sunnuntai 19. marraskuuta 2023
Kanttori-hiihtäjä Heikki Kuusniemi
Maamme hiihtomaajoukkueesta puuttuu nykyään äijämäinen fyysisyys. Nykyiset huippumme ovat enemmänkin sellaisia kuivankälppeitä poikasia, jotka eivät pärjää latukontaktitilanteissa, joita esiintyy varsinkin sprintti- ja parisprinttimatkoilla.
Juha Mieto oli sentään pitkä 197-senttinen hujoppi ja pituutensa puolesta hän olisi ollut sopiva nykyajan latutaistoihin, mutta pikkuisen hontelo oli Pitkä-Jussikin. Muistelen, että ainoastaan Lake Placidin olympiakisojen 15 kilometrillä Mieto ylitti 100 kilon haamurajan ottaessaan matkalta hopeaa. Hän lienee kestävyyshiihtohistorian ainut toistasataa kiloa painanut mitalisti.
Sen sijaan 1800 – 1900-lukujen vaihteessa hiihtolatuja hallinnut Heikki Kuusniemi, joka hallitsi maamme kilpalatuja reilut sata vuotta sitten, olisi ollut varsinkin sprinttitaistoissa mies paikallaan. Vaikka Kuusniemi oli Mietoa kolme senttiä lyhyempi, niin hänen kilpailupainokseen ilmoitettiin kunnioitettavat 105 – 130 kg. Isosta ruhostaan huolimatta hän pystyi reilut sata vuotta sitten silloisilla huonoilla laduilla hiihtämään 10 kilometriä 35 minuuttiin, jota saavutusta siihen aikaan pidettiin uskomattomana.
Kuusniemi oli hiihtotaitonsa lisäksi tunnettu myös voimistaan. Kun 1900-luvun alussa Suomessa vieraili sirkusten mukana ulkomaalaisia ammattipainijoita, yritettiin Kuusniemeä värvätä heille vastukseksi. Hiihtäjä Kuusniemi ei suostunut, mutta hänen varamiehekseen molskille saatiin jonkin verran pienikokoisempi tuleva antiikin kiekonheiton olympiavoittaja Verner Järvinen, joka ottelikin ammattilaispainijoita vastaan tasapäisesti.
Yllä oleva Kuusniemen valokuva todistaa, että miehen urheiluvälineetkin ovat sellaiset, että niiden avulla olisi suoriuduttu vaativistakin latutaistoista. Sauvat ovat kuin kirnunmännät eivätkä ne olisi heti ensi rytäkässä tuhansina päreinä, kuten nykyiset hiilikuituiset tikut tahtovat olla. Lisäksi kilpahiihtäjä Kuusniemen vyössä roikkuva pitkä puukko, saisi norjalaisenkin miettimään, kannattaako suomalaisen ohitusta yrittää estää samalla tavalla, miten viimeisimmissä Lahden mömmönkisoissa tapahtui, kun vuonomaan poika kampitti meijän Iivon.
Heikki Kuusniemi oli monipuolisesti lahjakas ihminen. Wikipedian mukaan ”Kuusniemi kävi Viipurin lukkarikoulun 1901 ja valmistui Helsingin musiikkiopistosta 1904. Hän opiskeli myös Sternin konservatoriossa Berliinissä 1904. Hoidettuaan virkaatekevänä kanttoriurkurin tehtäviä Teiskossa ja Kuopiossa hänestä tuli Tampereen tuomiokirkon lukkari 1907. Samana vuonna hän ryhtyi myös Tampereen Jäämien sekakuoron johtajaksi, mitä tehtävää hän hoiti aina vuoteen 1933 asti, sekä Tampereen tuomiokirkon kuoron johtajaksi, vuoteen 1946 asti. Director cantus -arvonimi myönnettiin Kuusniemelle vuonna 1922.[4] Kuusniemi tunnettiin myös laulajana, laulujen säveltäjänä ja laulunopettajana.”
Uskon, että Heikki Kuusniemen äänivarannot olivat mahtavat.
lauantai 18. marraskuuta 2023
Kalevalainen hiihtotyyli
Tietääkseni suomalaiset eivät ole juurikaan käyttäneet eilen mainitsemiani poronnahkasuksia, koska meikäläiset kehittivät jo tuhansia vuosia sitten teknisesti paremman ratkaisun. Muinaiset isä-esimme liikkuivat talvisilla hangilla epäsymmetrisillä suksilla, joita kutsuttiin lylyksi ja kalhuksi. Lyly oli pitkä ja liukas ja kalhu lyhyt ja pohjalta karvainen.
Olen jyrkästi sitä mieltä, että koska kansainvälinen hiihtourheilu on menettänyt makunsa astmaisten norjalaisten ylivoimaisuuden vuoksi, niin perinteisen ja vapaan hiihtotavan lisäksi suurkisojen ohjelmaan pitäisi ottaa erityinen kalevalainen hiihtomuoto, jossa kilpailijat käyttäisivät lylyä ja kalhua sekä yhtä pitkää sauvaa; tällä hetkellähän säännöt määräävät, että hiihtäjällä tulee olla kaksi sauvaa.
Tuo kahden sauvan vaatimus tuli sääntöihin sen jälkeen, kun jossain 90-luvun mömmönhiihdoissa Ruotsin Gunde Svan hermostutti kanssakilpailijoitaan ja alkoi tehdä kisapaikalla harjoituslenkkejä, joissa hänellä oli käytössään vain yksi sauva, joka oli monta metriä pitkä rottinkiseiväs. Silminnäkijöiden mukaan mies kiisi seipäänsä vauhdittamana ihan kauhean ylivoimaista faarttia, ja niinpä kilpailun jyry kielsi moisen epäreilun menetelmän käyttämisen.
Itse uskon, että muinaiset isä-esimme, joiden hiihtourheilussa ei ollut kysymys leikistä vaan hengissä säilymisestä, olivat todenneet hiihtomuodon, jota itse kutsun kalevalaiseksi hiihtotyyliksi, nopeimmaksi hiihtomuodoksi ja sillä tyylillähän Lieto Lemminkäinen hiihti kiinni hirven, vaikka hirven rakenteellinen huippunopeus on lähes 70 km/t.
Tuota isä-esiemme monimetristä sauvaa pystyi käyttämään tiukan paikan tullen myös keihäänä ja minusta turhan militaristisen ampumahiihdon voisi olympialaisten rauhanjuhlassa korvata keihäänheittohiihdolla, josta harrastuksesta esimerkin voi katsoa tästä videosta: https://www.youtube.com/watch?v=6ZBOc6ZDtDw
perjantai 17. marraskuuta 2023
Karvapohjasukset
Saamani lukijapalautteen johdosta en käynyt tänään hiihtämässä syysriitteellä, mutta jos olisin muutama vuosi sitten ostanut Sortavalan urheilukaupasta kuvasta löytyvät Karjalan suksitehtaan Tourist-mallit, niin ilman muuta olisin tänäänkin Petäisen riitteelle uskaltautunut.
Nuo Karjalan suksitehtaan Tourist-mallit olivat kolme metriä pitkät ja lähes vaaksan levyiset, joten kyllä ne olivat aikamiehille tarkoitetut. Niihin olisi kuulema saanut pientä lisäkorvausta vastaan lujat ja yksinkertaiset autonrenkaasta leikatut mäystinsiteen, joten jäihin pudonnut olisi saanut ne helposti irti jalastaan.
Sortavalasta ostamani Karjalan-kilpasukset, jotka oli tehty Karhun tehtaan vanhoilla koneilla, maksoivat aikoinaan euroissa parikymppiä ja kyllä ne ovat olleet hyvät kuntoiluvälineet. Samaa hintaluokkaa olisivat olleet nuo aikamiehen metsäsuksetkin.
Tuollaiset Karjalan kolmemetriset hiihtimet ovat kyllä Suomen ryteiköissä turhan hankalat ohjattavat. Uskon, että Venäjän pohjoisten alkuperäiskansojen käyttämät lyhyet ja leveät poronnahalla pohjustetut sukset olisivat vesakkohiihdossa paremmat, mutta ainakaan Sortavalan kaupoista en sellaisia löytänyt.
Poronnahkapohjaiset sukset eivät lipsu eivätkä jäädy vetisissäkään oloissa. Lisäksi ne ovat äänettömät, joka on eränkävijöille tärkeä asia. Luulen, että isoja alamäkiä laskettaessa, ne luistavat sen verran maltillisesti, ettei hiihtäjälle käy samalla tavalla kuin minulle Kyöpelin mäessä viime talvena, jolloin isot mononi juuttuivat ladunreunoihin kiinni ja lensin turvalleni niin, että henki oli paeta ruumiistani.
Nahkapohjasuksia on ainakin kerran käytetty talviolympialaisissa, sillä vuoden 1936 Garmishin olympiaviestissä turkkilaiset hiihtivät sellaisilla. Menestys ei ollut hyvä, koska Jalkas-Kalle oli lykkinyt ikeniä purren tekohampaat taskussa jo maaliin, ennen kuin Turkin ankkuri pääsi viimeiselle osuudelle.
Turkkilaiset olivat ilmeisesti sortuneet väärään välinevalintaan, koska heidän suksiaan ei oltu pohjustettu poron- vaan lampaannahalla ja lammashan on tunnetusti hidas eläin.
torstai 16. marraskuuta 2023
Hiihtokausi alkoi
Savon Sanomissa ei ole vieläkään ollut uutisia hukkuneista pilkkimiehistä, josta päättelin, ettei talviongintakausi ole vieläkään alkanut, joten en uskaltanut lähteä jäälle pilkille, vaan tyydyin vain hiihtämään.
Muita hiihtomiehiä ei jäällä jostain syystä näkynyt, mutta jäniksen jälkiä kuitenkin näin, eli jotkut kuitenkin uskalsivat jäällä liikkua. Pikkuisen kuitenkin epäilen, että jos silminnäkijöitä hiihtoretkelläni oli, niin mentaalihygieniaani epäillään entistäkin enenevämmässä määrin.
Tulipa meleeni, että jos nykyajan sukset jalassa putoaa jäihin, niin ylös ei pääse, koska nykyajan siteitä ei saa avannossa auki. Minusta jonkun hiihtoniilon pitäisi suunnitella jonkinlaiset tarramäystimet. Toinen vaihtoehto voisi olla, että Crocs- puutarhakengät naulaa talven ajaksi suksiin. Köyhän ei nimittäin kannata seisottaa kallista kalustoaan käyttämättömänä puolta vuotta.
keskiviikko 15. marraskuuta 2023
Hurmaava joukkoitsemurha
Vaikka Telluksen tilanne onkin katastrofaalinen jouduin taas eilen päästelemään selkäkeikkanauruja katsoessani tellusta Hurmaavaa joukkoitsemurhaa, joka on mielestäni yksi maailman hauskimmista elokuvista, vaikka tiedän, etteivät suomalaiset elokuvakriitikot tai ulkomaalaiset ole samaa mieltä, vaan pitävät tätä filmiä hyväntavan vastaisena ja sopimattomana.
Selkäkeikkanauruja päästellessäni keksin hyvän matkailuidean jollekulle alan yrittäjälle, joka on joutunut vaikeuksiin vaikkapa sen vuoksi, että bussimatkat Venäjälle eivät enää onnistu. En keksi yhtään kappaletta syitä sille, etteikö konkurssia ja ehkä jopa itsemurhaa suunnitteleva pk-yrittäjä voisi alkaa järjestämään hurmaavia joukkoitsemurhamatkoja eilisen esimerkin mukaisesti reitille Kotka-Imatra-Savonlinna-Nordkap-Itävalta-Ranska-Espanja.
Itse ilman muuta lähtisin tuolle reissulle, vaikkakin kuluttaja-asiamies saattaisi tietysti kieltää tuon reissun markkinoimisen hyväntavanvastaisena ja sopimattomana.
Hurmaavan joukkoitsemurhan voi katsoa tästä linkistä: https://areena.yle.fi/1-50703594
tiistai 14. marraskuuta 2023
Ismo Alanko Säätiö
On helppo ymmärtää, että maamme pula-ajan sukupolvia on moni asia harmittanut kovasti, kuten tohtori Tuikan Harmitus-kirjasta ilmeneekin, mutta siitä huolimatta, että maamme on muutamassa vuosikymmenessä kehittynyt monessakin asiassa maailman parhaaksi, niin Suomessa, isiemme maassa, on yhä seikkoja, jotka harmittavat raskaasti nykyisiä sukupolvia kannustaen heitä uusiin suurtekoihin.
Esimerkiksi joensuulaisen pankinjohtajan pojan Ismo Alangon lapsuus oli kovasti traumaattinen, koska hänen vanhempansa harrastivat kanteleen soittoa kalevalalaisessa ryhmässä. Tämä trauma pakotti Ismo Alangon sitten aikuisena tekemään eräänlaisen protestilaulun nimeltään Vihaan Kalevalaa.
Alanko on kertonut, että nuorempana hän kuvitteli, että syvä harmitus on ihmisen normaali mielentila ja ilmeisesti sen innoittamana Ismo Alanko Säätiö on levyttänyt kappaleen, josta itse vanhana herrasmiehenä käytän nimeä Voi pahus kun harmittaa. Minulle, joka lähinnä harrastan ortodoksista kirkkolaulua, on tuo kappale ja varsinkin sitä esittävä yhtiö ventovieraita.
Muistelen, että silloin kun itse elin murrosiän pahinta kuohuntavaihetta, Ismo Alangolla oli yhtiö nimeltään Hassisen Kone. Tuo yhtiön nimi synnytti eräässä joensuulaisessa ompelukoneyrittäjässä, jonka liike oli nimeltään samainen Hassisen Kone, niin paljon harmitusta, että hän muutti yrityksensä nimeksi Joensuun Ompelukone.
Hiljennymme kuuntelemaan Ismo Alankoa: https://www.youtube.com/watch?v=_PbWsF-8aJU
maanantai 13. marraskuuta 2023
Harmituksen voima
Tänään minä olen lähes yhtä onnellinen kuin Tepon Jaskan kaveri Ryynäs-Topi sen jälkeen, kun Topin vanhin poika pääsi työttömyyskortistoon, koska olen nykyisen maailman kaiken kauheuden keskellä yhdeltä makuulta lukenut mainion kirjan, joka sai minut päästämään monta selkäkeikkanaurua.
On ihan oikein, että Helsingin Sanomat ei suostu sivuillaan käyttämään erästä n-alkuista sanaa eikä erästä r-alkuista sanaa, mutta toisaalta hieman ihmettelen, kun eilen löysin Hesarista erään v-alkuisen sanan, jota itse en suostu vanhanajan herrasmiehenä kirjoittamaan, joten hieman sievistelen tohtori Timo J. Tuikan hervottoman hauskan kirjan nimeä ja kerron sen olevan Harmituksen voima – Suomalaisen katkeruuden historia.
Tohtori Tuikka todistaa kirjassaan eittämättä, että Suomi on rakennettu maailman eittämättä onnellisimmaksi maaksi syvän harmituksen voimalla. Esimerkiksi yltiöpositiiviset ruotsalaiset ja norjalaiset ovat maailman onnellisuustutkimuksissa jääneet sijoille yms., kun taas tohtori Tuikka toteaa tutkimuksessaan suomalaisten rakentaneen maansa maailman onnellisimmaksi maaksi hampaat irvessä, peräsuoli pitkällä ja veren maku suussa.
Pitkä ja paksu kuin gorillan käsivarsi on Tuikan kirjan luettelo niistä suomalaisista, jotka ovat kohonneet esimerkiksi urheilun, kulttuurin ja politiikan huipulle syvän harmituksen, katkeruuden ja harmituksesta kumpuavan kostonhimon siivittäminä. Tosin yhden virheen tohtori Tuikan tutkimuksesta löysin.
Nimittäin Tuikan mukaan Suomen Maaseudun Puolueen, jonka tunnuslauseena muistaakseni oli ”SMP, neljä kirjainta joihin voi luottaa” ja maamme keihäänheiton menestys korreloivat keskenään. Tuota en usko, koska Suomen keihäänheitto menestyi parhaiten aikana, jolloin SMP:stä ei oltu kuultukaan.
Tuikan näkemys SMP:n ja maamme keihäänheiton yhtäaikaisesta menestyksestä perustunee siihen, että olympiavoittaja Pauli Nevala oli vähän aikaa mukana SMP:n toiminnassa, mutta riitaantui sitten jostain syystä SMP:tä johtaneiden herrojen kanssa.
Nevalan rivakan heittokäden salaisuus ei löydy vennamolaisuudesta, vaan siitä, että rutiköyhä koulukiusattu orpopoika Nevala pääsi nuorukaisena TVH:n hätäaputöihin mättämään lapiolla liejua syvän suo-ojan pohjalta. Kun Nevala kömpi ylös suo-ojasta ja pääsi armeijaan syömään ja lepäämään kunnolla, niin heti keppi lensi 21-vuotiaan nuorukaisen kädestä maailman sen kesän kärkitulokseen.
Tosin samana kesänä pieni, mutta vahva, orpopoika Jorma Kinnunen, joka lienee viimeisiä Suomessa huutolaisena myytyjä lapsia, heitti Äänekoskella ilmeisesti vielä pitemmän kaaren, mutta köyhän pitäjän urheilukenttä loppui kesken ja keppi lensi monta metriä kaurapellon puolelle ja heitto hylättiin. Mahtoi Kinnusta silloin harmittaa raskaasti.
Kinnusen heittokäsi ei kehittynyt liejun mätöstä, vaan hän mätti lantaa vallan ennätysmäärät ollessaan renkinä Tourusen talossa. Kinnunen kertoi muistelmissaan, että puuvartiset talikot katkesivat, mutta talossa oli onneksi yksi rautavartinen.
Lisätietoa tohtori Tuikan kirjasta ja varsinkin sen nimestä tässä: https://www.adlibris.com/fi/kirja/vitutuksen-voima-9789523823914?gclid=Cj0KCQiAr8eqBhD3ARIsAIe-buNXwJcy7VMncIMhRO7pgBodo8JyOVDvjOqUM9OYDfPbN7g5uhPib8YaAmWVEALw_wcB
sunnuntai 12. marraskuuta 2023
Tule ja katso
Nätisti puhui presidentti Sauli Niinistö Martti Ahtisaaren maahanpanijaisissa ja hän mm. kertoi, että Ahtisaari pystyi näkemään pahimmissakin ihmisissä aina jotain hyvääkin, joka edesauttoi rauhanneuvotteluissa.
Itse painoin Niinistön korostaman asian sydämeeni, jossa olen sitä tutkiskellut ja jostain syystä mieleeni on tutkiskeluni seurauksena noussut neuvostoliittolaisen Elem Klimovin 1985 valmistunut elokuva, joka meillä tunnetaan nimellä Tule ja katso. Tämä raaka sotaelokuva kertoo murrosikäisestä pojasta, joka lyöttäytyy partisaanien mukaan saksalaisten miehittämällä Valko-Venäjällä vuonna 1943.
Jossain elokuvakerhossa katsoin tuon filmin enkä siihen silloin tykästynyt. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa sotaorvoksi jäänyt pikkupoika ampua räiskii puoliautomaattikiväärillään vedessä kelluvaan Hitlerin kuvaan lippaan tyhjäksi.
Ihmettelin ääneen moista mielestäni naurettavan kliseemäistä kohtausta. Eräs bussikuski sitten kysyi, että enkö minä todellakaan huomannut, että joka laukauksen jälkeen Hitler muuttui nuoremmaksi ja sitten kun hän on muuttunut vauvaksi, poika ei enää ampunutkaan. Häpesin, etten puuttuvan tunneälyn vuoksi todellakaan huomannut moista.
Nyt minusta tuntuu, että kyseinen kohtaus on maailman elokuvahistorian vaikuttavin kohtaus eikä sitä normaalilla tunne-elämällä varustettu ihminen pysty kuivin silmin katsomaan; varsinkin kun teini-ikäinen ampuja muuttaa räiskimisensä aikana ihan vanhan ukon näköiseksi. Tässä yhteydessä en voi olla kertomatta, että joskus näin lehdessä kuvan taaperoikäisestä Putinista äitinsä sylissä ja sekin kuva oli ajatuksia herättävä.
Tule ja katso -elokuvan englanniksi tekstitetyn version voi katsoa tästä linkistä ja maailman elokuvahistorian vaikuttavin kohtaus alkaa noin kohdasta 2t15min.
https://www.google.com/search?client=firefox-b-e&q=come%20and%20see%2C%20youtube&fbclid=IwAR18Ez4kG0Em613K4DiswIrwLdtjmCXip2eOK5ATkNi_DEDXruyYjxO9_Ls#fpstate=ive&vld=cid:e06dc9ef,vid:zjIiApN6cfg,st:0
lauantai 11. marraskuuta 2023
Onni Happonen
Mystinen on Heinäveden kunta. Siellä sijaitsee mystinen Valamon uusi luostari, siellä tapahtui mystiseksi jäänyt Tulilahden leirintäalueen murhatapaus ja kaiken huipuksi siellä tapahtui myös maamme poliittisen historian mystisin poliittinen murha, kun lapualaiset muiluttajat surmasivat vuonna 1930 kunnallislautakunnan puheenjohtajan, eli silloisen kunnanjohtajan, Onni Happosen.
Wikipedia kertoo tapauksen taustoista seuraavaa:
”Happonen tunnettiin kotipaikkakunnallaan tarmokkaana miehenä, joka pyrki ajamaan erityisesti vähäosaisten asiaa. Toimintansa ansiosta hän sai paljon vihamiehiä paikallisista mahtimiehistä. Happonen oli muun muassa taksoituslautakunnan puheenjohtajan tehtävässään puuttunut perintöosuuksiaan pimittäneiden isäntien toimiin ja vaatinut heitä maksamaan lakisääteiset verot. Lisäksi närkästystä herätti, kun hän oli erään perhetragedian yhteydessä estänyt isättömiksi jääneiden lasten myymisen huutolaisiksi. Happosen mukaan oli kunnan tehtävä huolehtia köyhistä. Hän oli myös riitaantunut nimismiehen kanssa eräästä tietyöurakasta, mikä oikeudessa ratkaistiin Happosen hyväksi.”
Lapuan liikkeen miehet kaappasivat Happosen 1.9.1930 kunnallisvaltuuston kokouksesta, vaikka tämä oli kokouksen esityslistan lisäksi ottanut tilaisuuteen mukaansa myös Mauser-pistoolinsa. Hän jopa yritti käyttää asettaan päällekarkaajiensa pysäyttämiseksi, mutta yksityiskohta, jota ei yleisesti tunneta, on, että kyläkauppias, joka myi Happosen aseeseen patruunat, oli tehnyt ns. jäynän ja poistanut niistä ruudin.
Happosen ruumis löydettiin vasta kolmen vuoden päästä muurahaispesästä ja ruumiista saattoi päätellä, että uhria oli rääkätty pahasti. Eräs muiluttaja muistelikin myöhemmin savolaismaisen lupsakkaasti, että ”pitihän se Happonen sitten lopettoo, kun se tulj särettyä niin pahasti.”
Savon historia-kirjasta luin, että Happosen toisen käden sormetkin oli revitty irti. Saattaa olla, että ne olivat jääneet muilutusauton oven väliin, kun iso ja riski Happonen pisti oikein tosissaan vastaan.”
Rapsuitta Happosen surmasta ei selvitty, koska ampujaksi tunnustautunut entinen punakaartilainen työmies Otto Pakarinen sai taposta yhdeksän vuoden vankeusrangaistuksen ja vahtimestari Albin Puustinen vapaudenriistosta kuusi kuukautta. Tuomion jälkeen miehet vakuuttivat ottaneensa syyn niskoilleen rahaa vastaan.
1950-luvun lopulla Pakarinen lopulta otti yhteyttä tapausta tutkineeseen nimismieheen ja ilmoitti olevansa halukas kertomaan tietojaan. Hän ei kuitenkaan ilmaantunut sovitulle tapaamispaikalle. Vuonna 1962 Pakarinen tuotiin pahoinpideltynä Iisalmen sairaalaan. Kotiuttamista edeltävänä iltana hän sai tuntemattoman vieraan ja kuoli seuraavana yönä kallonmurtumaan.
Luin kauan sitten Mikkelin läänin maaherran Urho Kiukkaan muistelmat ja niissä hän kertoo, että heinäveteläiset kyllä tiesivät, kuka oli murhamies, mutta asiasta vaiettiin.
Yle Areenasta löytyy Onni Happosen karmeasta surmasta ohjelma, jossa Åke Lindman kertoo tapauksesta ohjelmasarjassa Ei vanhene koskaan: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/11/17/musta-murha-valkoinen-totuus-tapaus-onni-happonen
perjantai 10. marraskuuta 2023
Runar
Olen lukenut lyhyen ajan sisällä sekä Teemu Keskisarjan että Mikko Pennasen tutkimukset Tulilahden murhamysteeristä enkä uskalla arvailla, kuka oli murhaaja. Moni asia puhuu sitä vastaan, että teon olisi tehnyt ruotsinkielinen pohjalainen Runar Holmström.
Monista seikoista voi päätellä, että murhaaja oli paikkakuntalaisia, koska hän ilmeisesti tiesi asioita, joita muualta tullut ei tiennyt. Lisäksi jos tekijöitä oli vain yksi, niin hänen on pitänyt olla vahva mies, koska ruumiita oli kannettu pitkä matka hautauspaikalle. Toisaalta vaikka Runar oli hyvin pienikokoinen, oli hän tarpeen tullen hyvin vahva, koska kahden ilmeisen isokokoisen poliisin piti kertomansa mukaan painiskella Runarin kanssa puoli tuntia, ennen kuin hänet saatiin raudoitettua.
Vuosia sitten luin toimittaja Elina Karjalaisen muistelmat ja hän ei pitänyt kiltinoloista Holmströmiä murhaajana. Karjalainen uskalsi jopa oikeudenistunnon tauolla jättää taaperoikäisen tyttärensä käräjäsaliin siellä jalkaraudoissa istuneen Runarin vahdittavaksi, kun toimittaja joutui poistumaan tauon ajaksi omille asioilleen. Runar olikin ollut hyvä ja ystävällinen lapsenvahti.
Tulilahden murhatutkimuksissa oli tragikoomisiakin piirteitä. Eräskin Savo-lehden tutkiva journalisti oli piiloutunut Tulilahden koulun ruokakaappiin salakuuntelemaan koululle majoittuneita poliiseja ja julkaisi siekailematta nokkelasti tietoonsa saaman syyllisen otsikolla ”Haudankaivaja Koikkalainen on murhaaja”.
Tosin tämä tieto jouduttiin sitten myöhemmin oikaisemaan, kun Heinävedelle raahattiin tuomiolle Runar Holmström-niminen erakko ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Elina Karjalaisen mukaan oikeudenkäyntiä seuraamaan saapunut runsaslukuinen savolaiskäräjäyleisö kuulemma ihmetteli suureen ääneen, että miksi moisesta selvästä asiasta pitää kalliita käräjiä käydä, koska asian voisi huomattavasti kustannustehokkaammin ratkaista muutenkin.
Runar Holmströmiä ei tuomittu Tulilahden tapauksesta, koska hän hirtti itsensä sellissään lakanasta tekemäänsä köyteen ennen oikeuden päätöstä. Tässä lisätietoa Tulilahden tapauksesta ja Runar Holmströmistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tulilahden_kaksoismurha
torstai 9. marraskuuta 2023
Tulilahden murhamysteeri
Mikko Pennasen kirjasta Tulilahden murhamysteeri ilmenee, että mysteerinen mopomies Runar Holmström kunnioitti läsnäolollaan loppukesästä 1959, eli Tulilahden murhien aikaan, entistä asuinkaupunkiani Heinolaa.
Asiasta on olemassa luotettavat todisteet, koska kaksi Heinolan poliisilaitoksen poliisimiestä, ylikonstaapeli Reino Hiltunen ja konstaapeli Aimo Wahlstedt, kertoivat kuulustelussa, että he olivat nähneet 21.8.1959 Heinolassa silloisen R—-nniemen rannalla Runarin paistattavan päivää uimahoususillaan.
Poliisikaksikko ei puuttunut tapahtuneeseen, sillä ilmeisesti heidän arvionsa mukaan kyseessä ei ollut rikos eikä Runaria silloin epäilty Tulilahden murhamieheksi. Kuitenkaan Holmström ei tuolloinkaan ainakaan täysin pystynyt pitäytymään rikoksettomaan elämäntapaan, koska lähistöllä uimassa olleilta kahdelta naiselta oli samoihin aikoihin varastettu alushousut.
Kyseiset alushousut löytyivät myöhemmin, kun Runar oli muista syistä kiinniotettuna, tämän hallusta. Ensiksi mies kertoi varastaneensa alushousut puhdistaakseen niillä mopediaan, mutta myöhemmin hän muutti kertomustaan ja väitti varastaneen alushousut puhdistaakseen niillä polkupyöräänsä.
Myöhemmin ylikonstaapeli Hiltunen kävi esittelemässä poliisin takavarikoimia alushousuja asianomistajaneitosille, mutta syistä, joita voi vain arvailla, nämä eivät tunnistaneet niitä omikseen.
Asuin aikoinani 16 vuotta Heinolassa, mutta niin pitkälle oli maamme siihen aikaan suomettunut, etten kuullut koskaan puhuttavan R—-nniemestä; ilmeisesti paikan nimi oli muutettu paremmin Pariisin rauhansopimusta vastaavaksi. Sen sijaan kuulin eräiden neuvostovastaisten tahojen puhuvan Heinolassa kasvavasta uhanalaisesta kasvista nimeltään r—-nverijuuri, mutta yleensä tuota kasvia kutsuttiin idänverijuureksi.
Lisätietoa Tulilahden murhamysteerikirjasta löytyy tästä linkistä https://www.kulttuuritahdet.com/uutiset.html?a100=226053 .
keskiviikko 8. marraskuuta 2023
Proteiini
Eilen Ylen uutissivuilla kerrottiin näyttävästi jo Lappeenrannan Yliopistossa tehdystä keksinnöstä, jonka avulla ilmasta pystytään sähkön avulla valmistamaan proteiinia, joka näyttää ja maistaa ihan vehnäjauholta ja jonka valmistuskustannukset ovat pari euroa kilolta. Kyseessä on kaiken järjen mukaan ihmiskunnan historian suurin keksintö.
Ikiaikainen unelma siitä, että ihmiskunta vapautuisi työnorjuudesta näyttää siis olevan lähellä, varsinkin kun esimerkiksi 3D-tulostimet pystyvät jo tulostamaan konetuliaseita alamaailman käyttöön. Uskon, ettei kestä montaa vuotta siihen, kun 3D-tulostimet tulostavat uusia 3D-tulostimia kansantalouden tarpeisiin.
Tässä yhteydessä nousee mieleeni erinomainen Katsastus-elokuva, joka kertoo siitä, miten monien nuorukaisten on vaikea aikuistua, jossa elokuvan päähenkilö käy Ruotsissa katsastuttamassa sieltä ostamaansa Hillmania ja toheluuttaan ajaa menopelinsä katsastuskonttorin rasvamonttuun, jonka jälkeen hän toteaa, että ”tämä on taas sitä tyypillistä ruotsalaista v—–lua.
Nimittäin luulen, että ruotsalaiset eivät ensi vuonnakaan myönnä Lappeenrantaan sille proteiinikeksinnöstä ilman muuta kuuluvaa Nobelia ja minusta sekin on taas sitä tyypillistä ruotsalaista v—–lua.
Lappeenrannan keksintöön voi tutustua tästä https://yle.fi/a/3-10833123 .
tiistai 7. marraskuuta 2023
Hetekkavero
Taloustieteilijä Sixten Korkman otti tämän aamun Helsingin Sanomissa kantaa maamme veropolitiikkaan ja esitti pitkän ja ansiokkaan kirjoituksensa lopuksi seuraavaa:
”Suomen veroaste ei ole kohtuuttoman korkea, ja nykynäkymin se on alenemassa tuntuvasti. Olosuhteet huomioon ottaen verotusta tulisi lähivuosina valikoivasti kiristää. Tätä linjaa tukee myös luterilainen moraalimme, joka korostaa yhteisvastuuta. Korkeat verot ovat sivistyksen hinta.”
Olen samaa mieltä Korkmanin kanssa. Esimerkiksi fasismin vastainen taistelu, jota nyt Ukrainassa käydään, vaatii länsimaista demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta kannattavilta länsimailta valtavasti lisää resursseja.
Esimerkiksi jokunen viikko sitten Venäjän johtaja Putin vieraili Pohjois-Koreassa ja pyysi ilmeisesti hyvin nätisti lisää aseapua ja niinpä sikäläinen ilmeisen vauraan valtion tyranni toimitti heti miljoona kranaattia, joka vastaa USA:n kolmen vuoden kranaattituotantoa. Muistelen, että Ranska pystyi vähän aikaa sitten lupaamaan Ukrainalle 6.000 kranaattia.
Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieleen se, että sota-aikana Suomessa oli käytössä ns. hetekkavero, joka oli eräänlainen progressiivinen varallisuusvero, jonka avulla ylläpidettiin monta vuotta satojen tuhansien miesten armeijaa rintamalla ja jonka avulla asutettiin puolisen miljoonaa sotapakolaista.
Hetekkavero oli oli 2,5 – 20% verotettavasta omaisuudesta, joten vero oli melkoisen raskas varsinkin hyväosaisille kansalaisille. Suomen kansallisvarallisuus lienee tällä hetkellä noin 1.000 miljardia euroa, josta valta osa kuuluu yksityisille kansalaisille.
Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta, että Venäjän valtiolla on länsimaisissa pankeissa noin 300 miljardin talletukset ja uskon, että venäläisillä oligarkeilla lienee länsimaissa myös ainakin kymmenien miljardien varallisuus.
En pitäisi suurena vääryytenä vaikka uusi hetekkavero kohdistettaisiin myös venäläisten varallisuuteen ja saaduilla varoilla rahoitettaisiin Ukrainan puolustusta ja jälleenrakentamista.
Hesarin tilaajat voivat lukea Korkmanin kirjoituksen tästä linkistä https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009971658.html?fbclid=IwAR0SKkk99P4XyeOKo2JjY2iPSnQDmQ5TL8RUnWARoFX9JtghouK9QluW3Bk
maanantai 6. marraskuuta 2023
Neuvostopysäkkien lumo
Neulanpistopolitiikkaa harrastaneet neuvostovastaiset tahot väittivät aikoinaan, että entisessä hyvässä itäisessä naapurissamme kaikki muu oli paskaa paitsi kusi, mutta itse en ajattele ainakaan täysin noin.
Esimerkiksi vuonna 1955 valmistunut Pietarin metro tarjoaa huikaisevan taide-elämyksen ja huikaisevia taide-elämyksiä tarjoavat myös neuvostoliittolaiset bussipysäkit ainakin, mikäli yhtään on uskominen juuri tv:stä katsomaani dokumenttia Neuvostopysäkkien lumo ja miksi ei olisi uskominen.
Itse kiertelin aikoinani paljon Karjalaa, mutta siellä silmääni eivät pistäneet bussipysäkit. Ilmeisesti Karjala oli neuvostoaikaan sen verran kehityksestä jäljessä, ettei sinne kohonnut noita arkkitehtoonisesti merkittäviä bussipysäkkejä, joita äsken tellusta ihastelin.
Sen sijaan itärajan takana silmääni pistivät erilaiset hyvin taiteellisilta vaikuttavat tv-antenniviritelmät, joita rakennusten katoilla näki. Varsinkin kerrostalojen katoilla antenniviidakko edusti luonnonmonimuotoisuutta parhaimmillaan, koska neuvostoteollisuus ei ollut vielä onnistunut kehittämään yhteisantennia. Kahta samanlaista antennia en muistaakseni laajassa Neuvostomaassa tavannut ja ajattelin silloin, että tuossa asiassa olisi hyvä valokuvakirjan tai jopa väitöskirjan aihe, mutta toteuttamatta se hanke taitaa ainakin tässä elämässä jäädä.
Yle Areenan Neuvostopysäkkien lumo-dokumentin esittelytekstissä kerrotaan seuraavaa:
”Neuvostoliitossa arkkitehtuuri oli tiukasti keskushallinnon sääntelemää ja kaiken rakentamisen piti kuvata kommunismin voittoa ja järjestelmän ihanuutta. Bussipysäkeissä suunnittelijoiden vapaus ja luovuus sai kuitenkin kukoistaa ja niiden valloittava arkkitehtuuri vaihtelee tiukasta betonibrutalismista runsaaseen alkuperäiseen kansataiteeseen. Kanadalainen valokuvaaja Christopher Herwig valokuvasi neuvosto-bussipysäkkejä seitsemän vuoden ajan Kiovasta Vladivostokiin. (Soviet Bus Stops, 2023)”
Neuvostopysäkkien lumoon voi tutustua tästä linkistä: https://areena.yle.fi/1-64768090
sunnuntai 5. marraskuuta 2023
Tamtam
Yllättävän ja jopa dramaattisen käänteen sai eilisessä ratkaisevan tärkeässä Elämäni biisi-ohjelmassa kamppailu siitä, kuka tulevaisuudessa johtaa maamme ulkopolitiikkaa, sillä aiemmin vedonlyöntiveikkauksissa pituutensa vuoksi kärjessä ollut Alexander Stubb jäi kisassa vihoviimeiseksi nollalla pisteellä. Tässä tilanteessa tulee väkisinkin mieleen Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehnin välisen tasaväkisen presidenttitaiston vuonna 1994 ratkaissut Tuttu juttu-ohjelma, jossa Ahtisaaren pariskunta tiesi mieliruokansa, eli karjalanpaistin, Rehnin pariskuntaa paremmin.
Eilinen ohjelma vahvisti selvästi Olli Rehnin tilannetta maamme ulkopoliittisen johtajan asemasta taisteltaessa, koska hän osoitti selvästi muita ehdokkaita parempaa tietämyksen tasoa, koska hän tiesi ehdokkaista ainoana mitä tamtam on. Itsekin olen hyvä tamtam-alan erikoisasiantuntija, koska vallan Rieponlahden kyläkirjassa mainitaan, että enoni Risto oli mies, joka osasi valmistaa kylän parhaan kiljun, jota juankoskelaiset kutsuvat nimellä tamtam. Enoni kiljusta sen sijaan käytettiin hellittelynimeä Pekka.
Tamtam-tietämyksen lisäksi Olli Rehnin asemaa maamme ulkopolitiikan johtajaa valittaessa vahvistaa se, että vaikka hän onkin Savon poekia, niin hänen sukunsa on ymmärtänyt vaihtaa savolaisen sukunimensä vähän fiinimmäksi. Alun perin Mikkelin Rehnit olivat muutama sukupolvi sitten Syrjäläisiä, mutta koska Ruotsin armeija pyrki muuttamaan ruotusotamiestensä nimet paremmin sotilaille sopiviksi, Syrjäläinen vaihtui Rehniksi. Samalla tavalla esimerkiksi Koivistoisen suvun ruotusotilaat, joilla oli kohtuuttoman pitkä sukunimi, tunnettiin Ruotsin armeijassa nimillä Kost tai Stolt.
Luulenpa muuten, että Olli Rehn saisi vaaleissa paljon enemmän kannatusta kuin Olli Syrjäläinen ja luulen myös, ettei Elisabeth Syrjäläinen olisi kyennyt tasaväkiseen taistoon Martti Ahtisaaren kanssa.
Jos joltakulta jäi eilen presidentinvaalin tärkein vaalikeskustelu katsomatta, sen voi katsoa tästä, jos parempaa tekemistä ei todellakaan ole: https://areena.yle.fi/1-4666758
lauantai 4. marraskuuta 2023
Rapala
Melkoisen vaikuttava on tuo Heinolan silta yli synkän virran. Ainakin hyvän tarinan mukaan tämän monumentaalisen rakennelman tekeminen maksoi 1930-luvun laman aikaan puolet Suomen köyhän valtion yhden vuoden budjetista. Itse en tuota ihan usko, ehkä se maksoi puolet jonkun vuoden valtion rakentamisbudjetista.
Erikoista tässä rautatiesillassa yli synkän virran on se, että rautatie päättyy siltaan. Luulen, että sillan rakentamisesta päätettäessä Itä-Hämeellä oli hyvät lobbarit eduskunnassa. Toisaalta silta rakennettiin pahimpaan pula-aikaan ja oli varmaankin sen ajan elvytystä parhaimmillaan. Kalliita koneita ei ollut ja halpaa työvoimaa oli tarjolla paljon. Lisäksi siltainvestointi lisäsi pitkällä tähtäimellä seudun taloudellista toimeliaisuutta monella sellaisellakin tavalla, joita siltahankkeen suunnittelijat eivät varmasti olleet edes ajatelleet.
Tuota siltaa oli rakentamassa myös eräs työmies Toivo Pylvänäinen, jota moni itähämäläinen saa nykyään kiittää elintasostaan. Siltatöissä Pylvänäiselle sattui sellainen vahinko, että hän onnistui saattamaan raskaaksi siltatyömaan ruokalassa työskennelleen tytön, jonka tapauksen paljastuttua mies katsoi parhaaksi häipyä maan alle useaksi vuodeksi, eli hän vetäytyi Päijänteen saareen ilmeisesti ruokkomaksuja karkuun. Yleisesti jopa uskottiin miehen häipyneen jopa veden alle, eli hukkuneen, mutta maamme kansantaloudelle oli onneksi, ettei niin käynyt.
Piileskelyaikana Pylvänäinen elätti itsensä vetämällä uistinta Päijänteellä ja samalla hän kehitteli menestyksellä myös erilaisia vaappumalleja. Heinolassa asuessani kuulin puhuttavan Karhusaaren erakosta, joka oli veistellyt männynkaarnasta vaappuja ja teki niiden turpalevyt säilyketölkkipellistä. Luulenpa, että jos jollakulla vielä on näitä Karhusaaren erakon vaappuja, ne saattavat nykyään olla arvossa arvaamattomassa.
Ainakin hyvän tarinan mukaan toinen kova ja köyhä kalamies, eli Lauri Rapala, joka yritti elättää perhettään uistinta vetelemällä, oli Pylvänäisen kalakaveri ja otti mallia tämän uistimista. Näiden vaappujen idea oli se, että ne matkivat haavoittuneen kalan liikettä ja se oli loistava innovaatio.
Rapala alkoi vallan ammatikseen valmistamaan ja myymään uistimia. Pikkuhiljaa Rapalan uistinten maine levisi ja liiketoiminta laajeni ja loppu onkin sitten melkoinen menestystarina. Niinpä tällä hetkellä Lauri Rapalan perustama firma lienee maailman suurin uistinten valmistaja, joka työllistää 1800 työntekijää eri puolilla maapalloa ja Rapala-konsernin liikevaihtokin on 228 miljoonaa euroa. Onnellinen loppu oli siis Toivo Pylvänäisen lapsenruokkotapauksella.
Muistelen kuulleeni, että Rapalalla on palveluksessaan kymmeniä vaappujentestaajia ja itsekin voisin hakeutua konsernin palvelukseen, sillä olen maailman innokkain, mutta myös huonoin kalamies, koska teen inhimillisessä mielessä kaiken mahdollisen, jotta kalat eivät pyristelyllään häiritsisi leppoisaa souteluani luonnonrauhassa. Jos minunlaiseni kalamies saa jollain välineellä kalan, niin se väline on todistetusti hyvä.
perjantai 3. marraskuuta 2023
Lemmenlukko
Vaikka itähämäläinen väestö on verkkaisuuteen taipuvaista, niin kyllä kehitys sielläkin pikkuhiljaa kehittyy. Asuin aikoinani 16 vuotta Heinolan vanhan rautatiesillan poskessa ja monta kertaa illansuussa ulkoilutin likaisenharmaata villakoiraani Dingeä, joka oli paljon hienompaa sukua kuin isäntänsä, sillalla, mutta silloin en havainnut sillankaiteessa yhtään lemmenlukkoa, joiden kiinnittäminen siltojen kaiteisiin oli jo siihen aikaan sivistyneessä maailmassa yleisenä tapana.
Mutta kun alkusyksystä kävin Heinolan sillalla, niin lemmenlukkoja oli laskujeni mukaan jo noin 30 kpl. Lähes kaikki olivat niiden kaiverruksista päätellen ihan viime vuosilta, mutta vanhin oli vuodelta 1978. Sen jälkeen asiassa oli noin 30 vuoden tauko, mutta viime vuosina niitä on ilmaantunut yhä entistäkin enenevimmissä määrin. Luulen, että Heinola voisi mainostaa ihan valtakunnallisesti, että kaupungissa on silta lemmenlukkolaisten vapaassa käytössä ja että sillalta avautuva näkymä on Euroopan kaunein.
Wikipedian mukaan lemmenlukko tai rakkauslukko on riippulukko, joka kiinnitetään sillan kaiteeseen symboloimaan rakkauden kestävyyttä. Lemmenlukko on etenkin Keski-Euroopassa suosittu tapa. Lukkoon kaiverretaan parin nimet tai nimikirjaimet ja vuosiluku, minkä jälkeen lukko käydään ripustamassa sillan kaiteeseen. Kun lukko on lukittu, pari heittää avaimen veteen.
Lemmenlukon perinne juontaa juurensa vanhaan serbialaiseen melankoliseen tarinaan ensimmäisestä maailmansodasta ja nuoren kouluopettajan rakkaudesta sotilaaseen kylpyläkaupunki Vrnjacka Banjassa. Sotilas lähetettiin lopulta taistelemaan Kreikkaan ja hän jäi Kreikasta löytämän uuden rakkautensa luo eikä koskaan palannut kotimaahansa.
Sydän särkyneenä nuori nainen menehtyi ja peloissaan kylpyläkaupungin muut naiset kiinnittivät lemmenlukkoja paikalliseen siltaan välttyäkseen samalta kohtalolta. Silta on nimeltään Most Ljubavi (suom. rakkauden silta) ja tarina elvytettiin sekä popularisoitiin 1900-luvun puolessavälissä, kun yksi Serbian kuuluisimmista naisrunoilijoista, Desanka Maksimovic, julkaisi runon nimeltä Molitva za ljubav.
torstai 2. marraskuuta 2023
TV-miehet
Yleensä kuitenkin radioselostajat ovat säilyneet herrasmiehinä. TV:n puolella on välillä ollut vaikeampaa. Kerrankin Leningradissa hotelli Europeiskajassa Paavo Noposen kirjan mukaan Paavo ja Pekka heräsivät yöllä käytävältä kuuluvaan hirveään suomenkieliseen karjuntaan.
”Älkää perkele puristako ranteista! Mä olen pieni mutta vahva! … Koetettihan te tulla talvisodassakin, mutta… perkele, minua ei puristeta! ….Ei mitään harashoo kun irti!” Lopuksi huuto peittyy valtavan kokoisen hissipeilin särkymisen synnyttämän helinään.
Kun radiomiehet uskaltautuvat kurkistamaan, mitä on tapahtumassa, näkevät he, että kaksi karhumaista miliisiä on siellä vain saattelemassa erästä lapualais- ja painijataustaista TV-selostajaa huoneeseensa nukkumaan. Minusta tämä selostaja on aina ollut kuitenkin viimeisen päälle herrasmies, joten pikkuisen epäilen Noposen kirjassaan liioittelevan tapahtunutta tai erehtyvän henkilössä.
Radiomiesten sitkeyttä ei ollut myöskään TV-selostaja Anssi Kukkosella, joka katosi työmatkallaan Keski-Euroopan mäkiviikoilla iloisella 70-luvulla, niin että katselijat ja varsinkin iltapäivälehdet olivat jo todella huolissaan. Tapauksen jälkeen käsite ”olla mäkiviikoilla” sai uuden merkityksen. Anssi Kukkosen katoamisen seurauksena Seppo Kannas aloitti vuonna 1976 TV1:n Urheilutoimituksen päällikkönä Kukkosen sijasta.
Tässä kaksi TV-selostajaa muistelee uransa huippuhetki: https://areena.yle.fi/1-1839125
keskiviikko 1. marraskuuta 2023
Vode örveltää
Muistanpa kuin eilisenpäivän sen kesäillan vuodelta 1977, kun lämmittelin saunaa ja radiosta alkoi kuulumaan innolla odottamani lähetys Tampereen Kalevan kisoista. Luulin, että vastaanotin ei ollut ihan aseman kohdalla, kun selostajan puhe kuulosti jotenkin kummallisen puuromaiselta.
Mutta ei ollut vika radiossa, vaan urheiluselostaja Voitto ”Vode” Raatikaisessa. Mies ei vaikuttanut kuitenkaan olevan juovuksissa, jota ensiksi epäilin, vaan hän vaikutti pikemminkin olevan kännissä kuin käki. Lähetyksen alkuvaiheissa mies oli vielä jotenkin tolkussaan, mutta sitten miesten 800 metrin finaalin aikaan hän oli ihan örvellyskunnossa ja miesten juoksun sijasta hän muistaakseni selosti hyvin pikkutarkasti naispikajuoksijoiden riisuuntumista.
Sitten Voden selostus vaikeni ja puhevuoron otti Raimo ”Höyry” Häyrinen, joka oli sikäli erikoinen urheiluselostaja, ettei hän koskaan harjoittanut ammattiaan juovuksissa ja joka sittemmin epäilikin sen seikan olleen pääsyy radiosta saamiinsa potkuihin. Höyry hoitikin Tampereen Kalevan kisojen selostuksen loppuun kunnialla.
Myöhemmin lehdessä kerrottiin, että Vode olisi nauttinut ennen lähetystä vain pullollisen olutta janoonsa, mutta että hänellä oli päällä jokin lääkitys, joka tehosti oluen ensi-iskun vaikutusta. Saattaa olla ihan totuudenmukainen selitys tapahtuneelle. Ainakaan tapaus ei haitannut merkittävästi Voitto Raatikaisen urakehitystä, koska hän pääsi eläkkeelle Yleisradion urheilutoimituksen päällikön paikalta.
Itsekin olen joskus kokenut Voden kohtalon. Heinänuhan oireiden hoidossa käytettävä Zyrtec-niminen lääke tekee minut täysin toestaetoseksi, kuten Savossa sanotaan. En tarvitse edes olutpulloa ja siitä huolimatta örvellän kuin Raatikainen. Eikä Zyrtec-paketissa ole edes aineen sivuvaikutuksista kertovaa varoituskolmiota.
Luulin jo, etten koskaan tässä elämässä tule kuulemaan uudestaan Voden kuuluisinta selostusta, mutta viime sunnuntaina radiosta tuli urheiluselostusten toivekonsertti, jossa erään kuuntelijan toiveeseen vastattiin ainakin jossain määrin ja kyseistä nauhan pätkää päästettiin julkisuuteen muutaman sekunnin verran. Mielestäni vuoden 1977 Tampereen Kalevan kisojen miesten 800 metrin finaali olisi pitänyt saada kuulla kokonaan. Tämä pätkä alkaa tästä linkistä kohdalta 1.16,30. http://areena.yle.fi/1-3725410
tiistai 31. lokakuuta 2023
KAKSI KOKONAISTA YKSI SEITSEMÄS OSA
Minä vanhana urheilu- ja raittiusmiehenä kauhistelen sitä, miten vastuuttomasti työnantajan asemassa ollut Suomen Yleisradio suhtautui aikoinaan urheiluselostajiensa alkoholismiin, joka pääsi alustavan tutkimukseni mukaan kehittymään suorastaan ammattisairaudeksi.
Pekka Tiilikaisen elämänkertateoksessa Paavo Noponen avoimen ihastuneena esimerkiksi kertoo, kuinka Pekka ja Enzio Sevon joivat kerran kahdessa viikossa 12 litraa pirtua ilman, että suoritus mitenkään heikensi miesten työtehoa tai että kuuntelijat olisivat huomanneet mitään poikkeuksellista.
Noposen mukaan suoritus on aivan uskomaton ja sen pitäisi kelvata Guilnesin ennätysten kirjaan osoituksena Suomen radiomiesten poikkeuksellisen lujasta fysiikasta ja psyykestä.
Urheilu- ja tilastomies Noposen mukaan nautittu päihdemäärä vastaa kahta kokonaista ja yhtä seitsemäsosaa koskenkorvapulloa miestä kohti päivittäin. Se on karkean arvioni mukaan sellainen annos, että se veisi hengen keskivertomieheltä.
Tässä haastattelussa Pekka Tiilikainen kertoo suuria elämänviisauksia ja muistelee selostajan uraansa. Hän kyllä korostaa sitä, että lämpimän kahvin nauttiminen selostuksen aikana vahvistaa ääntä, mutta jostain syystä hän vaikenee täysin Sevonin kanssa tekemästään Suomen, ellei peräti Pohjoismaiden viinanjuontiennätyksestä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/kasvo-pekka-tiilikainen
maanantai 30. lokakuuta 2023
Unto Miettinen
Paavo Noponen oli Pekka Tiilikaisen lailla hyvin isänmaallinen ihminen ja todellinen sinivalkoinen ääni, joka näkyi jopa hänen parrassaan, jonka hän pääjohtaja Eino Revon läksiäisiin värjäsi mielenosoituksellisesti sinivalkoiseksi.
Mutta Tiilikaisen lailla Noponenkaan ei ollut vesipoikia. Toimittaja Unto Miettinen kertoo muistelmissaan, että kerran aamu kahdelta soi puhelin hänen kotonaan. Siellä Miettisen kollega Noponen vaati Miettistä välittömästi läheiseen ravintola Marskiin kuultavaksi.
Tietenkin pyyntöä oli toteltava. Paikanpäällä Noponen alkoi vaatia selitystä siihen, onko toimittaja Miettinen todellakin puna-armeijan majuri, kuten väitetään. Miettinen vahvisti väitteen vaatien
luutnantti Noposta tekemään asennon, sillä Neuvostoarmeijassa on tapana toimia siten esimiestä puhuteltaessa. Miettinen uhkasi myös komentaa Noposta maahan-ylös siihen asti kunnes oikea puhuttelutapa löytyy.
Saattoi hyvinkin olla, että toimittaja Unto Miettinen, joka ennen sotaa oli toiminut maanalaisessa kommunistisessa liikkeessä, saattoi olla puna-armeijan upseerikoulun käynyt mies. Ennen sotaa Leningradin upseerikoulusta valmistui enemmän suomalaisia upseereita kuin maamme kadettikoulusta. Kirjailija Sirpa Kähkösenkin kuopiolainen vaari hiihti itärajan yli saamaan sotilaskoulutusta.
Mutta muuten poliittisista eroavaisuuksista huolimatta kaverukset Tiilikainen, Noponen ja Miettinen tulivat keskenään hyvin toimeen, sillä olivathan kaikki kolme pohjimmiltaan herrasmiehiä ja upseereita. Miettinen ja Tiilikainen tekivät yhdessä jopa aprillijuttuja radioon, koska miehillä oli uskottavalta kuulostava ääni.
Kerrankin Miettinen kertoi aprillijutussa Suomessa keksityn pimeää valoa lähettävän lampun, jonka avulla pystyi muuttamaan päivän yöksi. Jutun jälkeen tuli radioon soitto eräältä kiihtyneeltä everstiltä, joka huusi, että: ”Mitä helvettiä! Miksi tämä maanpuolustuksen kannalta tärkeä keksintö on vuodettu julkisuuteen.”
Lisätietoa Unto Miettisestä tässä: https://areena.yle.fi/podcastit/1-1363869