27.11.2013, 19:12

Pahaa jälkeä sai Eino-myrsky aikaiseksi Kärkkäälässäkin. Kymmenen kilometrin matkalla oli puita kaatunut tien yli viidessä kohdassa, mutta paikallinen omatoiminen väestö oli suorittanut kunnostustoimenpiteet välittömästi. Kärkkäälässä ei ole opittu luottamaan viranomaisten toimiin näissä asioissa.

Muistanpa kun 11 vuotta sitten Unto pani tuulemaan ja Kärkkääläkin oli kuin atomipommituksen jäljiltä ja maantie pelkkää murrokkoa, ei kestänyt kauaa, kun moottorisahat alkoivat laulaa eri suunnissa ja tie oli nopeasti ajokunnossa. Onneksi kukaan talkoissa ei sattunut henkilövahinkoja, vaikka tuulenkaatojen korjaaminen on hengelle hupaa hommaa. Enpä tiedä, olisiko Tievaltio maksanut korvauksia perikunnalle, jos joku urhoollinen olisi päässyt ainuvastaan.

Mutta sähkökatkoja eivät pienviljelijä-metsuritkaan osaa korjata. Saas nähdä montako päivää kylällä nyt kärvistellään sähköttä. Unton jälkeen taisi vikojen korjaus kestää pari viikkoa. Onneksi säätiedotus ei ole luvannut lähipäiviksi pakkasia. Epäilen, että jos kovilla pakkasilla koko valtakunnan sähköhuolto romahtaisi, kansamme paleltuisi torakoiden lailla.

Pitää toivoa, etti kukaan thalebani seuraa blogiani. Suomen valtiohan käy sotaa thalebaneja vastaan, vaikka sitä kansa tiedäkään. Joku sähkömiehen koulutuksen saanut uskonsoturi pystyisi muutamalla oikein asennetulla pommilla selkeän pakkaskelin vallitessa voittamaan meidät.

Kommentit (1)

Harmi, etteivät sattuneet pilkkivehkeet mukaan. Perinteisen savolaisen näkemyksen mukaan, jos riite kannattaa pilkkitoukkapurkin, kannattaa se myös innokkaan pilkkimiehenkin. Jos Petäisessä olisi vielä matikoita, jotka kuolivat järvestä sukupuuttoon jonkun kesän helteillä, olisin ollut vamis kokeilemaan pyyntimenetelmää, jota kutsutaan Savossa nimityksellä kolokkamatikka. Kolokkamatikalla oltaessa matikat, jotka alkutalvesta hakeutuvat mataliin rantavesiin, tainnutetaan napakalla nuijan iskulla päin otsikkoa ja kerätään avannosta tyydyttämään kansantalouden ja kotitalouksien ruokahuollon tarpeita.

Itse en ole tätä kalastusmuotoa päässyt kokeilemaan enkä ole edes nähnyt asiaa harrastettavan, mutta paljon siitä lapsuudessani vanhat kalamiehet puhuivat.  Jokaperjantaisen tv:n Erätulilla- ohjelmasarjan otsikkona voisi joskus olla ”Kolokkamatikalla”.

Kommentit (0)

Jaakko Hämeen-Anttilan Trippi ihmemaahan-kirjasta opimme kierrätysniksin, josta Niksi-Pirkka voisi ihan perustellusti makaa saman 5 €:n palkkion, joka on myönnetty lukemattomille sukkahousuinnovaatioille. Professori Hämeen-Anttilan kirjasta voimme oppia, miten perinteinen suomalainen hyvä ja halpa huumausaine, jota jo muinaiset esi-isämme innolla nauttivat, nimeltään punainen kärpässieni soveltuu mainiosti uudelleenkierrätettäväksi. Sienen ominaisuudet vain paranevat kierrätyksen myötä, mutta huumaava vaikutus vähenee vain vähän.

Kierrätys tapahtuu siten, että aineen edellisen nauttijan virtsa juodaan. Uusio tuotteen myrkylliset ominaisuudet vähenevät kierrätyksen yhteydessä kerta kerran jälkeen, koska aiemman nauttijan elimistö niitä suodattaa. Tosin kohtuus kaikessa, sillä punainen kärpässieni voidaan kierrättää vain viiteen kertaan. Lapissa, jossa asutus on harvaa eikä kierrätysringin kokoaminen ole helppoa, voidaan kierrätysapuna käyttää myös poroa ja sen virtsaa.

Vaan tuossapa olisikin mainio väitöskirjan aihe jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle sosiaalipolitiikan maisterille. Muistelen, että jo 30 vuotta sitten Itä-Vantaan lähiönuoret olivat innokkaita sienimetsällä kävijöitä. Luulen, ettei poliisi silloin edes tiennyt harrastuksen perimmäistä syytä. Ja jos oli huono sienivuosi, nuoriso haisteli tupakansytyttäjän kaasuja. Jollain se pää oli saatava sekaisin siihenkin aikaan.

Kommentit (0)

50-luvulla Varkauden tehtaanpatruuna pystyi vielä ylläpitämään omaa sala-ammattilaisjääpallojoukkuetta. Siihen aikaan pitkät välimatkat ja kaikenlaiset vapaan kilpailun esteet sallivat tuollaisen harrastuksen, jolla nostettiin kaupunkilaisten yhteishenkeä. Enää moinen ei onnistu ja nähtäväksi jää pystyykö Ahlströmin suku ylläpitämään edes sitä vihoviimeistä paperikonetta Varkaudessa.

Ennen yrityksillä oli varaa tuntea jopa sosiaalista vastuuta työntekijöistään. Joskus 60-luvun alussa, jolloin Suomi ei ollut vielä maailman paras maa yrittää elää kuten nykyään, vaan pikemminkin nykymittareilla kehitysmaa, runoilija Hannu Itkosen  Varkauden paperitehtaalla työmiehenä ollut isä kuoli hyvin nuorena. Äiti jäi kahden pojan yksinhuoltajaksi. Jukka oli silloin vasta 11-vuotias. Sitten kotiin ilmestyi Ahlströmin riistokapaitalistisuvun edustaja, jonka suvun jonkun edustajan Varkauden punakaarti taisi lahdatakin kapinan aikaan, joka kertoi, että rouva Itkosen mies oli hyvä ja tunnollinen työmies ja että rouva Itkonen voi aloittaa työt tehtaalla kahden viikon kuluttua.

Nykyään ei tuollaista enää tapahdu vanhoilla tehdaspaikkakunnilla. Rouva Itkonen meni tehtaalle ja kasvatti poikansa miehiksi. Toisesta tuli runoilija ja hänen kunnollisesta veljestään tuli Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen.

Kommentit (0)

Heikki Kahilan muistelmakirja Ääneen elettyä paljastaa hänet innokkaaksi jääpallomieheksi. Varkauden poika Kahila on WP-35:n kasvatteja. Hän ei ole maamme ainut lajista innostunut merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttajahenkilö, sillä olen kuullut, että myös entinen Supon päällikkö Seppo ”Isi” Tiitinen on nähty jääpallokentän laidalla enkä usko hänen olleen siellä virkansa puolesta.

Tuon hellittelynimen ”Isi” Tiitinen sai sen jälkeen, kun hänet kypsässä 28 vuoden iässä valittiin poliittisen poliisimme johtoon. Itse en ole koskaan ollut jääpallo-ottelun katsomossa. Olen palellut jo ihan tarpeeksi kesäisin hyisellä Keskuskentällä Kupsin jalkapallopeleissä.

Kahilan nuoruudessa Varkautelainen jääpalloilu oli maailman huipulla. Siitä huolehti Ahlströmin tehtaan patruuna Glöersen, joka mahtikäskyllään teki Warkauden Palloilijoista piiloammattilaisjoukkueen. Miehet kyllä menivät nimellisesti tehtaalle pillin soidessa, mutta heidän keskeinen tulostavoitteensa oli pelata jääpalloa hyvin. Iltapäivät harjoiteltiin Kämärin kentällä täydellä palkalla yhtiön palkkaaman valmentajan johdolla.

Eivätkä Ahlströmin työmiehet turhaan treenanneet. Kahila muistaa aivan selvästi, miten Wp pelasi joskus 50-luvulla 4 – 4 tasapelin itsensä Neuvostoliiton maajoukkueen kanssa. Eppäillä soppii. Epäilen, että vastassa saattoi hyvinkin olla ihan muun tason joukkue kuin Neuvostoliiton A-maajoukkue. Ehkä mainossyistä sitä kutsuttiin paikallisessa lehdistössä maajoukkueeksi. Itse asiassa Kahilan muistelmateoksen muukin luotettavuus kärsii tämän ilmeisen virheellisen muistikuvan vuoksi.

Kommentit (0)

Huikean monipuolisesti lahjakas oli tuo Järnefeltien veljessarja, jonka kanssa tasapäisesti huikeassa monipuolisessa taiteellisessa lahjakkuudessa kilpailee ainoastaan Tapperien veljessarja, joka veljessarja oli kuitenkin hiihtäjinä ylivoimainen Järnefeltin veljessarjaan verrattuna.

Tapperit olivat taustaltaan pienviljelijä-metsureita, joka selittää hiihdollisen lahjakkuuden, mutta heidän taiteellinen lahjakkuutensa on sitten vielä astetta käsittämättömämpää kuin aatelistaustaisten Järnefeltien. Luulen, että Järnefeltien taiteilijageenit periytyivät äidin puolelta, joka oli aito aatelisneito Pietarista.

Armas Järnefelt oli veljessarjansa nuorin ja hän kunnostautui säveltäjänä. Minä ja Elmo, Kainalniemen Hiki, pidämme tätä Järnefeltin kehtolaulua, josta käytetään myös hiemostuneempaa nimitystä Berceuse, yhtenä kauneimmista sävelmistä maailman säveltaiteen historiassa. Elmokin yleensä lukuisten olympiavoittojensa jälkeisissä radiohaastatteluissa pyysi, että jospa verihurmainen Porilaisten marssi tällä kertaa korvataan Järnefeltin Kehtolaululla.

Muten muistelen joskus kauan kauan sitten lukeneeni jonkun suomalaissyntyisen kansainvälisen seikkailijan ja vakoilijan muistelmat, joka Toisen maailmansodan aikaan päätyi Japaniin ja elätti siellä itsensä soittamalla tätä sävelmää sikäläisessä radiossa. Japanilaiset, jotka monessa mielessä muistuttavat suomalaisia, tykkäsivät tästä sävelmästä kuin hullu puurosta tai sika limpusta.

http://www.youtube.com/watch?v=HR-yrTPii1I

Kommentit (0)

Arvid Järnefelt oli kokenut tolstoilaisen uskonnollisen herätyksen ja hän päätti elättää itsensä käsiensä töillä. Ja niin tapahtuikin, mikäli kirjoittamista pidetään käsityönä. Hän julkaisi peräti 34 romaania. Tosin kyllä Järnefelt välillä yritti elättää itsensä suutarin hommilla, mutta tietooni ei ole tullut, että hän olisi saanut kenkiä tehdyksi. Ilmeisesti aatelismies Järnefelt huolittiin suutarinverstaassa vain avustaviin tehtäviin. Ehkä ammattitaito riitti plankkipojan hommiin.

Vanhanajan ammatinohjaaja olisi kehottanut minuakin hakeutumaan suutarin oppiin. Nimittäin suutarin ammatissa tarvitaan väljänivelistä peukaloa, jollaisella armolahjalla minua on siunattu, kuten tuo kuva todistaa.

Lisäksi muistan, että kun legendaarinen kunnanlääkäri tohtori Aro tarkasteli mietteliäänä alakansakoulun terveystarkastuksessa äärimmäisen hoikkaa varttani, hän totesi painokkaasti, että tämä poika on vakavasti sairas. Sellainen huomattava kevytrakenteisuus viittasi myös potentiaalisen suutarin olevan kyseessä. Lapsuudessani sanottiin, että ellei kolme suutaria paina yhteensä sataa kiloa, ne eivät ole terveitä miehiä.

Kommentit (1)

Aatelismies Järnefelt on tuossa työssä köyhän asialla ja se on oikein. Paljon ovat ajat parantuneet noista päivistä. Toisaalta itse olen monta kertaa virastomme maanataiaamukahvilla miettinyt, että nykyajankin työelämän uuvuttamista rahanalaisista raatajista saisi yhtä vaikuttavan maalauksen.

Yllä oleva maalaus esittää kaskenpolttoa Lapinlahden Väisälän mäen maisemissa. Maisema on komea ja nykyään se on perinnemaisemaa. Tuossa seinälläni roikkuu torilta ostamani rispaantunut kansakoulun opetustaulu sadan vuoden takaa ja sen otsikkona on Savolainen maisema, se lienee kuvattu samalta mäeltä.Yritän vielä tässä elämässä käydä tuolla paikalla. Samalla reissulla tarkastanmyös ovatko Nilsiän Pisan mäen petäjät niin pitkiä kuin Kalevala väittää.

Järnefeltin maalauksen mallina ahertaa Puurusen talon väki ja naapurit. Siihen aikaan vielä tehtiin talkootyötä naapuriavun nimissä. Nykyään verottaja puuttuisi asiaan. Tuo pieni piika pikkarainen, raataja rahanalainen on nimeltään Johanna Kokkonen. Hän näyttää aliravitulta. Vatsa on nälän ja pettuleivän turvottama. Kaskisavu muodostaa pyhimyskehän Johannan pään ympärille. Johanna Kokkosen lopen uupunut katse on koskettava. Se on koskettanut myös aatelismies Järnefeltin sosiaalista omaatuntoa.

Tosin Järnefeltit olivat köyhän Itä-Suomen köyhiä aatelisia. Isä Aleksander Järnefelt oli kenraali ja Kuopion läänin maaherra, mutta samaan aikaan hänen aatelinen täyskaimansa oli täällä jossakin torpparina. Herää kysymys, että oliko Järnefeltin Arvid, Armas, Eero ja Kasimir poikien yhteiskunnallisen radikalismin taustalla kapina parempiosaisia aatelisia vastaan.

Kommentit (0)

Tuon Yle Areenalta löytyvän Tolvasen kaukopartion radiohaastattelu ihmetyttää.

http://areena.yle.fi/radio/2020680

Samalla tapaa kuin nykyään urheilutoimittaja syöksyy 50 km hiihdon jälkeen juuri maaliin tulleen mustikkasoppaisen haastateltavan kimppuun, syöksyi toimittaja kesällä 1941 juuri kotiin palanneen partion kimppuun.

Miehet ovat saaneet kuitenkin hengityksensä tasaantumaan ja ovat yllättävän rauhallisia, kun ottaa huomioon sen, että kahdeksan miehen partiosta vain kolme onnekkainta oli juuri hurjan loppukirin jälkeen henkensä kaupalla puolikuolleena väsymyksestä ja nälästä livahtanut linjojen läpi omalle puolelle. Kolme miehistä oli kaatunut reissun aikana ja kaksi oli eksynyt porukasta eikä heidän kohtalostaan ollut vielä haastattelua tehtäessä tietoa.

Tosin yhden miehen kaatumistapaus mietityttää. Osuman saatuaan hän oli vielä huutanut, että ”nyt mie kuolin”.  Saattoi olla niin, ettei hän heti kuollutkaan, vaan halusi vain muun partion jatkavan juoksuaan hänestä välittämättä, koska pelastaa häntä ei enää voinut. Sotahistoria ei taida tuntea tapausta, jossa kaukopartiomies olisi suostunut jäämään elävänä vangiksi.

Kommentit (0)

Nyt on syytä välillä vähentää kirjoittamista yksinomaan kammottavista väkivallanteoista ja ottaa mukaan hieman seksiäkin. Yle Areenalla on vielä vähän aikaa kuultavilla ohjelma kaukopartio Tolvasesta, jonka vaiheista kertoo rikoskomisario-kirjailija Mikko Porvali. Hän on julkaissut aiheesta kirjan nimeltään Hyökkäyksen edellä – kaukopartio Kannaksella kesällä 1941.

Ohjelmassa kuullaan kaukopartiomiesten haastattelu 72 vuoden takaa alkuperäisenä ja väärentämättömänä ja jos ette jaksa kuunnella koko nauhaa, niin hypätkää suoraan kohtaan 33 minuuttia ja hämmästykää. Eräs kaukopartiomies kertoo ujostelematta, kuinka heidän alkoi linjojen takana tehdä mieli suklaata, sokeria ja seksiä, jota vihollismaan maan kavalat naiset lupasivat löytyvän läheisestä kyläkaupasta. Seksi kuulemma maksoi vain 9 ruplaa eli silloisessa Suomen rahassa 2 markkaa kilolta.

Seksinnälkäiset partiomiehet riensivät kaupalle kohtalokkain seurauksin. Siellä olikin väijytys odottamassa ja yksi seksin ostaja kohtasi sankarikuoleman seksin hankintamatkallaan. Nuo ohjelmassa haastatellut kaukopartiomiehet olivat Karjalan poikia, ja olisiko niin, että sen suunnan murteessa vielä sotien aikaan sana seksi tarkoitti nykyistä keksiä ja muunlaista seksiä ei silloin vielä tunnettukaan.

Sen asian tutkimisessa olisi selkeä tohtorin väitöskirjan aihe, jollekin itsensä pöhköksi lukeneelle lisenssille. Seksihaastattelun voi kuunnella tästä linkistä.

http://areena.yle.fi/radio/2020680

Kommentit (0)

On ihan oikein, että Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 on ehdolla Tieto-Finlandiaksi, mutta on ihan vääryys, ettei Mikko Porvalin Hyökkäyksen edellä ole ehdolla. Kirja on helmi maamme runsaslukuisen kaukopartiokirjallisuuden joukossa, ja siinä olisi ainesta kansainvälisestikin menestyväksi elokuvaksi. Paremman filmin siitä saisi kuin jostain amerikkalaisen sotamies Ryanin pelastamisesta.

Ja joku itsensä pöhköksi lukenut oikeustieteen lisenssi voisi tehdä sen pohjalta väitöskirjan; niin monta epäilyä mahdollisista sotarikoksista kirja synnyttää. Radio-ohjelmassakin selostetaan yksityiskohtaisesti kahden siviilin ihan vaan varmuuden vuoksi tehty murha. Vai olisiko niin, että partio sittenkin toimi pakkotilanteessa, jossa siviilejäkin saa murhata.

Ja ehkäpä nälkäkuoleman uhka oikeutti varastamaan kolme siviilikanaa, joista yksi tosin pääsi karkuun.Tai oikeuttaako sotatilanne yrittämään viattoman kyläkaupan ryöstöä suklaan, sokerin ja seksin hankinta mielessä? Tosin korkeintaan ryöstö jäi ja saattaisi joku käräjäveitikka, jota sanaa Elias Lönnrot tarjosi asianajaja-tittelin paikalle, selittää kyseessä olleen pelkästään kyläkaupan ryöstön valmistelun, joka ei edes ole rangaistava teko.

Tässä yhteydessä kannattaakin palauttaa mieleen Tuntemattoman sotilaan alikersantti Yrjö Lahtisen esittämä sangen tervejärkinen näkemys näihin sodankäynnin eettisiin ongelmiin:

”Tuolla vetelee mies laukaisunarusta ja toinen saa kymmenien kilometrien päässä kranaatin päähänsä eikä voi tehdä yhtään mitään. Ollaan kentlemanneja vai? Ei ammuta aseetonta. Herrat vaan koittaa saada tappamiselle jonkinlaisen jalouden leiman. Sota on itsessänsä jo niin järjetön asia, ettei sitä tarvitse tehdä enää sen järjettömämmäksi kaikenlaisilla kohteliaisuussäännöillä.”
Kommentit (0)

Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 kirja todistaa, että jääkärimajuri Armas Ståhlberg oli sisällissodassa hyvin rohkea mies. Joutsenon Karsturannassakin hän nousi taistelun aikana seisomaan suurelle kivelle ja lausui ainakin tarinan mukaan tragi-koomiset viimeiset sanat: ”Katsokaa nyt, ei ne perkeleen punikit saa mieheen osumaan.”

Ståhlbergin rohkeudelle löytyy luonnollinen selitys. Saksanmaalla hän velvollisuudentuntoisena upseerina ampui ihan sikäläisten sota-oppien mukaisesti rivistön edessä esimiehensä käskyä vastustelleen pohjalaisen jääkärin Matti Saarikosken. Wikipedian mukaan Saarikosken ampumisen seurauksena jääkärijoukossa puhkesi vakava kriisi.

Erittäin jyrkästi tapauksen tuomitsi esimerkiksi kauhavalainen jääkäri Arvo Pollari, joka kirjoitti: ”Mitä merkitsee meidän yhteiset ponnistuksemme, kun omat miehet ampuvat toisiaan. On tosiaankin luja kuri joukossamme, kun kaikki miehet seisovat kantapäät yhdessä ja katsovat kun yhtä miehistä tapetaan. Ei! Ei tällainen temppu ei menesty toista kertaa.”

Vaikka sotaoikeus vapautti Ståhlbergin, monet, varsinkin pohjalaiset, jääkäritoverit pitivät Ståhlbergiä murhaajana. Ainakin tarinan mukaan Ståhlberg sai uhkauksen pohjalaisilta, että ellei tämä kuole tässä sodassa edestäpäin tulevaan luotiin, niin kuolee sitten takaapäin tulevaan. Pohjalaiset pitivät siihen aikaan samalla tavalla yhtä kuin tshetseenit nykyään.

Tappouhkaus selittää Ståhlbergin kuolemaa halveksivan käyttäytymisen. Tosin hänestä tuli eräänlainen sotilaskarkuri, koska hän poistui heti Suomeen palattuaan luvatta yksiköstään ja hakeutui turvaan Karjalan rintamalle, jossa ei tarvinnut pohjalaisia selkäänampujia pelätä.

Kommentit (0)

Kenraalit Mannerheim ja Löfström valittelivat jälkeenpäin Viipurin vallin verilöylyä. He pitivät asiaa harmittavana ylilyöntinä ja antoivat ymmärtää, että kyseessä oli yksittäisten sotilaiden erehdys.

Tuo ei ole koko totuus, koska satojen ihmisten joukkomurha on täytynyt olla organisoitu ylemmältä tasolta. Sankan ulkomaalaisjoukon marssittivat valleille Kajaanin sissit ja kulkueen viimeistä matkaa ja luultavasti koko operaatiota johti kärjessä ratsastava pienikokoinen, silmälasipäinen, upseeri käsikranaatti kädessään. Pienikokoisen, silmälasipäisen, upseerin nimeä ei jostain syystä ole julkisuudessa mainittu, vaikka tutkijat luultavasti hänet tietävät. Kajaanin sissien 500 miehisessä joukossa ei todennäköisesti ollut montaa upseeria, johon tuntomerkit sopivat.

Keskisarjan kirjan mukaan ammutut ulkomaalaiset ryöstettiin kolmeen kertaan Ensiksi pidätysvaiheessa, sitten ennen teloitusta ja lopuksi vielä teloitusten jälkeen sitten, kun aivohöyry oli lakannut nousemasta ruumiskasasta. Kainuun sissit olivat nuoria, köyhiä, nälkämaan kasvatteja, joille tilaisuus loi hyvät ansaintamahdollisuudet. Viipurin valtasivat vähän samanlaiset vihaiset nuoret miehet , jotka valtasivat ja tyhjensivät Kambutsean pääkaupungin Phnon Penhin 60 vuotta myöhemmin.

Eilen väitin ilmeisen erheellisesti, että Viipurin vallien joukkomurha on maamme verisinlajissaan. Se ei taida pitää paikkaansa. Tosin pahimman joukkomurhan tapahtumapaikkaa ei vielä ole onnistuttu selvittämään. Pohjanmaalla hävisi talvella 1918 1500 vangittua venäläistä jäljettömiin. Puhutaan, että osa heistä löytyi seuraavana kesänä kalastajien pyydyksistä.

Kommentit (0)

Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 on kamala kirja; samaa luokkaa kamaluudessaan kuin samoja tapauksia sivunnut reilut kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Koston kevät 1918. Epäilen, että vuosi 1918 oli Itä-Suomessa astetta julmempi kuin esimerkiksi Tampereen seudulla, josta Väinö Linnan Pohjantähti vaikuttavasti kertoo.

Epäilen myös, että Itä-Suomen julmuuksien pääselitys on kenraalimajuri Ernst Löfström, joka johti valkoisten voittajien itäarmeijaa. Ensimmäisen voittonsa Löfström sai Varkaudessa, jonka valtauksen jälkeen Ahlströmin tehtaan työmiesten keskuudessa järjestettiin ns. Huruslahden arpajaiset. Siitä arpajaistapahtumasta ei vielä taideta lopullista totuutta tietää. Jotkut muistelevat, että joka toinen ammuttiin, mutta itse äänestäisin sen puolesta, että vain joka viides arpa voitti. Täytyihän sahan toimia vielä arvonnan jälkeenkin.

Kenraalimajuri Löfström huolehti järkähtämättömällä ankaruudella myös Viipurin rauhoittamisesta. Niinpä siellä järjestettiin Suomen, ellei peräti koko Pohjoismaiden suurin ja häpeällisin joukkomurha. Ihan Vesivehmaan jenkan sanoman mukaisesti siinä meni vanhat sekä nuoret samallailla eikä sukupuolellakaan ollut väliä. Noin 400 ulkomaalaista ammuttiin kerralla Viipurin valleilla poliittisiin mielipiteisiin katsomatta.

Venäläisten lisäksi hengestään pääsi myös suuri joukko muunmaalaisia; ainakin puolalaisia, virolaisia ja jopa yksi italialainen. Viipurihan oli maamme kansainvälisin kaupunki, jossa valinnanvaraa riitti ammuttavia valittaessa. Ainakin yksi kriteeri tapettavia valittaessa oli se, osasiko kuulusteltava lausua puhtaasti sana ”yksi”.

Kommentit (2)

Nyt on syytä välillä vähentää kirjoittamista yksinomaan kammottavista väkivallanteoista ja ottaa mukaan hieman seksiäkin. Yle Areenalla on vielä vähän aikaa kuultavilla ohjelma kaukopartio Tolvasesta, jonka vaiheista kertoo rikoskomisario-kirjailija Mikko Porvali. Hän on julkaissut aiheesta kirjan nimeltään Hyökkäyksen edellä – kaukopartio Kannaksella kesällä 1941.

Ohjelmassa kuullaan kaukopartiomiesten haastattelu 72 vuoden takaa alkuperäisenä ja väärentämättömänä ja jos ette jaksa kuunnella koko nauhaa, niin hypätkää suoraan kohtaan 33 minuuttia ja hämmästykää. Eräs kaukopartiomies kertoo ujostelematta, kuinka heidän alkoi linjojen takana tehdä mieli suklaata, sokeria ja seksiä, jota vihollismaan maan kavalat naiset lupasivat löytyvän läheisestä kyläkaupasta. Seksi kuulemma maksoi vain 9 ruplaa eli silloisessa Suomen rahassa 2 markkaa kilolta.

Seksinnälkäiset partiomiehet riensivät kaupalle kohtalokkain seurauksin. Siellä olikin väijytys odottamassa ja yksi seksin ostaja kohtasi sankarikuoleman seksin hankintamatkallaan. Nuo ohjelmassa haastatellut kaukopartiomiehet olivat Karjalan poikia, ja olisiko niin, että sen suunnan murteessa vielä sotien aikaan sana seksi tarkoitti nykyistä keksiä ja muunlaista seksiä ei silloin vielä tunnettukaan.

Sen asian tutkimisessa olisi selkeä tohtorin väitöskirjan aihe, jollekin itsensä pöhköksi lukeneelle lisenssille. Seksihaastattelun voi kuunnella tästä linkistä.

http://areena.yle.fi/radio/2020680

Kommentit (0)

On ihan oikein, että Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 on ehdolla Tieto-Finlandiaksi, mutta on ihan vääryys, ettei Mikko Porvalin Hyökkäyksen edellä ole ehdolla. Kirja on helmi maamme runsaslukuisen kaukopartiokirjallisuuden joukossa, ja siinä olisi ainesta kansainvälisestikin menestyväksi elokuvaksi. Paremman filmin siitä saisi kuin jostain amerikkalaisen sotamies Ryanin pelastamisesta.

Ja joku itsensä pöhköksi lukenut oikeustieteen lisenssi voisi tehdä sen pohjalta väitöskirjan; niin monta epäilyä mahdollisista sotarikoksista kirja synnyttää. Radio-ohjelmassakin selostetaan yksityiskohtaisesti kahden siviilin ihan vaan varmuuden vuoksi tehty murha. Vai olisiko niin, että partio sittenkin toimi pakkotilanteessa, jossa siviilejäkin saa murhata.

Ja ehkäpä nälkäkuoleman uhka oikeutti varastamaan kolme siviilikanaa, joista yksi tosin pääsi karkuun.Tai oikeuttaako sotatilanne yrittämään viattoman kyläkaupan ryöstöä suklaan, sokerin ja seksin hankinta mielessä? Tosin korkeintaan ryöstö jäi ja saattaisi joku käräjäveitikka, jota sanaa Elias Lönnrot tarjosi asianajaja-tittelin paikalle, selittää kyseessä olleen pelkästään kyläkaupan ryöstön valmistelun, joka ei edes ole rangaistava teko.

Tässä yhteydessä kannattaakin palauttaa mieleen Tuntemattoman sotilaan alikersantti Yrjö Lahtisen esittämä sangen tervejärkinen näkemys näihin sodankäynnin eettisiin ongelmiin:

”Tuolla vetelee mies laukaisunarusta ja toinen saa kymmenien kilometrien päässä kranaatin päähänsä eikä voi tehdä yhtään mitään. Ollaan kentlemanneja vai? Ei ammuta aseetonta. Herrat vaan koittaa saada tappamiselle jonkinlaisen jalouden leiman. Sota on itsessänsä jo niin järjetön asia, ettei sitä tarvitse tehdä enää sen järjettömämmäksi kaikenlaisilla kohteliaisuussäännöillä.”
Kommentit (0)

Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 kirja todistaa, että jääkärimajuri Armas Ståhlberg oli sisällissodassa hyvin rohkea mies. Joutsenon Karsturannassakin hän nousi taistelun aikana seisomaan suurelle kivelle ja lausui ainakin tarinan mukaan tragi-koomiset viimeiset sanat: ”Katsokaa nyt, ei ne perkeleen punikit saa mieheen osumaan.”

Ståhlbergin rohkeudelle löytyy luonnollinen selitys. Saksanmaalla hän velvollisuudentuntoisena upseerina ampui ihan sikäläisten sota-oppien mukaisesti rivistön edessä esimiehensä käskyä vastustelleen pohjalaisen jääkärin Matti Saarikosken. Wikipedian mukaan Saarikosken ampumisen seurauksena jääkärijoukossa puhkesi vakava kriisi.

Erittäin jyrkästi tapauksen tuomitsi esimerkiksi kauhavalainen jääkäri Arvo Pollari, joka kirjoitti: ”Mitä merkitsee meidän yhteiset ponnistuksemme, kun omat miehet ampuvat toisiaan. On tosiaankin luja kuri joukossamme, kun kaikki miehet seisovat kantapäät yhdessä ja katsovat kun yhtä miehistä tapetaan. Ei! Ei tällainen temppu ei menesty toista kertaa.”

Vaikka sotaoikeus vapautti Ståhlbergin, monet, varsinkin pohjalaiset, jääkäritoverit pitivät Ståhlbergiä murhaajana. Ainakin tarinan mukaan Ståhlberg sai uhkauksen pohjalaisilta, että ellei tämä kuole tässä sodassa edestäpäin tulevaan luotiin, niin kuolee sitten takaapäin tulevaan. Pohjalaiset pitivät siihen aikaan samalla tavalla yhtä kuin tshetseenit nykyään.

Tappouhkaus selittää Ståhlbergin kuolemaa halveksivan käyttäytymisen. Tosin hänestä tuli eräänlainen sotilaskarkuri, koska hän poistui heti Suomeen palattuaan luvatta yksiköstään ja hakeutui turvaan Karjalan rintamalle, jossa ei tarvinnut pohjalaisia selkäänampujia pelätä.

Kommentit (0)

Kenraalit Mannerheim ja Löfström valittelivat jälkeenpäin Viipurin vallin verilöylyä. He pitivät asiaa harmittavana ylilyöntinä ja antoivat ymmärtää, että kyseessä oli yksittäisten sotilaiden erehdys.

Tuo ei ole koko totuus, koska satojen ihmisten joukkomurha on täytynyt olla organisoitu ylemmältä tasolta. Sankan ulkomaalaisjoukon marssittivat valleille Kajaanin sissit ja kulkueen viimeistä matkaa ja luultavasti koko operaatiota johti kärjessä ratsastava pienikokoinen, silmälasipäinen, upseeri käsikranaatti kädessään. Pienikokoisen, silmälasipäisen, upseerin nimeä ei jostain syystä ole julkisuudessa mainittu, vaikka tutkijat luultavasti hänet tietävät. Kajaanin sissien 500 miehisessä joukossa ei todennäköisesti ollut montaa upseeria, johon tuntomerkit sopivat.

Keskisarjan kirjan mukaan ammutut ulkomaalaiset ryöstettiin kolmeen kertaan Ensiksi pidätysvaiheessa, sitten ennen teloitusta ja lopuksi vielä teloitusten jälkeen sitten, kun aivohöyry oli lakannut nousemasta ruumiskasasta. Kainuun sissit olivat nuoria, köyhiä, nälkämaan kasvatteja, joille tilaisuus loi hyvät ansaintamahdollisuudet. Viipurin valtasivat vähän samanlaiset vihaiset nuoret miehet , jotka valtasivat ja tyhjensivät Kambutsean pääkaupungin Phnon Penhin 60 vuotta myöhemmin.

Eilen väitin ilmeisen erheellisesti, että Viipurin vallien joukkomurha on maamme verisinlajissaan. Se ei taida pitää paikkaansa. Tosin pahimman joukkomurhan tapahtumapaikkaa ei vielä ole onnistuttu selvittämään. Pohjanmaalla hävisi talvella 1918 1500 vangittua venäläistä jäljettömiin. Puhutaan, että osa heistä löytyi seuraavana kesänä kalastajien pyydyksistä.