23.5.2024

Ampuma-aseet ovat hengenvaarallisia, joten tarkkana joutuvat poliisiviranomaiset olemaan, kun pyssylupia myöntävät, mutta koska ihmisistä on kysymys, erehdyksiä sattuu, kuten viime aikojen tapahtumat osoittavat.

Niinpä joensuulainen kansanedustaja-poliisi, joka on elämänsä aikana läpikäynyt monet soveltuvuustestit, lähti ihan laillinen mutka matkassaan juomaan ja vonkaamaan teinityttöjä Helsingin yöelämään ja loppu onkin sitten rikoshistoriaa.

Lieventävä asianhaara tapauksessa on se, että henkilövahingoilta kuitenkin vältyttiin. Nähtäväksi jää, pitääkö oikeus lieventävänä asianhaarana myös sitä, että kansanedustaja-poliisi poliisitutkinnan mukaan ainoastaan osoitteli mutkallaan kanssaihmisiään, mutta ei tähdännyt; olisiko vahva humalatila estänyt tähtäämisen.

Mutta vielä kovemmasta tapauksesta kerrottiin eilen Rikospaikka-ohjelmassa. Lupsakka kuopiolainen 61-vuotias ortodoksipappi oli 40 vuotta miettinyt sitä, miten eräs häntä 10 vuotta vanhempi nainen oli häntä nuoruudessa loukannut ja nyt hän sitten oli autoillut 160 kilometrin päähän Savonlinnaan ja ampunut ilmeisesti ihan luvallisella haulikolla kyseisen naisen ja tämän miesystävän. Ei varmaankaan haulikkoluvan myöntänyt poliisi epäillyt tämän lupsakkaan papin moiseen syyllistyvän.

Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että sisäministeri Mari Rantanen juuri lausui, etteivät aseet tapa vaan ampujat, joten potentiaalisille murhamiehille ei pitäisi pyssyjä antaa. Voi hyvinkin olla perusteltua, että viimeaikaisten ampumatapausten johdosta aselupien myöntämisessä siirrytään etniseen profilointiin eikä lupia enää myönnetä itäsuomalaisille, joilla näyttää liipaisinsormen herkkyys olevan ihan geeneissä. Sen sijaan Ahvenanmaalla, jossa lienee aseita väkilukuun suhteutettuna eniten maailmassa, ei tietääkseni ketään ole koskaan ketään ammuttu.

Tässä lisätietoa lupsakkaasta savolaispapista: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/0d43fc48-e5af-48c3-878b-46e16172d7e1

Kuten ehkä aiemminkin olen todennut, niin me kärkkääläläiset olemme kyvykästä ja eteenpäin pyrkivää porukkaa. Tämä seikka palasi mieleeni, kun näin, että syntyjään naapurin poika vankeinhoitaja Jouni Kolehmainen on hakenut Ulkopoliittisen instituutin johtajan erittäin hyväpalkkaista virkaa. Samasta virasta näyttää olevan kiinnostunut myös 20 muuta hakijaa, joiden joukossa on myös presidenttiehdokkaana ollut Mika Aaltola.

Onnea ja menestystä viran täytössä Jounille, joka on aiemminkin hakenut eräisiin huippuvirkoihin. Muistelen näitä hänen hakemiaan virkoja olleen Tullin ylijohtajan, Poliisin ylijohtajan, Suojelupoliisin päällikön ja Kilpailu- ja kuluttajaviraston pääjohtajan virat.

Virkoja hakiessaan Jouni Kolehmaisen kannattaa korostaa sitä, että hän kuuluu tutkimusteni mukaan samaan Karttulan Punnonmäen sukuhaaraan, johon kuului myös Suomen maailmankartalle juossut Hannes Kolehmainen. Punnonmäen suvun toinen kuuluisuus oli Pekka Kolehmainen, joka toimi maamme viimeisenä pyövelinä. Vankeinhoitaja Jouni Kolehmainen siis tavallaan jatkaa sukunsa perinteitä toimiessaan Rikosseuraamuslaitoksen palveluksessa.

Suomen viimeinen pyöveli Pekka Kolehmainen ei kuitenkaan suorittanut maamme viimeistä mestausta, vaan siitä huolehti vuonna 1825 pyöveli Lauri Jauhiainen, joka saattaa hyvinkin olla samannimisen suonenjokelaisen iskelmäsanoittajan esi-isä.

Viimeinen rauhanaikana mestattu oli Suonenjoella syntynyt renkimies Tahvo Putkonen, joka tuossa muutaman kilometrin päässä Suonenjoen Jauhomäellä toista joulupäivää juhlittaessa joutui lyömään halolla kuoliaaksi torppari Lasse Hirvosen, koska ilmeinen sukuni kantaisä Aatami Koivistoinen oli ottanut häneltä sitä ennen kirveen pois. Tahvo Putkonen menetti tapahtuneen seurauksena päänsä, mutta Aatami Koivistoista sakotettiin vain juopumuksesta.

Murha-info kertoo Jauhomäen joulujuhlasta seuraavaa: https://www.murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?t=6688

Eilen kerroin millaisin konstein lähimmät sukulaisemme kääpiösimpanssit pitävät laumoissaan yllä hyvää mieltä ja esitin, että samoja keinoja voisivat erilaiset kiertelevät konsultit opettaa maamme huonohenkisillä työpaikoilla.

Nyt kuitenkin muistan, että kirjassaan Herrana on hyvä olla eduskunnan entinen puhemies Mikko Pesälä paljasti, että ainakin kerran on maamme eduskunnassa käytetty tuota työpaikan ilmapiirin parantamiskonstia, ja annetaanpa Pesälän jatkaa aiheesta:

”Perustuslakivaliokunnan pöydällä harjoitettiin taannoin kiihkeää aktia, ja muuan sosiaalitantta oli kiinnostuneena seurannut toimitusta ovenraosta. Kateellisena hän oli valittanut tapauksesta silloiselle puhemiehelle. Tämä oli viisaasti todennut, että sattuuhan tämmöistä: jos mieli tekee, niin siitä vaan. Tantta oli puolustautunut ja sanonut, että ei hän nyt sitä ollut tarkoittanut, aivan luonnollista toimintaa, mutta että perustuslakivaliokunnan pöydällä.”

Tuosta Pesälän kertomasta tulee mieleeni, että en ole koskaan päässyt tutustumaan eduskuntataloon, mutta jos tilaisuus siihen joskus tulee, niin haluan tutustua myös edellä mainittuun perustuslakivaliokunnan pöytään. Tulen myös esittämään, että pöytään tulee kiinnittää pronssinen muistolaatta tapauksen johdosta.

Olen noin kolmannes vuosisata sitten lukenut työministerinäkin toimineen Urpo Leppäsen muistelmateoksen Vaimoja, valtaa, vastuksia ja muistelen, että siinä kerrotaan tarkempia yksityiskohtia Pesälän kertomasta tapauksesta, joita yksityiskohtia en enää kuitenkaan muista, jota seikkaa vallan hämmästelen.

https://www.antikvaari.fi/teos/vaimoja-valtaa-vastuksia/62a3012ceaa1ec176c362661

Kuten aiemmin olen kertonut, niin ihmisen toiseksi lähin sukulainen simpanssi on ilkeä eläin ja ilkeydessään lähes ihmisen tasoa. Sen sijaan meidän lähin sukulainen kääpiösimpanssi, eli bonobo, jolla on yhteisiä geenejä kanssamme noin 98,5 %, on hyvin lempeä eläin.

Kapitalistinenkin tiedemies on myöntänyt, että bonobolauman lempeys johtuu siitä, että lauman jäsenet ovat hyvin innokkaasti silleen ja purkavat silleen olon keinoin lauman sisäisiä kiistoja. Muistelen lukeneeni, että bonabot ovat silleen keskimäärin 2 tunnin 17 minuutin 13 sekunnin välein. Tosin silleen olo kestää keskimäärin vain 14 sekuntia.

Wikipedia kertoo silleen olosta seuraavaa: ”Seksuaalikäyttäytymistä esiintyy erityisesti tilanteissa, jotka sisältävät kilpailua ja jotka muilla kädellisillä johtavat usein aggressiiviseen käyttäytymiseen. Tällaisia ovat ruoan jakaminen, uuden lelun löytäminen eläintarhassa sekä naaraisiin liittyvä urosten välinen mustasukkaisuus, jonka urokset rauhoittavat hieromalla sukuelimiään vastakkain.

Bonoboilla on taipumus ratkaista konfliktitilanteet seksuaalikontaktilla voimankäytön sijaan. Seksuaalikäyttäytymistä tapahtuu monissa partneriyhdistelmissä sekä täysikasvuisten yksilöiden kesken että täysikasvuisten ja keskenkasvuisten bonoboiden välillä.”

Muistanpa, miten ennen virkaani vartioidessani virastossamme vieraili vähän väliä erilaisia konsultteja, jotka pyrkivät kehittämään työpaikan yhteishenkeä ja lisäämään työmme tuottavuutta. Varsinkin mieleeni on jäänyt, kuinka meille opetettiin ihan Amerikan oppien mukaisilta kalvoilta esimerkiksi sellaisia asioita kuin tulosjohtamista, tuloksellista johtamista ja tasapainotettua tuloskorttiajattelua, joista en jaksanut lainkaan kiinnostua kuten ei mielestäni moni muukaan.

Sen sijaan, jos joku konsultti olisi opettanut meille sellaista työyhteisön hyvinvointia lisäävää laumakäyttäytymistä, josta voisi käyttää vaikkapa nimitystä bonoboismi, niin uskon monen virkaveljen vilpittömästi innostuneen tästä uudesta opista.

Bonoboista löytyy lisätietoa tästä linkistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Bonobo

Kuopion luonnontieteellisessä museossa on menossa apinanäyttely, jota kunnioitin läsnäolollani, vaikka minua arvelutti se, että esillä on täytettyjä apinoita. Nähtäväksi jää koska luonnontieteellisen museon näyttelyssä on esillä erirotuisia täytettyjä ihmisiä.

Totesinpa, että todella söpöjä eläimiä ovat monet veikeät pikkuapinat. Totesin myös, että monet niistä ovat äärimmäisen uhanalaisia lajeja, eräitä on maapallolla enää noin 100 kpl. Harkitsen vahavasti, että ihmislajin sijasta kohdistan jatkossa hyväntekeväisyyslahjoitukseni näille pikkuapinoille omien lajitovereitteni sijasta.

Sitä asiaa apinanäyttelyssä ei kerrottu, että yksi pikkuapinoiden uhka ovat ihmislajin toiseksi lähimmät sukulaiset simpanssit, jotka niitä tappavat; tosin vain ravinnokseen, ei huvikseen. Jossain tv:n luonto-ohjelmassa jopa näytettiin pikkuapinoiden metsästysretkelle lähtevää simpanssilaumaa, joka muistutti paljon meikäläistä hirviporukkaa.

Tuo lähisukulaisemme simpanssi on vaarallinen eläin. 50-kiloinen simpanssiuros nostaa maasta 200 kiloa, johon tavallinen satakiloinen mies ei pysty. Suomen kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus voisi huomioida tämän asian maamme huippu-urheilua kehittäessään. Uskon, että ihminen ja simpanssi on risteytettävissä nykymenetelmillä, jonka jälkeen norjalaisetkaan eivät pärjää suomalaisille.

Simpanssi on myös hyvin älykäs ja väkivaltainen eläin, sellainenhan myös sen lähisukulainen ihminen on. Simpanssi on jopa niin älykäs, että laumat kykenevät jopa sotimaan keskenään rajariitoja ratkoessaan.

Sen sijaan kuvan gorilla on uhkaavasta ulkonäöstään huolimatta lempeä eläin. Koska apinanäyttelyssä ei saanut kuvata salamalla, niin kuva on pikkuisen epäselvä, joten korostan sitä, että gorilla on kuvassa oikeanpuolimainen otus.

Minun lapsuudessani näitä musta- ja jopa ruskeaihoisia ihmisiä kutsuttiin ne…….ksi eikä siinä todellakaan ollut mitään halventavaa toisin kuin sanoissa r….ä, h….i, j…u ja n…u. Sana n..keri synnytti silloin jopa myönteisiä mielikuvia n….npusujen, viiden pennin lakritsipötkyjen ja Musta-Pekka pelikorttien muodossa.

Kärkkäälän aAlakoulussa opettaja Turtiainen jopa häpeilemättä kysyi, onko joku nähnyt n…..iä. Muudan Pekka myönsi sellaisen ihmeen nähneensä Herättäjäjuhlilla.

Seuraavan kerran törmäsin rotukysymykseen 70-luvun alussa, kun naapurin mies kertoi nähneensä mansikkakarnevaalipäivän aamuna n…….n Suonenjoen Alkon myymälän edessä. Tämä n…..ri oli jostain syystä itkenyt. Sellaista kuulin, että kärkkääläläiset uskoivat itkevän n…….n Alkon edessä liittyvän johonkin Alkon raittiuskampanjaan.

Itse näin ensimmäisen mustan ihmisen Helsingissä vuonna 1976. Hän saattoi olla niitä amerikkalaisia koripalloilijoita, joiden maahantuloa ulkomaalaisvirasto ei jostain syystä estänyt ja se on hyvä se, koska nykyään maamme urheilumaine lepää pitkälti heidän lastensa varassa.

50 vuotta sitten mustat ihmiset olivat Helsingissäkin harvinaisia ja niinpä Jorma Ojaharjun Minun Kosmokseni -kirjassa kerrotaan, kuinka kirjailija Heikki Turunen näki ensimmäisen n……n ravintola Kosmoksessa. Hän oli ilahtunut suuresti ja huusi leveällä Itä-Suomen murteella, että ”katohan, halakometässä ahavoetunut poeka.” Siihen n……i oli vastasi yhtä leveällä Itä-Suomen murteella, että ”haesta v….u.”

Enpä malta olla kertomatta sitäkään, että Heinolassa asuessani kuulin, että kaupunkiin kilpailumatkalle saapuneet afrikkalaistaustaiset juoksijat oli majoitettu paikalliseen retkeilymajaan, jossa oli ollut yöpymässä myös romaneja ja heitä oli kovasti kiinnostanut, keitä nämä tosi tummat oikein olivat.

https://www.antikvaari.fi/teos/minun-kosmokseni/62a2ff21eaa1ec176c35f7c6

Jouduinpa hankalaan tilanteeseen odotellessani junaa Suonenjoen asemalla. Asemalle saapui myös afroafrikkalaiseksi otaksumani pariskunta, joka silmiin katsoen hymyili niin, että valkoiset hampaat vain loistivat ja toivotti selvällä suomella ”hyvää huomenta”, vaikka pariskunta oli minulle täysin outo ja uusi.

Luonnollisesti muutuin tapauksen johdosta varmasti hyvinkin mietteliään näköiseksi enkä oikein tiennyt, mitä sanoa, koska kyseessä saattoi olla pelkkä piruilu, josta asiasta käytetään myös kansanomaisempaakin termiä.

Muistinpa vastausta pohtiessani vastaavan tapauksen Suonenjoen historiasta. Vuonna 1937 paikkakunnalle saapui viron juutalainen insinööri Aleksander Saidelson ja perusti koivutervatehtaan, joka valmisti koivutuohitervaa, eli tököttiä, jota tarvittiin varsinkin nahkateollisuudessa. Tosin tökötillä saattoi olla uhkaavan sodan alla myös strategista merkitystä, koska sitä voitiin ehkä hyödyntää vaikkapa moottoripolttoaineena tai voiteluöljynä.

Niinpä maamme viranomaiset ja varmasti myös monet paikkakuntalaiset suhtautuivat tähän ulkomaalaiseen epäillen ja epäilyksiä vahvisti se, että Saidelsonilla oli ikävä tapa tervehtiä kaikkia vastaantulijoita ja minulle on myös kerrottu, että hän käytti jatkuvasti myös solmiota ilman järkevää syytä, eli hän lienee ollut todellinen herrasmies.

Edellä kerrotuista syistä Etsivä keskuspoliisi kiinnostui Saidelsonin toimista 1938 ja kuulusteli häntä, koska miestä pidettiin hämäräperäisenä liikemiehenä ja häntä epäiltiin neuvostovakoojaksi. Saidelsonin oleskelulupahakemus hylättiin joulukuussa 1938 ja hänet karkotettiin Suomesta Viroon.

Häntä ei lukuisista anomuksista huolimatta päästetty takaisin Suomeen. Wikipedian mukaan insinööri Saidelson ei jäänyt karkotuksen jälkeen ihan tyhjän päälle, koska hän toimi sota-aikaan Neuvostoliitossa asesuunnittelijana. Voi olla, että hänellä oli jo Suomessa olo aikaan jotain yhteyksiä Neuvostoliittoon, joten suomalaisviranomaisten bolseviikkiepäilyissä saattoi olla jotain perääkin.

Aleksander Saidelsonin ihmeellisistä seikkailuista suonenjokelainen radiotoimittaja Leena Jäppinen teki kaksiosaisen radio-ohjelman viime vuosituhannen loppupuolella, jota ei ikävä kyllä voi enää kuunnella Yle Areenasta. Sisäsavolaisille kesäteatterin harrastajille olisi hyvä näytelmän aihe tuo Saidelsonin Suonenjoen tököttitehdashanke.

Lisätietoa Saidelsonista löytyy tästä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksander_Saidelson

Eilen mainittu SMP:n kansanedustaja Mikko Vainio oli lähtöisin hyvin vaatimattomista oloista ja niinpä lapsena sairastettu puutostauti keripukki oli pysäyttänyt pituuskasvun niin, että mies jäi 158-senttiseksi. Vainio oli huumorimiehiä ja niinpä hän jälkeenpäin kertoi, että hänen kansanedustajan uransa suurin saavutus oli se, että hän sai eduskuntatalon vessan pisuaarin laskettua 20 senttiä alemmaksi.

Toinen SMP:n kansanedustaja Pentti Skön, jolla muuten on kaunis sukunimi savolaismieheksi, kertoi muistelmissaan, että lyhytkasvuisuus haittasi Vainion kansanedustajana toimimista ainakin siten, että oli vaikea päätellä, oliko hän puheenvuoroja pitäessään istumassa vai seisomassa. Huumorimielellä Skön jopa paheksui salissa kerran ääneen sitä, että Vainio ei muka ollut puhuessaan noussut seisomaan, kuten säännöt edellyttivät, vaikka kyllähän mies oli puheenvuoroa pitäessään ojentautunut täyteen pituuteensa, vaikka siltä ei näyttänyt. Vainio itse osasi nauraa Skönin huomautukselle.

En malta olla kertomatta, etteivät Pentti Sköninkään eduskuntapuheenvuorot aina sujuneet ongelmitta. Kerran hän yritti lausua puheenvuorossa kansanedustajakollegan Ben Zyskowiczin nimeä, jonka nimen lausuminen on ainakin meille savolaisille vaikeaa, sillä seurauksella, että Skönin tekohampaat sinkosivat suusta. Samalla tavallahan kävi monta kertaa myös toiselle suurelle poliitikolle J. K. Paasikivelle, jonka hammasproteesilla oli paha tapa pudota suusta, jos valtioneuvos joutui korottamaan ääntään.

Skönin tekohammastapaus on huomioitu laajalti jopa maamme mediassa: https://yle.fi/a/3-6634717

Ja sitten vappuun sopiva tarina Mikko Pesälän ilmeisen luotettavista, mutta hervottoman hauskoista poliittisista muistelmista.

Pesälän toimiessa eduskunnan puhemiehenä saapasteli istunnon aikana hänen luokseen SMP:n kansanedustaja Juhani Kortesalmi ja ilmoitti vakaasti ja arvokkaasti, kuten säännöt edellyttivät, että: ”Herra puhemies, edustaja Mikko Vainio tuolla salissa on humalassa. Heittäkää hänet ulos!”

Tässä yhteydessä on syytä huomata, että myös Vainio oli SMP: miehiä ja sekin hänessä ja Kortesalmessa oli yhteistä, että molemmat olivat hyvin pieniä miehiä. Se eroavaisuus heissä kuitenkin oli, että Vainio oli iloinen huumorimies, josta tykättiin yli puoluerajojen.

Itse puhemies Pesälä ei ollut huomannut yhtään mitään erikoista Vainion käyttäytymisessä. Tilanne oli vaikea ja puhemiehen tuli nopeasti keksiä ongelmaan ratkaisu, mutta sitten Pesälällä sytytti ja hän lausui vakaasti ja arvokkaasti, kuten säännöt edellyttävät, että: ”Edustaja Kortesalmi, minä olen jäävi. Olen enemmän juovuksissa kuin edustaja Vainio.”

Pesälän mukaan saamansa vastauksen jälkeen edustaja Kortesalmi nosteli olkapäitään ja katseli puhemiestä kuin päähän ammuttu mullikka, joka on varmasti hyvä vertaus keskustalaisissa lihakarjankasvattajien mielestä, mutta nykyajan vihervasemmisto pitää vertausta mauttomana.

Sen käsityksen Pesälän muistelmista sain, että väkijuomaongelma oli aikoinaan melkoinen ongelma eduskuntalaitoksenkin historiassa, mutta Pesälän puhemieskaudella kansanedustajien juopottelu oli ihan lapsenkengissä.

Lisätietoa yli puoluerajojen pidetystä Mikko ”Vilkastus” Vainiosta tässä: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005447446.html

Helpottava tieto on se, ettei kansanedustaja Vornanen ampunut Helsingin yössä poliittisista syistä vaan kyseessä olivat biologiset syyt. Tutkimusten tässä vaiheessa on selvinnyt, että 54-vuotias harmaaselkäinen alfauros Vornanen ja uskoakseni häntä huomattavasti nuorempi kilpaileva toinen alfauros yrittivät painimalla ja lopuksi vallan ampumalla herättää kahden parhaassa lisääntymisiässä olevan nuoren naaraan, jotka olivat iältään vasta 18- ja 19-vuotiaat, huomion.

Uskon, että he myös onnistuivat toiminnallaan herättämään nuorten naaraiden huomion. Uskon myös, että kansanedustaja-poliisi Vornasella saattaa olla hieman selitettävää kotonaan. Kaikki rouvat eivät osaa suhtautua kansanedustaja miehensä tekemisiin yhtä tyynesti kuin ministerinäkin toimineen Mikko Pesälän vaimo Kaisa.

Mikko Pesälä kertoo hervottoman hauskassa muistelmakirjassaan Herrana on hyvä olla, kuinka eräs luonnevikainen kertoi Kaisalle, ettei se Mikko siellä Helsingissä muuta tee kuin juo ja huoraa. ”Ei meidän Mikko juo”, totesi Kaisa Pesälä tähän ilmoitukseen tyynen rauhallisesti, kuten jo Mikon äiti teki monta kymmentä vuotta aikaisemmin.

Parhaiten poliitikko Mikko Pesälä muistetaan siitä, että Suomen romanit kutsuivat hänet yhdistyksensä kunniajäseneksi. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun häntä ei päästetty sisään erääseen ravintolaan, jossa hänellä oli tapaaminen ministeri Seppo Kääriäisen kanssa.

Ravintolaan tulo estettiin, koska tummahko Pesälä oli pukeutunut mustiin suoriin housuihin, valkeaan paitaan, syvänsiniseen silkkipuseroon ja mustiin kenkiin. Pesälä kuitenkin hälytti ovenvälistä paikalle ministeri Kääriäisen, joka sai vahtimestarin lopulta uskomaan, että sisälle oli pyrkimässä valtioneuvoston jäsen.

Herrana on hyvä olla on kerrassaan riemastuttava kirja: https://www.finlandiakirja.fi/fi/mikko-pesala-herrana-on-hyva-olla-1060813

Vaikka olen huolellisesti seurannut maamme johtavia uutismedioita eli Seiska-lehden nettisivuja ja Vauva.fi:n keskustelupalstaa, en ole vielä täysin selvillä kansanedustaja Timo Vornasen ampumatapauksen yksityiskohdista. Mutta kuitenkin tapaus on niin erikoinen, että epäilen jonkinlaisen salaliiton olevan asian taustalla.

Perustelen näkemystäni sillä, että koska perussuomalaisten kannatus on maassamme laskussa ja koska perussuomalaisten nykyistä europarlamentaarikkoa Teuvo Hakkaraista ei kannata enää asettaa eurovaaliehdokkaaksi, sillä hänen kannatuksensa on romahtanut, koska mies ei moneen vuoteen ole kyennyt synnyttämään uusia skandaaleja, niin puolue on päättänyt vaihtaa hänet Timo Vornaseen.

Vielä kolme päivää sitten Vornanen oli yksi maamme tuntemattomimmista kansanedustajista, mutta tänään hän on ylivoimaisesti maamme tunnetuin. Mikäli mies asettuisi eurovaaliehdokkaaksi saisi hän hyvinkin äänivyöryn; ainakin mikäli tutkimuksissa käy ilmi, että hänen henkilökohtaisen aseensa tähtäimessä olivat kaiken maailman vihervassarit tai feministit.

Täysin varma en ole Vornasen mahdollisuudesta äänivyöryyn, koska tuollainen pienoispistoolilla osoittelu ja maahan ampuminen on hyvin pientä sen rinnalla, mihin kaikkeen Hakkarais-Teukka parhaimmillaan pystyi, sillä tämä Perussuomalaiset -puolueen entinen varapuheenjohtaja tuomittiin nuoruudessaan kirkon ryöstämisestä yhdeksän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Iltasanomien mukaan Hakkarainen ja neljä muuta henkilöä tunkeutuivat kesäkuussa 1986 avoimesta ikkunasta Suomussalmen kirkkoon. He anastivat kirkon holvista yli sata arvokasta ehtoollispikaria kuljetuslaukkuineen, ehtoollisviiniä ja kolehtirahoja 400 markkaa. Seurakunta sai pikarit myöhemmin takaisin, mutta esimerkiksi ehtoolliskäyttöön tarkoitettuja Malaga-viinejä ei. Epäilen, että Hakkarainen kavereineen joivat Kristuksen veren pois kuleksimasta.

Lisäksi Teuvo Hakkarainen innostui eduskunnan pikkujoulutunnelmissa siinä määrin osoittamaan hellyyttä, jota oikeuslaitos kuitenkin piti ihan muunlaisena toimintona, kokoomuksen kansanedustaja Veera Ruohoa kohtaan, että hänet tuomittiin sakkoihin seksuaalisesta ahdistelusta ja pahoinpitelystä. Tämän pikkujoulukohun aiheuttaman kohun vuoksi Hakkarainen sai sitten eurovaaleissa äänivyöryn.

Ilmeisesti Hakkaraisen äänestäjät ihailivat tämän miehekästä rohkeutta tämän lähennellessä kokoomuslaista poliisikansanedustajaa, koska uhrina ollut Veera Ruoho edusti aikoinaan maatamme taekwondossa vallan olympiatasolla. Siinä saattoi olla se ilmeinen vaara, että Ruoho olisi voinut potkaista Hakkaraista vaikka ns. arkaan paikkaan.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005833721.html

Viimeaikaisten tapahtumien johdosta kunnioitan suuresti perussuomalaista sisäministeri Rantasta, joka ihan vähän aikaa sitten kertoi olevansa huolissaan katuväkivallan ja jopa ampuma-aserikosten lisääntymisestä maassamme.

Annan täyden tukeni hänen toimilleen ja sen neuvonkin vielä annan, että aselupaehtoja tulee tiukentaa ja aselupia evättäessä hyväksyn myös perussuomalaisten kannattaman profiloinnin, jolla tarkoitetaan sitä, että kontrollitoimet voidaan tarvittaessa kohdistaa myös poliittisin ja etnisin perustein.

Muistanpa, miten tohtori Jussi Halla-aho kirjoitti parikymmentä vuotta sitten, miten hänen mieleensä tuli hakea henkilökohtainen aseensa ja ampua erästä homoksi arvelemaansa miestä päähän, tämän ehdottaessa hänelle suuseksiä. Halla-aho korosti kirjoituksessaan sitäkin, että ”väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino”.

Edellä kertomani perusteella sisäministeri Rantanen voisi perustellusti ryhtyä toimenpiteisiin, jotta eduskunnan puhemies Jussi Halla-ahon aseluvat perutaan. Nykyään Jussilla näyttää olevan jo useampikin pyssy hallussaan, mikäli liitteenä olevaan videoon on uskominen.

Lisäksi sisäministeri Rantanen voisi myös ryhtyä toimiin, jolla Perussuomalaisten puoluejohtaja Riikka Purran mahdolliset aseluvat perutaan tai aselupien myöntäminen hänelle estetään, koska tavallisesti luotettava Iltalehti kertoi kesällä 2023, että silloinen tohtorikoulutettava Riikka Purrakin olisi osallistunut sosialistisessa mediassa asekeskusteluun seuraavasti:

”Havainnot vihjaavat Purran kirjoittaneen muun muassa ”pikkusompuista”, ”neekereistä” ja ”mokkakikkeleistä”. Joukossa on myös kommentti, jossa nimimerkki Riikka kirjoitti lähijunassa tulevan ruumiita, jos hän saisi aseen käyttöönsä. Iltalehti on varmistanut kaikki tässä jutussa mainitut nostot Riikka-nimimerkin kirjoituksista Scripta-blogin vieraskirjassa julkaistuiksi.”
https://www.youtube.com/watch?v=BAa79EC_lr4

Olen aiemmin kertonut, että Mikko Porvali paljasti Uukuniemeenkin liittyvässä vuonna 2018 ilmestyneessä dekkarissaan Kadonneen kaupungin varjo, että suomalaisiin kaukopartoihin kuului ns. kirvesmies, jonka tehtävänä oli tarvittaessa huolehtia niistä otetuista vangeista, joita ei voinut vapauttaa tai ampua.

Kaukopartioiden käyttämistä vankien kuulustelumenetelmistä ei näytä jostain syystä löytyvän luotettavaa tietoa; tosin nettiä selatessani löysin maininnan siitä, että sota-arkistosta löytyy tieto, että kuulusteluja olisi tehostettu käyttämällä puhalluslamppua, mutta itse epäilen tuota tietoa, koska vaikea uskoa, että puhalluslamppuja olisi kannettu mukana noilla pitkillä reissuilla.

Itse olen löytänyt Pekka Turusen vuonna 2018 ilmestyneestä kirjasta Operaatio Kaleva, jonkinlaista tietoa kaukopartiomiesten käyttämistä kuulustelumenetelmistä. Tosin kyseessä ei ollut vihollisvankien kuulusteluista, vaan kuulusteltavana oli suomalainen sotamies, joka huolehti osaston varastonvalvonnasta ja jota epäiltiin varastelusta.

Asian selvittämiseksi onneton sotamies vietiin keskellä yötä metsään 35 miehen voimin ja kuulusteluja johti tunnettu kaukopartioupseeri, joka oli urhoollisuudestaan palkittu Mannerheim-ristillä. Totuutta yritettiin selvittää siten, että miestä piestiin sotilasvöillä kuuteen otteeseen useita minuutteja kerrallaan ja myönsihän ilmeisen puolikuollut mies lopulta aiheuttaneensa hävikit.

Asia ei kuitenkaan saanut täyttä selvyyttä, joten seuraavana yönä otettiin käyttöön järeämmät keinot ja miestä hakattiin useaan otteeseen 1-1,5 metrin mittaisilla kuusenoksilla, joka ei ollutkaan tuloksetonta, koska lopulta kuulusteltava alkoi muistaa rikoskumppaneitaan. Kaikkia ei ilmeisesti kuitenkaan saatu selville, koska kuulusteltava yllättäen kuoli kesken kuulustelun, vaikka häntä yritettiin välillä virvoitella kaatamalla vettä hänen päälleen.

Seuraamuksitta tapaus ei kuitenkaan jäänyt, sillä olihan Suomi jo silloin sivistysvaltio. Kuulusteluja johtanut upseeri sai 1 vuoden 3 kuukauden ja 15 päivän vankeusrangaistuksen. Muutama vähempiarvoinen sotilas sai tapauksesta lievemmän tuomion. Mutta koska sodassa tarvitaan kipeästi alan ammattimiehiä, Mannerheim-ristin ritari armahdettiin jo 38 vankeuspäivän jälkeen.

Lisätietoa Operaatio Kalevasta tässä: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006651701.html

Minusta Veikko Lavi oli suuri taiteilija ja suuri humanisti enkä usko, että kyseessä oli pelkästään sattuma, kun hän syntyi samoihin aikoihin, kun Titanic upposi. Samalla tavalla merkillinen asia, joka ei voi johtua pelkästään sattumasta, on se, että Leninin aivot painoivat kuulemma 1340 grammaa ja että Suomen ja Venäjän välinen raja on 1340 kilometriä.

Sen lisäksi, että Lavi oli loistava muusikko, oli hän myös loistava kuulantyöntäjä. Harmi, että vammat katkaisivat hänen uransa. Vepan ennätys kuulantyönnössä oli 1930-luvun alussa työnnetty 14,87 metriä, joka oli silloin viidenneksi paras tulos koko Suomessa. Se jäi noin metrin Kalle Järvisen Suomen ennätyksestä ja reilun metrin maailmanennätyksestä.

Lavin kunnianhimoisena tavoitteena oli tulla Kymenlaakson parhaaksi kuulantyöntäjäksi, mutta muistelen, että se ei täysin onnistunut, sillä TUL:n puolelta löytyi häntä parempi kuulamies. Lavi itse oli SVUL:n miehiä, ja Kotkassa hänet muistetaan 30-luvun kiivaana suojeluskuntalaisena, joka vallan tappeli vasemmiston kannattajien kanssa. Toisaalta tasapuolisuuden nimissä hän sota-aikana tappeli myös sotapoliisien kanssa siinä määrin, että sai vallan vankilatuomion.

Vanhetessaan Lavista kuitenkin tuli suuri humanisti jopa siinä määrin, että kun hän luopui ammattimuusikon urasta ja perusti kanalan suunnitellen tulevansa Kymenlaakson parhaaksi kanankasvattajaksi, niin ongelmia tuli siitä, ettei hän pystynyt katkaisemaan kirveellä kanalta päätä, vaan vaimo Sylvi joutui sen tekemään. Sen sijaan Veikosta oli mukava pitää kanoja sylissä. Kuitenkin kananhoidossa Sylvi ja Veikko Lavi menestyivät niin hyvin, että voittivat vuonna 1962 valtakunnallisen kanatalouskilpailun toisen palkinnon.

Kanatalous oli sen verran huono bisnes, että Veikko Lavi joutui välillä menemään TVH:n hätäaputöihin ja se oli onni maamme säveltaiteelle, koska muistelen hänen kertoneen, että töihin pyöräillessään alkoi hänen päässään soimaan kappale, joka nykyään tunnetaan nimellä Silakka-apajalla. Se on vaikuttava sävelmä ja aina kun törmään ammattimuusikoihin, kysyn, että osaako tämä soittaa Silakka-apajalla-kappaleen. Minusta muusikot voi jakaa kahteen luokkaan, eli niihin, jotka osaavat soittaa Silakka-apajalla ja niihin, jotka eivät osaa. https://www.youtube.com/watch?v=JAY43xkBrfE

Olen tässä tutkinut Tuntemattoman sotilaan teloituskohtauksen tunnetuiksi tekemien eteläpohjalaisten Voitto Veikko Ahomäen ( s.16.3.1915 Ilmajoki ) ja Toivo Iisakki Mäkelän ( s. 25.6.1917 Ilmajoki ) vaiheita. Vaikka 7. divisioona koottiin valtaosin Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan miehistä, niin joukossa oli myös eteläpohjalaisia, joka saattaa osittain selittää Ahomäen ja Mäkelän käyttäytymistä, jossa saattoi olla taustalla pohjalaista uhoa.

Miesten olisi pitänyt olla mukana siinä joukossa, joka määrättiin hyökkäämään syvässä umpihangessa aukeassa maastossa ylämäkeen päin siperialaisten valiojoukkojen miehittämiä linnoituksia. Ahomäki ja Mäkelä pitivät hyökkäystä järjettömänä ja ilmoittivat mieluummin lähtevänsä linnaan sen sijaan, että tapattavat itsensä.

Molemmat miehet olivat suojeluskuntalaisia ja olleet talvisodassa. He varmaankin tiesivät, miten naapuripitäjän Nurmon miehille kävi, kun nämä yrittivät talvisodassa samankaltaisessa tilanteessa vallata Äyräpään kirkonmäkeä. Silloinhan 40 miestä kaatui, 50 haavoittui ja takaisin selvisi vain 10 hyväonnista.

Internetistä löytyy juttu, jossa sotilaspastori Heimo Kuoppamäki kertoo, miten hän yritti koko yön ajan saada miehet muuttamaan mieltään, mutta turhaan, sillä pohjalaiset eivät helpolla anna periksi. Ahomäki ja Mäkelä luottivat loppuun asti siihen, etteivät suomalaiset ammu omiaan, mutta pikaoikeus olikin sitten aamulla toista mieltä.

Sotahistoriallisten kohteiden internetsivulla on liitteenä oleva hyvä selvitys Goran tapahtumista, ja lopuksi kannattaa hiljentyä kuuntelemaan talvisodan ensimmäisessä taistelussa liipaisinsormeen haavoittuneen herkän kuulantyöntöä harrastaneen taiteilijan Veikko Lavin säveltämää ja sanoittamaa laulua Baranin teloituksesta, jonka Pave Maijasen esittää. Maijanen oli melkein Uukuniemen poikia, sillä hän asui Pyhäjärven vastarannalla Kesälahdella.
https://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/514/country/9/area/85/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR0bCrE3aaU8BG4XY3OO1-E9UnDGLQ9J-u40DCFjpDc-gxZjHPcMDmuio2w_aem_AWoKErM7eUTtVlpNQEtxQi_M9c5OWYIS222AfWJcQjBaDloZ3Rf1qDgRXaKWa2wQrn7TPh_XFikWVGSqi_rsVKP5

Tässä linkki Pave Maijasen esitykseen: https://www.youtube.com/watch?si=aoo0-QNcCaAi6AXk&fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR2xxfR6wsMCz5PjoM_6fTqhYRXmODe2udz6LQg4xzPuleb8TzkJRVcR4wk_aem_AWpQttECbOa5HdE_NHOwrsSJGzlUaHbeR-NtlGTjx2Gs7mE0GbVAkEmVBLcMDFDO_99pydWbCfRdF07Ylq_WLLxF&v=FzSlGcxml38&feature=youtu.be

Ainutlaatuinen suomalainen taidekirjallisuuslaji on kaukopartiokirjallisuus, jollaista taidekirjallisuuslajia ei muualla maailmassa esiinny. Luulen, että sen jälkeen, kun maailman ensimmäinen kaukopartioromaani, eli Esa Anttalan Päämajan kaukopartio, ilmestyi vuonna 1960, on maassamme julkaistu noin 500 kpl tuohon kategoriaan kuuluvaa kirjaa.

Vaikka kaukopartiokirjallisuutta on ilmestynyt viljalti, niin kuitenkin vasta Mikko Porvalin Uukuniemenkin tapahtumiin liittyvässä vuonna 2018 ilmestyneessä Kadonneen kaupungin varjossa paljastetaan, että suomalaisiin kaukopartioihin nimettiin kirvesmies, jolla oli erityisen vaativa tehtävä.

Porvalin kirjan mukaan kirvesmies valittiin ennen jokaisen kaukopartion lähtöä. Yleensä hänet arvottiin. Joskus siihen saattoi joutua porukan päätöksellä, jos vaikka oli palveluksen velkaa muille: oli vaikka törttöillyt humalassa ja polttanut kaikkien lomat.

Kirvesmiehen tehtävänä oli surmata äänettömästi ne partion ottamat vangit, joita ei voinut vapauttaa tai ampua vaarantamatta partion turvallisuutta. Kirvessurma tapahtui yleensä niin, että hamaralla iskettiin joko takaraivoon, otsaan tai ohimoon. Koputteluun ei ollut varaa, vaan piti lyödä ensimmäisellä kerralla kaikin voimin, ettei uhri ehtinyt ymmärtää asiaa ja päästää ääntäkään.

Mikko Porvali varmasti tunsi hyvin kaukopartioasiat, koska hänen vaarinsa Antti Porvali toimi Vehniäisen osastossa, joka jatkosodan alussa toimi Rautjärven pappilasta käsin, jonne on äskettäin pystytetty osastolle muistomerkki, johon kävin pari kesää sitten tutustumassa. Samalla kertaa tutustuin myös paikkakunnan komeaan kirkkoon, joka poltettiin vähän myöhemmin.

Helsingin Sanomat arvosteli Porvalin vuonna 2022 ilmestyneen kirjan Syvärin takana ja siinä arvostelussa kerrottiin jopa kuvien kanssa erään kaukopartiomiehen toimimisesta kirvesmiehenä. Helsingin Sanomien tilaajat voivat lukea jutun tästä: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009261236.html

Mikko Porvalin uukuniemeläis-dekkarista ilmenee, ettei kapteeni Aleksanteri Torikkaa kaapattu itärajan yli pelkästään lentokonevarkauksien vuoksi, vaan syynä oli sekin, että hän oli päämajan valvontaosaston miehiä, eli hän oli vakooja, jolta neuvostoliittolaiset uskoivat voivansa saada arvokkaita tietoja.

Niinpä Torikka lienee joutunut reilut puoli vuotta kestäneisiin koviin kuulusteluihin, ennen kuin hänet ammuttiin talvella 1941. Puna-armeijan käyttämistä kuulustelumenetelmistä luin Ariela Säkkisen vuonna 2023 ilmestyneestä kirjasta Pahinta oli kylmyys: Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa. Vänrikki Paavo Yli-Vakkuri jäi vangiksi heti jatkosodan alussa ja hän oli sotavankina 1234 päivää, mutta palasi lopulta hengissä kotiin, vaikka kuolema oli monta kertaa lähellä.

Kirjasta ilmenee se erikoisuus, että puna-armeijalaisilla oli kuulustelumenetelmänään normaalin pahoinpitelemisen lisäksi käyttää muinaista kiinalaista vesikidutusta, joka eroaa täysin amerikkalaisten epäilemiinsä islamistiterroristeihin käyttämästä vesikidutuksesta, jota kuitenkaan presidentti Bush Junior ei pitänyt kidutuksena.

Amerikkalaisten vesikidutuksessa kuulusteltavaa pehmitetään painamalla tämän päätä veden alle niin, että tämä melkein hukkuu. Kiinalaisessa vesikidutuksessa sen sijaan kuulusteltavan otsalle aletaan pudotella satunnaiseen tahtiin kylmiä vesipisaroita ja kun sitä jatketaan tarpeeksi kauan, kipu on niin sietämätöntä, että uhri saattaa tulla lopulta hulluksi.

Mutta osasivat suomalaisetkin. Jarmo Niemisen toimittamassa kirjassa Rintaman poliisi : valvontaupseerin päiväkirja 1941–1944 jatkosodassa desantteja kuulustellut Taavetti Heikkinen paljastaa, että hänen tehtävänsä oli antaa keppiä epäillyille desanteille. Luultavasti keppiä annettiin kuulusteltavan paljaisiin jalkapohjiin ja välillä keppiä piti antaa hyvinkin paljon. Menetelmä oli tehokas, sillä tiettävästi ainakin Valpon kuulusteltavat kertoivat kaiken, minkä tiesivät ja monet vielä sitäkin enemmän.

Wikipedia kertoo Heikkis-kirjasta seuraavaa: ”Päiväkirjasta selviää että jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana AKS:n kannatusjäseniin kuulunut Heikkinen oli Suur-Suomi-innostuksen vallassa mutta jo talvella 1941–1942 hän alkoi suhtautua pessimistisemmin sodan kulkuun. Asemasodan pitkittyminen ja toimettomuus masensivat Heikkistä ja hän koki ettei hänen työtään arvostettu ylemmissä portaissa. Heikkisen mieliala koheni kuitenkin keväällä 1944 kun hän sai siirron lähelle kotiaan Mikkeliin ja sai myös kauan odottamansa ylennyksen kapteeniksi. Heikkinen toimi asemasodan aikana myös kenttäoikeuden jäsenenä ja päiväkirjassa hän usein arvostelee sitä että oikeus joutui langettamaan joissain tapauksissa liian kovia tuomioita syytetyille.”

Taavetti Heikkinen ei ollut kuitenkaan mikään tunteeton sadisti. Hän esimerkiksi suri vilpittömästi sitä, että eräs hyvin yksinkertainen karjalaisukko, joka oli olosuhteiden pakosta auttanut partisaanipoikaansa, teloitettiin joulupäivänä. Heikkisen mielestä tämän tapauksen muisto tulee jatkossa vielä pilaamaan teloitusryhmän miesten joulumielen.

Tästä linkistä voi jopa kuunnella Paavo Yli-Vakkurin sotavankeuskokemuksia: https://www.storytel.com/fi/books/pahinta-oli-kylmyys-paavo-yli-vakkurin-vuodet-sotavankina-neuvostoliitossa-2216003

Aleksanteri Torikka ei suinkaan ollut ainut talvisodan jälkeen itärajan taakse kadonneista. Luin vuosia sitten Juha Pohjosen välirauhan rauhattomuudesta kertovan kirjan Sodan ja rauhan rajalla, ja siinä kerrotaan, että reilun vuoden kestäneen välirauhan aikana Neuvostoliiton puolelle päätyi 212 henkilöä, joista takaisin pääsi vain 79.

Lopullisesti kadonneita tai tapettuja oli 133. Tosin väestömenetystä kompensoi jonkin verran tapaus, jossa sotien jälkeen eräs naapurin puolelle joutunut palasi mukanaan rajan takaa hankittu vaimo ja liuta lapsia. Siinäkin olisi hyvä romaanin aihe.

Varsinkin Uukuniemen suunta, jossa olen itsekin paljon aikaa viettänyt, oli välirauhan aikaan levoton. Siellähän jostain syystä välirauhan sopimusta tehtäessä rajan tarkka sijainti jäi epäselväksi. Olisiko Stalinin kosmoskynän terä ollut huonosti teroitettu sitä viivaa kartalle piirrettäessä. Laskujeni mukaan noin kymmenen ihmistä eksyi Uukuniemellä ainakin venäläisten mielestä rajan väärälle puolelle.

Tosin sellaisiakin onnellisia tapauksia välirauhan aikana sattui, että reilut neuvostoliittolaiset sotilaat antoivat väärällä puolella kiinni jääneen palata takaisin. Rajan valvonta oli jossain vaiheessa löysää ja ainakin tarinan mukaan eräät uukuniemeläiset kävivät hakemassa naapurin puolelta sinne latoon jääneitä heiniään. Kyselin heinämiesten nimiä Revon Matilta, joka varmaankin tiesi noita tapauksia, mutta hän vain hymyili mietteliään näköisenä.

Talvisodan päätyttyä uukuniemeläiset toivat rauhansopimuksen vastaisesti rajan taakse jääneen vuoden 1614 Ristlahden taistelun muistomerkin pronssilaatat Suomen puolelle ja vuonna 1982 muistomerkki pystytettiin Uukuniemen kirkon mäelle. Minulle on kerrottu, että sodan jälkeen muistomerkin pronssilaattoja säilytettiin vuosikymmeniä piilossa Uukuniemen kirkonkylän kansakoulun lattian alla eikä asiasta huudeltu kylällä yleisesti.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/e/e1/Uukuniemi_Ristlahden_taistelu_mm.JPG