitenkaan keskeyttänyt Lapin vaellustaan. Olisikohan Keinosella ollut jo etukäteen tieto siitä, miten asiat tulevat etenemään?

 Uukuniemen karun, mutta kauniin Paakasalmen hautausmaan koillisnurkasta löytyy vaikuttava oikeustieteen professori Veli Merikosken hauta. Suomen ulkoministerinäkin toimineella Merikoskella oli kesäasunto Uukuniemellä, jonne hän halusi tulla haudatuksi. Hautakivekseen hän oli ostanut erään paikkakuntalaisen isännän näyttävän porraskiven.

Veli Merikoski oli Uukuniemen esikaupunki Sortavalan poikia, koska hänen isänsä Kaarlo Merikoski toimi ennen sotia yli kolmekymmentä vuotta Sortavalan seminaarin opettajana ja Sortavalan kaupungin kansakoulujen tarkastajana, joten on ymmärrettävää, miksi hän viihtyi Uukuniemen seudulla.

Veli Merikoski oli aikanaan maamme johtava julkisoikeuden asiantuntija, jonka kirjoja minäkin aikoinani tentin. Parhaiten kansa kuitenkin muistaa hänet presidentti Kekkosen myllykirjeen johtavana saatanan tunarina. Tosin Kekkosen myllykirjeiden kirjaversiossa saatanan tunarit on sievistetty onnettomiksi tunareiksi.

Merikoski toimi iloisella 1970-luvulla maamme poliittisia virkanimityksiä arvostelleen virkamiesryhmän puuhamiehenä ja sen vuoksi Kekkonen häneen suivautui. Virkamiesryhmä epäili poliittisten virkanimitysten sitovan käytännössä virkamiehen suosimaan lähinnä oman puolueensa tavoitteita. He vaativat, että hallintoa rappeuttavasta suosintajärjestelmästä luovutaan.

 Se, että maamme pääministeri, eli ylin poliittinen johtomme, bilettää, on herättänyt kielteistä huomiota maassamme ja huvittuneen myönteistä huomiota maailmalla. Ennen ei maamme ylin poliittinen johto tiettävästi bilettänyt. Mannerheim tosin joi kaksi piripintaista lasillista kovaa viinaa joka päivä, mutta tiedossa ei ole, että hän olisi koskaan bilettänyt Sanna Marinin lailla.

Ainut maininta siitä, että maamme ylin poliittinen johto on historian aikana harrastanut biletystä, löytyy entisen Yleisradion johtajan Aarre Elon muistelmista. Hän kertoo muistelmissaan, miten maalisvaalien iltana 1970 keskustapuoluelainen presidentti Kekkonen saapui ystävänsä demari Väinö Leskisen kanssa ”saunomaan” ja seuraamaan vaalitulosten laskentaa yleisradion saunaan. Miehet olivat kavereita eräistä poliittisista eroista huolimatta, sillä heitä yhdistivät samankaltaiset harrastukset eli viina ja naiset.

Tuloslaskennan aikana selvisi, että Leskinen putosi eduskunnasta. Tämä sai Väiskin purskahtamaan itkuun. Reiluna kaverina tasavallan presidentti kuitenkin yritti saada itkun loppumaan lupaamalla ystävälleen tulevan ulkoministerin paikan. Lupaus piti, vaikka muuten moni asia saattoi seuraavana aamuna olla unohduksissa.

Saunareissullaan tasavallan presidentti alkoi Elon todistuksen mukaan vaatia myös naisia paikalle. Mutta mistäpä niitä siihen aikaan olisi löytynyt, ei ainakaan Elolla niitä suhteita ollut. Tasavallan presidentti ei sellaisia selittelyjä hyväksynyt, vaan hänen mielestään radion johto muodostui paskahousuista ja tyhjätaskuista. Ja oikeassahan tasavallan presidentti tietenkin oli tässäkin asiassa.

Tuosta uutisesta, jonka mukaan Dimitri Medvedev on suorittanut asepalveluksensa Huuhanmäen kasarmilla Uukuniemen lähellä, tuli mieleeni, että Yle sai viitisen vuotta sitten Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen höpöhöpöuutisoinnista, koska se kertoi, että voittamaton Puna-armeija koulutti 1930-luvulla Karjalassa sotahirviä taistelemaan valkobandiitteja vastaan.  Julkisen sanan neuvoston mukaan kyseessä on venäläisen lehden aprillipila vuodelta 2010, jota Jaakkimassa Huuhanmäen kasarmin valtavaan kallioluolaan sotamuseon perustanut liikemies alkoi hyödyntämään markkinoinnissaan.

Ja hyvin alkoikin hyödyntämään, koska itsekin matkustin aikoinani vasiten tutustumaan museon sotahirviaineistoon. Pääsinkin tutustumaan. Tosin vaikeuksia oli, koska museon opas ei puhunut tuntemiani sivistyskieliä, joten jouduin kehonkielellä esittämään hirveä ja päästelemään suustani sodan ääniä. Sitten minut osattiinkin ohjata hirvikuvien äärelle. Yhdessäkin kuvassa punasotilas ampui Emma-pikakiväärillä hirven selästä käyttäen tukevana jalustana ratsunsa sarvia.Tosin jotenkin vaisu opas oli kuvia esitellessään ja ehkä hän ymmärsi häpeillä jotain.

Mutta itse olen sitä mieltä, että hyvä juttu on hedelmällisempi asia kuin tylsä totuus enkä luovu Ylen saaman valehtelutuomion jälkeenkään luopumaan uskostani sotahirviin. Sitä paitsi minulle on kerrottu, että sodan jälkeen itärajan  hirvimiehet ihmettelivät sitä, miten eräät saaliseläimet eivät ollenkaan pelänneet laukausten ääntä, vaan sen sijaan ryntäsivät pelotta päin asemiehiä, johon ne varmaankin oli opetettu niiden palvellessa Puna-armeijan riveissä.

 Melkein tunnen Venäjän ilmeisen kakkosmiehen Dimitri Medvedevin, jonka sukunimi muuten on suomeksi Karhunen, sillä Pietarissa opin tuntemaan ilmeisen pahasuisen venäläisen naispuolisen matkaoppaan, joka valitteli sitä, ettei aikoinaan hakannut ”sitä perkeleen kääpiötä enempää”. He olivat nimittäin lapsena leikkineet samalla hiekkalaatikolla.

Muutenkin minulla on yhteistä Venäjän poliittisen johdon johtavan sotilasasiantuntija Medvedevin kanssa, koska hän on suorittanut asevelvollisuutensa Huuhan kasarmilla ihan Uukuniemen lähellä, jossa nyt olen hellettä paossa. Hänen sotilaskoulutuksensa kesti peräti 1,5 kuukautta, joka on selvästi enemmän kuin presidentti Vladimir Putinilla tai puolustusministeri Sergei Shoigulla, jotka eivät lehtitietojen mukaan ole palvelleet armeijassa päivääkään. Niinpä minusta on selvää, että Medvedev on Venäjän johtava sotilasasiantuntija.

Joku asiaa tuntematon voi tietysti väittää, että Venäjän asevoimien komentaja kenraali Valeri Gerasimov on Medvedeviäkin asiantuntevampi sotilasasioissa, mutta tätä väitettä voi epäillä. Viimeisin tieto Garasimovista on, että hän uskaltautui loppukeväästä niin lähelle tulilinjoja, että olisi haavoittunut lievästi ukrainalaisten raketti-iskussa. Julkisuudessa hän ei ole kuitenkaan tämän lievän haavoittumisen jälkeen esiintynyt ja ainakin sosiaalisessa mediassa epäillään, että kenraali olisi lievän haavoittumisen jälkeen menehtynyt, koska olisi pudonnut maanalaisen bunkkerinsa ikkunasta.

 Suonenjoen Kellarikallerian suomalaisen taiteenillassa teki minuun suuren myönteisen vaikutuksen eläkkeellä oleva entinen Kuopion kaupunginarkkitehti Leo Kosonen, joka esitti eräältä romaninaiselta oppimansa laulun puhtaalla mustalaistenorilla.

Rohkenin kysyä Kososelta, että onko mahdollista, että ainakin joku romani voisi loukkaantua siitä, että valkolaismies laulaa mustalaismiehen äänellä; asianhan voisi tulkita kulttuuriseksi omimiseksi. Voi olla, että esimerkiksi saamelaiset paheksuisivat sitä, jos lantalainen alkaa esiintyä joikaajana. Kososen mukaan hänen romaneilta saamansa palaute on ollut vain myönteistä.

Rohkenin esittää toivomuksen, että seuraavalla kerralla Kosonen esittäisi mustalaismiehen äänellä Pettäjän tien, jonka monikin romanilaulaja on levyttänyt. Yllätyksekseni huomasin internetistä, että Pettäjän tie ei ehkä sittenkään ole mustalaismusiikkia ainakaan korkeimman oikeuden mukaan. Wikipedia kertoo tapauksesta seuraavaa:

”Alun perin ”Pettäjän tien” tekijäksi oli merkitty Pirkko Ahlgren, mutta syksyllä 1977 Korkein oikeus päätti laulun olevan jäljitelmä Erkki Laurokarin kappaleesta ”Kohtalon kukka” ja näin ollen kappaleen tekijäksi Teostossa merkittiin Laurokari.

Maria Schulgin teki syksyllä 1967 Yleisradioon ohjelman Marraskuun liikkeestä. Schulgin ja ohjelman äänittäjä Matti Vehniäinen haastattelivat ja äänittivät Helsingin Hakaniemen sillan alla asuneita alkoholisteja, joiden joukossa oli myös Erkki Laurokari. Laurokari lauloi ohjelmaan oman kappaleensa ”Kohtalon kukka”. Aikoinaan vankilassa Sukevalla tuomiotaan kärsinyt Laurokari oli laulanut tuotantoaan vankitovereilleen ja sitä kautta kappale oli levinnyt romaniväestön keskuuteen. Automaalarina työskennellyt Taisto Ahlgren esitti kappaleen romanien työssäkäyntiä käsitelleessä TV-ohjelmassa helmikuussa 1968.

Vuonna 1970 Ahlgren levytti kappaleen Scandialle ja sen sovittajana toimi Jaakko Salo. Samana vuonna levytetty Fazerin julkaisema Eino Grönin versio oli merkitty Laurokarin nimiin. Vuonna 1977 Grön esitti televisiossa Lavatanssit-ohjelmassa englanninkielisen version. Vuoden 1977 oikeudenkäynnissä Schulginin äänite toimi todisteena ja Scandia määrättiin maksamaan korvauksia Laurokarin puolisolle.”

Muuten internetin Suomi 24-keskustelupalstan mukaan Pettäjän tien tunnetuin levyttäjä Taisto Ahlgren olisi ollut kuuluisan entisen asianajaja Heikki Lampelan kasvatti-isä. Voi olla, että Lampelakin oli mukana jutun oikeuskäsittelyssä. Suonenjokelaisten hyvin muistama Iso-Valtti Balzar oli Lampelan vaari.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa musiikkia: https://www.youtube.com/watch?v=ldKzVSmI4pM

Ikonitaiteesta en tosiaankaan, kuten olen ennenkin todennut, ymmärrä tuon taivaallista, mutta raha-asioista ymmärrän sitäkin enemmän, koska olen nuuka kuin piru. Tämän vuoksi Lapinlahden näyttelyn suosikki-ikoniksi valitsin Jumalan kuvan, jonka tekemisessä on pyritty säästämään kustannuksissa. Yleensähän ikonit ovat hämmästyttävän hintavia, koska esimerkiksi niitä suojaava riisa on monta kertaa tehty hopeasta.

Sen sijaan minun suosikissani kallis hopeinen riisa on korvattu halvahkolla tinapaperilla, jollaista saa vaikkapa Saludo-kahvipaketin pussista. Lisäksi suosikki-ikonissani on koristerekvasiitaksi ostettu uskoakseni Tiimarista paperikukkia, jotka lienevät kiinalaisvalmistetta. Mutta ihan vaikuttava Jumalan kuva on saatu syntymään myös korvikemateriaaleilla.

Kaikkitietävä Wikipedia kertoo ikoneihin liittyvästä riisasta, joka on muuten myös Kuopion ortodoksisen museon nimi, seuraavaa: ”Riisa (ven. риза) on metallinen, usein hopeasta tehty ikonia peittävä ja suojaava, koristeellinen vaippa, suojalevy. Riisaa pidetään ikonin kuvan päällä. Se suojaa ikonia muun muassa tuohuksien tai lampukoiden savulta ja noelta sekä ihmisten koskettelulta. Riisassa on aukkoja, joista näkyy esimerkiksi ikoniin maalatun henkilön kasvot ja kädet ja muitakin yksityiskohtia.”

 Sikäli kannatti käydä Lapinlahden ikoninäyttelyssä, että opin taas uutta Suomen, isiemme maan, vaietusta historiasta. Kuvan Johannes Sonkajanrantalaista esittävän ikonin järkyttävää tarinaa ei yleisesti tunneta meidän suomalaisen valtaväestön parissa.

Alunperin kuvan Johannes oli sukunimeltään Karhapää ja hän toimi ennen sisällissotaa Itä-Suomessa kiertävänä ortodoksisena uskonnonopettajana. Keväällä 1918, jolloin Suomessa oli sairastuttu joukolla tappamispsykoosiin, myös Johannes Karhapää teloitettiin Joensuussa varmuuden vuoksi, koska häntä pidettiin epäilyttävänä tyyppinä, vaikkakaan punikiksi häntä ei voitu syyttää.

Johannes Karhapään tapaus ei kuitenkaan vaipunut unholaan, vaan 29. marraskuuta 2018 ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi julisti Johannes Karhapään kuuluvan ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon nimellä Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilainen. Kanonisointia täsmennettiin toukokuussa 2019 niin, että Karhapään nimeksi tuli Johannes Sonkajanrantalainen.

Karhapään pyhien joukkoon liittämisen jumalanpalvelukset toimitettiin Sonkajanrannan Pyhän profeetta Hannan kirkossa 12.–13 heinäkuuta 2019.

Lisätietoa Johannes Karhapään vaiheista löytyy tästä linkistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes_Karhap%C3%A4%C3%A4

Kerrassaan mahottoman jännää on seurata suomalaisten yleisurheilijoiden esityksiä silloin, kun ulkomaalaiset kanssakilpailijat eivät ole niitä häiritsemässä. Eilinenkin Kalevan kisojen miesten kuulantyönnön finaali oli huikea jännitysnäytelmä.

Kuulantyöntäjäksi hoikahko Timo Kööpikkä hallitsi kisaa selvästi viimeiselle kierrokselle asti. Viimeisellä työnnöllään kuulantyöntäjäksikin vantterahko Eero Ahola paransi huimasti aiempaa tulostaan ja siirtyi kisan johtoon tuloksella 18.06. Kilpailun viimeisenä työntäjänä Timo Kööpikkä vastasi hyvin ja pitkällisen mittailun tuloksena todettiin hänen hävinneen mestaruuden vain sentillä.

Kilpailua seuratessa jännitin myös sitä, että jääkö voittotulos alle 18 metrin. Viimeksi niin tapahtui vuoden 1965 Jyväskylässä pidetyissä Kalevan kisoissa, jolloin Matti Yrjölä voitti tuloksella 17,85. Ilahduttavaa oli kuitenkin lopuksi todeta, että maamme kuulantyönnöntaso on kuitenkin parantunut pikkuisen 57 vuodessa. Ilahduttavaa ei kuitenkaan ole se, että tällä hetkellä maamme huiput häviävät maailman huipuille viitisen metriä.

Itse olin paikanpäällä seuraamassa vuoden 2000 Kalevan kisoja Lahdessa, jolloin Suomi oli maailman johtava kuulantyöntömaa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ohella. Loppukilpailussa oli peräti kahdeksan yli 20 metrin miestä, ja niinpä lopulta mestaruuden voittaneella Arsi Harjulla oli täysi työ selvitä kisan kolmelle viimeiselle kierrokselle. Hän kuitenkin selvisi ja selvisi sitten myös Sydneyn olympialaisiin, jossa kullan voittaminen olikin Harjulle helpompaa kuin Suomen mestaruuden voittaminen aiemmin kesällä.

Tällä hetkellä Suomen taso sekä kuulantyönnössä että kiekonheitossa on surkea. Kiekon karsinnassakin vain kolme miestä ylitti 50 metrin haamurajan, kun taas naapurimaissamme huiput hätyyttelevät 70 metrin haamurajaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että kuulantyönnön ja kiekonheiton taso saadaan Suomessa nopeasti maailmantasolle vaikkapa siten, että entinen Hiihtoliiton päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö palkataan kiireesti kuulantyönnön ja kiekonheiton lajivastaavaksi.

Olen eittämättä huonoin Helsingin Yliopiston ylemmän oikeustieteellisen tutkinnon suorittanut ihminen maassamme ja ainut elämänala, josta en ole ollut elämässäni yhtään kiinnostunut, on juridiikka. Kuitenkin rikosoikeuden tentissä loistin, koska siinä menestyäkseni minun tarvitsi miettiä vain sukulaisteni ja tuttavieni tapauksia.

Kuitenkin ymmärsin tänään, että pari päivää sitten kirjoitin taas ropakantaa maamme lainsäädännöstä, kun kiljusta kirjoitin. Olin asiassa täysin väärässä. Nimittäin niitä harvoja asioita, joita nykyään saa maassamme vapaasti tehdä, on kiljua.

Tietooni on tänään saatettu, että vahvasti lestadiolaistaustainen Sipilän hallitus vapautti maassamme kiljun valmistuksen muutama vuosi sitten. Sama kristillissiveelliseltä pohjalta toiminut hallitus vapautti maassamme muuten myös kauppojen aukioloajat ja niinpä kaupat saavat nyt olla avoinna myös pitkänäperjantaina ja jouluna.

Myös taksitoiminta vapautui jopa siinä määrin, että itse en ainakaan osaa enää pirssiä tilata. Kärkkäälän kylätaksikin pitäisi kuulema tilata Vesannolta asti noin 100 kilometrin päästä.