Koivistoinen blog

Eilen tuli kuluneeksi 68 vuotta siitä, kun työläiskeihäänheittäjä Soini Nikkinen, Kiuruveden Teräs, heitti keihäässä maailmanennätyksen Kuhmoisten urheilukentän avajaiskilpailuissa. Urheilun ystävien Face-ryhmässä keskustellaan nyt siitä, miksi Nikkistä ei valittu saman vuoden olympialaisiin, vaikka hän oli heittänyt alkukesästä maailmanennätyksen.

Urheilukirjailija Antti O. Arponen kirjoitti yhdeksän vuotta sitten blogillani ansiokkaan selvityksen siitä, miksi Kiuruveden työläiskeihäänheittäjää ei olympialaisiin valittu, vaikka hän oli alkukesästä heittänyt maailmanennätyksen.

Arponen kirjoitti asiasta seuraavaa: ”Suomen ja Saksan maaottelu Hampurissa 22.-23.9.1956. Joukkueenjohtaja Jukka Uunila kertoi, että oli hänen johtajauransa ainoa kerta, kun hän joutui puuttumaan suomalaisen urheilijan kilpailusuoritukseen.

Maailmanennätyksen 83,56 juhannuksena heittänyt Soini Nikkinen ei ollut syksyllä enää ennätyskunnossa. Lauantaina Hampurissa hän ”eksyi” ravintolaan ja nautti tuhdisti saksalaista olutta. Sunnuntaina iltapäivällä Soini toki ilmestyi stadionille keihäänheittoon.

Soini oli kuitenkin niin sekaisin, että ensimmäisellä heittokierroksella alkoi ottaa vauhtia kohti katsomoa. Heittopaikalla ollut joukkueenjohtaja Uunila pysäytti Soinin ja näytti missä päin on heittoviiva.

Kiitollinen Soini otti muutaman metrin vauhtia ja tempaisi 72,86.  Soini oli kuuden miehen maaottelussa kolmas, edelle menivät Olavi Kauhanen (75,24) ja Saksan Heiner Will, taakse jäivät Niilo Sillanpää (72,71) ja kaksi saksalaista.

Sunnuntaina illalla ennen maaottelun bankettia Soini ilmestyi joukkueen majapaikkaan. Humalatila oli sitä tasoa, että Uunila määräsi kaksi kuulantyöntäjää telkeämään Soini Nikkisen huoneeseensa selviämään.

Soini kuitenkin pääsi sieltä karkuun ja ilmestyi klo 22 bankettiin juuri kun Saksan urheiluministeri piti puhetta. Pelkkiin kalsareihin pukeutunut Soini poistettiin kahden moukarinheittäjän voimin banketista.

Lokakuun alussa 1956 Urheiluliiton johtokunta määräsi keihäänheittäjä Soini Nikkisen kolmen kuukauden kilpailukieltoon epäurheilijamaisen käytöksen takia. Melbournen olympiakisoja joulukuussa hän seurasi radiota kuunnelleen.”
https://fi.wikipedia.org/wiki/Soini_Nikkinen

Uukuniemi on harvaanasuttu erämaapitäjä, mutta siitä huolimatta parkkipaikkojen puute on huutava, kuten kuvakin todistaa. Laskin juhannuksena Uukuniemen Kalasatamassa olevan pysäköitynä yli 50 autoa.

Paljon on siis Pyhäjärven Suitsansaaressa elämää näin kesäisin. Suitsa on maamme 34. suurin saari ja sen pinta ala on 14 km2; tosin saaren maapinta-ala on jonkin verran pienempi, koska Suitsasta löytyy pieni lampikin.

Sen lisäksi, että Uukuniemi on suuri erämaapitäjä, on se myös suuri kulttuuripitäjä. Nimittäin kun maankuulu vokalisti Arska Tenkanen esittää joka kesä Juholan navetan vintillä taidettaan, saapuu innostuneita kuulijoita paikalle niin paljon, että erämaapitäjän parkkipaikat eivät riitä. Luulenpa, että tulevan syksyn kuntavaaleissa tulee Uukuniemen parkkipaikkapula olemaan keskeinen vaaliteema.

Vielä jokunen vuosi sitten oli Uukuniemen Kalasatamassa Venäjän suuntaan valokuvaaminen ankarasti kielletty kieltotaululla, jonka vuoksi sitä kuvattiin ahkerasti. Itsekin olin noin 40 vuotta sitten kuvaamassa ja kiikaroimassa itään, kun paikalle autoili harvinaisen hymytön herraseurue, joka tiedusteli, että näkyykö mitään.

Kerroin, että varsinkin Neuvostoliiton ilmavoimien Mensuvaaran lentokentän tutkatorni kiinnostaa minua erityisesti, koska olen suorittamassa rajalla pintatiedustelua. Herraseurue ei puuttunut suorittamaani pintatiedusteluun.

Vasta myöhemmin kuulin, että Suitsansaaressa sijaitsi Suojelupoliisin lomapaikka ja ymmärsin että hymyttömät herrat olivat Supon agentteja, jotka onnekseni olivat lomatunnelmissa. 

 Monien muiden Suomen huippupoliitikkojen tapaan Johannes Koikkalainen oli entinen huippu-urheilija. Paras urheilusaavutus oli, että hän sijoittui tulevan ulkoministerin Väinö Leskisen jälkeen vuonna 1937 Antwerpenin työläisolympialaisissa uinnissa hopealle. Leskinen olikin lajin todellinen huippu ja hänellä on yhä on hallussaan Eläintarhanlahden ympäriuinnin ennätys.

Vanhan urheilukaverinsa Leskisen avustamana Koikkalainen nousi maamme poliittisen elämän terävimpään kärkeen ja eteni ministeriksi asti. 70-luvulla mies ilmoitti jopa olevansa halukas myös presidentin virkaan, koska katsoi olevansa tehtävään ylivertainen, sillä kun toisella silloisista Keskustan ehdokkaista oli vaikeuksia naisten kanssa ja toiselle viinan kanssa, vakuutti Johannes omaavansa molemmat presidentiltä vaadittavat ominaisuudet.

Samoihin aikoihin Koikkalainen hankki suurta julkisuutta, kun hän saapui demareiden puoluekokoukseen mukiloidun näköisenä. Puoluetoveri Erkki Tuomioja kävi tekemässä tapauksesta jopa rikosilmoituksen. Alustavissa poliisitutkimuksissa selvisi, että tupakkaa vaatineita päälle karkaajia oli peräti kolme, joten olihan selvää, ettei siinä edes entisen huippu-urheilijan fysiikalla voinut suoriutua voittajaksi sellaista ylivoimaa vastaan.

Tosin jatkotutkimuksissa tupakan pummaajiksi ja mukiloijiksi paljastuivat hotellihuoneen yöpöytä ja kaksi tuolia.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000004877524.html

Lasse Lehtisen kirjan Aatosta jaloa ja alhaista mieltä konna on Kekkonen. Sokea Kreettakin näkee, että hän käytti ulkopoliittisia keinoja valtansa pönkittämiseen. Jokus sellaista kutsutaan maanpetoksellisieksi toiminnaksi. Eräs neuvostoliittolainen asiantuntija on kuitenkin lausunut suuren viisauden. Hänen mukaansa voidaan tietenkin mielinmäärin pohtia oliko Kekkonen Neuvostoliiton vaikuttaja-agentti, mutta kukaan tuskin voi kiistää, että suomalaisilla oli presidentti, joka pumppasi suunnattomasti taloudellista hyötyä naapurin johtajilta vastineeksi lyhytaikaisista poliittisista myönnytyksistä, minkä ansiosta suomalaisten elintaso nousi.

Jos kirjasta etsitään sankareita, ovat ne Lehtisen näkökulmasta ns. asevelisosialistit, jotka kirjoittajan mukaan lykkäsivät Suomen suomettumista ratkaisevilla 20 vuodella ja pitivät sittenkin maamme lännen leirissä. Nämä nuoret miehet olivat rintamalla olleita ja sieltä he karkasivat sankarikuoleman kynsistä. Sen sijaan siviilielämän taisteluihin he eivät kunnolla sopeutuneet, vaan kuolivat nuorina.

Kekkosen syy ei yksinomaan liene se, että venäläiset pitivät näiden miesten linjaa ulkopoliittisena riskinä. Lehtisen mukaan asevelisosialistien Daltonien veljeksiä muistuttava johtokvartetti Yrjö Kilpeläinen, Väinö Leskinen, Aarre Simonen ja Unto Varjonen esimerkiksi kylmän sodan hetkinä kajauttivat erään Helsinkiläisen anniskeluravintolan pisuaarin ääressä neliäänisesti Pallen railakkaan miehekkään iskusävelmän “Silimien välliin ryssää”.

Kilpeläinen ja Varjonen kuolivat sen verran nuorina, ettei heidän ei tarvinnut nähdä, kuinka Leskinen ja Simonen tunnustivat myöhemmin ulkopoliittiset realiteetit ja vaihtoivat ulkopoliittista linjaansa näyttävästi. Simonen käänsi takkinsa ensin. Hän jäi demareiden valtataistelussa tappiolle ja perusti sen jälkeen oman puolueen TPSL:n, joka nautti Neuvostoliiton poliittisen tuen lisäksi myös sen maksamaa puoluetukea. Aarre Simonen oli huippuälykäs ja häikäilemätön juristi, joka jostain syystä ei malttanut olla tekemättä kaikenlaista vilunkia, vaikka olisi pärjännyt elämässään muutenkin.

Sisäministerinä oleessaan hän sai kovien otteidensa vuoksi pilkkanimen Sapeli Simonen, jota mies ylpeydellä kantoi. Simonen perustia TPSL:ssä toimiessaan Päivän Sanomat-nimisen lehden, jonka poliittinen painoarvo ei ollut verrannollinen sen levikkiin. Kun häneltä kyseltiin lehden levikistä, hän ei salaillut kyynisyyttään: “Se on yks paskan maku mikä se levikki on, kunhan niitä ilmestyy kolme kappaletta, yks mulle, yks Yliopiston kirjastolle ja yks NKP:n keskuskomitealle.” Vahvat viitteet tukevat oletusta, että Simonen oli yksi KGB:n pääyhdysmiehistä Suomessa. Lehtisen arvelujen mukaan toinen tärkeä KGB vaikuttaja oli professori Kustaa Vilkuna.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aarre_Simonen

Aiemmin kirjoitin, että huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja Väinö Leskinen olisi ollut Leppävirran Kotalahden Leskisiä, mutta sen verran tarkennan, että Väiski itse syntyi Helsingissä, mutta sukututkimusohjelma Geni kertoo, että hänen vanhempiensa suvut ovat ylimuistoisia kotalahtelaisia.

Väinö Leskinen oli nuoruudessaan suorastaan urheilusankari, sillä hän voitti vuonna 1937 Antwerpenin työläisolympialaisissa uinnissa kultaa. Samassa kisassa hopealle sijoittui toinen merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja Johannes Koikkalainen. Leskistä ja Koikkalaista yhdisti politiikan, urheilun ja urheilupolitiikan lisäksi se, että Koikkalainen oli leppävirtalaista sukua ja hän oli syntynyt Leppävirralla.

Olen kuullut, että demareiden vahvat junttamiehet yrittivät jossain vaiheessa suostutella silloista merkittävää yhteiskunnallista vaikuttajaa Aarre ”Sapeli” Simosta TUL:n puheenjohtajaksi, mutta tämä ei kiinnostunut asiasta, vaan ilmoitti, ettei hän ole elämässään harrastanut muuten liikuntaa, kuin nostelemalla grogilaseja. Samaa urheilulajia tosin harrastivat urheilu-uransa jälkeen myös Leskinen ja Koikkalainen.

Tuo Aarre Simosen hellittelynimi Sapeli johtui väärinkäsityksestä, koska sosialidemokraattisena sisäministerinä ollessaan hän lähetti vain rottinkikepeillä varustetut ratsupoliisit antamaan asennekasvatusta Arabian tehtaalla mieltään osoittaneille lakkolaisille – sapelia sentään ei käytetty. Sen sijaan KP Simonen olisi ollut sopivampi hellittelynimi, koska sisäministeri Simonen lähetti konepistooleilla varustautuneet poliisit pysäyttämään Kemin uittotyömaan lakkolaisten mielenosoituskulkueen.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, ettei Aarre Simonen ollut leppävirtalaista sukua vaan Rautalammin Simosia. Leskinen, Koikkalainen ja Simonen olivat geeniperimältään 100 % savolaisia, mutta Väinö Tanner oli vain kolmen vartin savolainen, sillä hänen neljästä isovanhemmastaan kolme oli Savosta.

Tässä tietoa Väinö Leskisen suvusta: https://www.geni.com/people/V%C3%A4in%C3%B6-Olavi-Leskinen/6000000039278504625

tiistai 18. kesäkuuta 2024

Kruunuhaan Suunnistajat

Kuohuvaa oli sekä urheilu- että poliittinen toiminta Suonenjoen seudulla sodan jälkeen. Työväen Urheiluliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Pekka Martin kertoi muistelmissaan, että joku suonenjokelainen urheiluseura oli hämmästyttävästi jäsenmäärältään yksi maan suurimmista. Kyseessä oli todennäköisesti Suonenjoen Kunto.

Sodan jälkeen demarit ja kommunistit taistelivat kiivaasti siitä, kumpi osapuoli johtaa mahdollisessa sisällissodassa Työväen Urheiluliitoksi kutsuttua taistelujärjestöä ja osapuolten johtamien seurojen jäsenmääriä piti paisuttaa kaikin käytettävissä olevin keinoin. Peli oli kovaa ja epärehellistä, vaikka välillä jouduttiin turvautumaan myös laillisiin menettelytapoihin.

Suonenjokelaisen työläisurheiluseuran suuri jäsenmäärä herätti huomiota ja asiaa tarkemmin tutkittaessa huomiota herätti myös seuran jäsenten kypsä ikä. He eivät todellakaan olleet mitään ikäkausiurheilijoita. Tosin ihan tuulesta temmattuja jäsenet eivät olleet, koska nimet ja syntymäajat täsmäsivät asiaa selvitettäessä väestörekisterissä oleviin tietoihin.

Sitten joku keksi mistä oli kysymys. Seuran veteraanijäsenten nimet ja syntymäajat oli poimittu Suonenjoen Valkeisenmäen hautausmaan hautakivistä.

Kuitenkaan kyseinen suonenjokelaisseura ei ollut jäsenmäärältään Suomen suurin, vaan muistelen, että eniten jäseniä oli työläissuunnistusseura Kruunuhaan Suunnistajissa, jossa oli peräti 11.000 jäsentä.

Sen seuran jäsenet oli ainakin hyvän tarinan mukaan kehittänyt silloinen merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja Väinö Leskinen etenkin Helsingin reservinupseerien joukosta. Tietooni ei ole tullut, että Kruunuhaan Suunnistajat olisivat koskaan olleet mukana Jukolan viestissä. Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, etteivät Väinö Leskisen sukujuuret ole Suonenjoella vaan naapurissa Leppävirran Kotalahden puolella.

Kruunuhaan Sosdem-yhdistyksen nettisivuilla kerrotaan näköjään enemmänkin Kruunuhaan Suunnistajista ja vielä ihan vakavaan sävyyn: https://kruununhaandemarit.sdp.fi/elomme-paivat/kruununhaan-yhdistyksen-vaiheita/

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 2.15 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

maanantai 17. kesäkuuta 2024

Pyssyt paukkui

Kalle Junttila muutti Suonenjoelle vasta 1970-luvulla, joten hänen kirjansa Iisveden kuohut ei käsittele Iisveden sotaa edeltävää aikaa, jolloin tässä taajaväkisessä yhdyskunta kuohui oikein kunnolla.

Savon historian viidennessä osassa kerrotaan värikkäästi Suonenjoen poliisien kieltolain aikaisesta toiminnasta Iisveden työläistaajamassa, jossa kesäisin oli satamatöissä noin tuhat miestä eri puolilta Suomea, eivätkä monetkaan heistä olleet mitään vesipoikia.

Laiva- ja proomumiesten tärkein matkaeväs oli kieltolakiaikaan pirtu, ja niinpä Iisveden proomuissa tapeltiin niin, että laidat ruskivat. Moni pohjalainen liikkui vasara taskussaan lyödäkseen sillä vastenmielistä tyyppiä. Voi hyvinkin olla, että Pohjanmaalta saapui ns. Pihkalan kaartin välittämänä lakkorikkureita ja voi hyvinkin olla, etteivät kylän vasemmistolaiset työmiehet heistä juurikaan tykänneet.

Poliisejakaan ei jostain syystä kunnioitettu, vaan virassaan aloittaneelle nuorelle konstaapeli A. P. Sutisellekin huudeltiin, että: ”Kunhan syyspimeät tulevat, niin poliisit tapetaan”.

Pirtukaupan lisäksi poliiseja työllisti myös työmiesten uhkapeliharrastus. Maastossa lojuvilta uhkapelureilta takavarikoitiin korttipakkoja niin runsaasti, että kerrankin oli poliisiasemalla 23 pakkaa. Eli hurjaa oli elämänmeno Iisvedellä jo siihen aikaan.

Mutta eivät Suonenjoen poliisitkaan antaneet vähällä periksi iisveteläisten väkijuoma- ja uhkapeliasioita ratkoessaan, vaan ongelmiin puututtiin reippailla otteilla, kuten alla oleva lehtileike todistaa. Niinpä esimerkiksi poliisi Ville Koivistoinen, jota syistä, joita voi vain arvailla kutsuttiin Nätti-Villeksi, keskeytti erään anniskelutapahtuman ampumalla 4 – 5 laukausta, eli tapahtui kuten jossain Irwin Goodmanin laulussa, jossa sanotaan, että ”pyssyt paukkui, pirtu läikkyi”.

 

 

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 2.06 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Rillan lakko

Hallitus on juuri kovalla kädellä rajoittanut työntekijöiden oikeutta poliittisiin lakkoihin ja Iisveden poliittisia kuohuja tutkiessani muistin, että maailman pisin poliittinen lakko jatkuu edelleenkin Iisvedellä, joten iisveteläisten olisi korkea aika pikaisesti lopettaa tämä noin sata vuotta kestänyt poliittinen lakko.

Jonkun poliitikon muistelmista luin, että jollain Iisveden sahalla työntekijät menivät lakkoon päästäkseen eroon eräästä työnjohtajasta, josta he eivät pitäneet. Työnjohtaja oli nimeltään Rilla ja niinpä lakkoa alettiin kutsua Rillan lakoksi.

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten Tauno Rilla julkaisi kaksi mainiota Iisvesi-aiheista muistelmakirjaa ja hän kertoi, että Rillan perhe kannatti sosialidemokraatteja ja edustivat näin ollen paikkakunnan laitaoikeistoa. 70 % iisveteläisistä sen sijaan äänesti 1920-luvulla Sosialistista Työväenpuoluetta, jolla nimellä laitavasemmisto siihen aikaan toimi. Historiantutkijat voisivat selvittää, oliko kommunistien kannatus Iisvedellä suhteellisen vapaiden vaalien maailmanennätys.

Uskon, että tuo Rillan lakko alkoi 1920 luvulla, koska silloin elettiin nousukautta ja kaikki lakkolaiset pääsivät heti töihin muille paikkakunnan sahoille eikä kukaan muistanut siinä tohakassa lopettaa tuota Rillan lakkoa, joka siis jatkuu edelleenkin. Minusta työmarkkinaosapuolet voisivat sopia, että koska nykyinen hallitus on rajoittanut poliittisten lakkojen keston yhteen päivään, niin tuo Rillan ilmeisen poliittinen lakko olisi syytä lopettaa vaikkapa sen 100-vuotismerkkipäivänä.

Osittain tuo laitavasemmiston suuri kannatus Savossa johtui liikemies-ikiliikkujankeksijä-kansanedustaja Ville Vainion (alk. Karjunen) suuresta kansansuosiosta. Tosin kuin yleensä luullaan, Savossa asuu huumoria ymmärtävää kansaa ja Ville Vainio oli sen verran hauska mies, että hänessäkin olisi ainesta väitöskirjaan ja jopa kesäteatterinäytelmään.

Arvo Poika Tuominen esimerkiksi kertoo muistelmissaan, että kun Ville Vainio joutui pahamaineiseen Tammisaaren pakkotyölaitokseen, sai hän vankilan johdon vakuutettua siitä, että hän pystyy rakentamaan ikiliikkujan ja niinpä hänelle annettiin verstas ja muutama ammattitaitoinen metallimies projektinsa käyttöön. Hyvä ikiliikkuja siellä valmistuikin, mutta jos siitä oikein hakemalla hakee vikoja, niin eihän se tietenkään toiminut.

Tuominen kertoi muistelmissaan myös sen, että kerran Ville jäi kiinni, kun hän yritti salakuljettaa elävää pulua vankilan pakolliseen jumalanpalvelukseen. Villen selitys tapahtuneelle oli se, että kun pappi olisi alkanut puhua pyhästä hengestä, hän olisi vapauttanut pulun havainnollistamaan pyhä henki-käsitettä.

Kansanedustaja-historioitsija Teemu Keskisarja on jostain syystä tehnyt ensimmäisen opinnäytetyönsä Ville Vainiosta ja kun kysyin häneltä Vainion ikiliikkujasta, niin hän kertoi, että hän on kyllä nähnyt sen piirustukset jossain, mutta itse laite on häviksissä. Jos se joskus löytyy, niin kyllä sen paikka on Suonenjoen pitäjän museon lasivitriinissä.

Tuo Vainion ikiliikkuja-projekti voisi olla ihan hyvä kirjanaihe kansanedustaja Keskisarjalle ja siitähän saisi vaikka elokuvan kansainväliseen levitykseen; toivottavasti Kaurismäen veljekset lukevat tämän. Minusta Ville Vainion ikiliikkujakeksintö on maailmanhistorian toiseksi hauskin huijaus heti Silvo Sokan kuuluisan rakettilennon jälkeen.

Jos teitä masentaa kovasti, niin kuunnelkaapa jälleen kerran tämä Yle Areenan ohjelma Punaisen örinän maasta. Uskon, että päästätte muutaman selkäkeikkanaurun. https://areena.yle.fi/podcastit/1-1291208

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 5.22 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

lauantai 15. kesäkuuta 2024

Iisveden loikkarit

Kuten olen aiemminkin kertonut, niin iisveteläiset olivat aikoinaan kovia hiihtämään ja niinpä 1930-luvun pulakaudella toistakymmentä iisveteläistä suksi itärajan taakse työttömyyttä pakoon ja kyllähän sieltä työtä heille järjestyikin ja jopa liiaksi. Kalle Junttila on kirjassaan Iisveden loikkarit selvittänyt itärajan taakse siirtyneiden kohtaloita ja yllättävä asia minulle oli se, että ainakin pari iisveteläistä oli niin kovia hiihtäjiä, että he hiihtivät takaisin kotiin.

Sen sijaan viiden loikkarin elämä päätyi niskalaukaukseen ja yksi menehtyi muuten työleirille. Junttilan mukaan noin 6000 suomalaista menehtyi Stalinin vainoissa, mutta voi heitä olla enemmänkin. Nyt Suomessa on alettu tutkijapiireissä tosissaan selvittää suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa ja voi olla, että tapettujen lukumäärä selviää lähi vuosina. Tosin tutkimuksia hankaloittaa se, että Medvedev ilmoitti, että hän ei näe asiassa selvityksen tarvetta.

Junttilan mukaan yksi ammutuista iisveteläisloikkareista oli Jalmari Kaipainen. Tämä tapaus liittyy sikäli elämääni, että syksyllä -76 olin veteraanien mukana Petroskoissa, joka oli Tamperetta suurempi kaupunki ja siellä kadulla kävellessäni vastaani tuli vanha ystävällinen herra, joka kertoi, että koska olen Suonenjoelta, niin viepä terveiset velipojalle Juho Kaipaiselle Suonenjoen vanhainkotiin. En usko, että terveisten lähettäjä kuitenkaan oli Jalmari Kaipainen. Ikävä kyllä en koskaan terveisiä Juholle vienyt.

Eli hyvin naapurimaassa tiedettiin matkailijoiden taustat ja hyvin heitä seurattiin. Mieleeni tulee tapaus, kun suonenjokelainen opettaja ja kapteeni evp. Valtteri Makkonen joskus 70-luvulla kävi Leningradissa, niin hän törmäsi ravintolassa venäläiseen panssarivaunumieheen, joka kertoi ampuneensa Valtterin kovaäänisen hajalle, kun tämä oli huudellut propagandaa linjojen yli. Hän oli varmaankin kehottanut naapureita tulemaan hakemaan voita leipänsä päälle. En usko, että panssarivaunumies oli ihan sattumalta eksynyt Makkosen pöytään.

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 9.03 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

perjantai 14. kesäkuuta 2024

Iisveden kuohuja

 

Harmi, ettei Suonenjoella enää ole kesäteatteritoimintaa, koska Kalle Junttilan kirjasta Iisveden kuohuja saisi joku taitava dramaturgi synnytettyä oivallisen kesäteatterinäytelmän.

 

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että Iisveden kuohujen keskeinen vaikuttajahenkilö kommunistiksi epäilty Aku Kukkonen oli innokas harrastelija näyttelijä ja taitava Kalle Väänäsen savolaisrunojen tulkki, vaikkakin runoilija-lehtori Väänänen oli vuonna 1918 toiminut kiivaana valkoisten kenttäoikeuden jäsenenä Etelä-Karjalassa, jossa tapahtui sisällissodan kauhea jälkinäytös.

Iisveden taajaväkinen yhdyskunta alkoi kuohua talvella 1934, jolloin eräs salasuhteessa ollut nuoripari sattui näkemään, miten joku nuorehko, hoikahko, pitkähkö ja vaaleahko mies kätki lumihankeen jonkinlaisen paketin. Nuoripari epäili, että epäilyttävästi käyttäytynyt mies kätki hankeen viinapullon, mutta niin ei ollut asianlaita. Pakettia tarkastettaessa ilmeni, että kyse oli paljon vakavammasta, sillä päällimmäisenä paljastui lehti, jonka otsikkona oli MARX JA MARXILAISUUS. Mitä kauheaa olisikaan tapahtunut, jos tuollainen julkaisu olisi päätynyt Iisveden sahatyömiesten käsiin?

Niinpä tapaus päätyi poliisitutkintaan ja Aku Kukkonen vangittiin. Aluksi hän näytteli asiasta täysin tietämätöntä, mutta jostain syystä tutkinnan edetessä hänen muistinsa palaili pätkittäin ja lopputulemana oli se, että Aku Kukkonen sai kaksi vuotta vankeutta valtiopetoksen valmistelusta, jonka hän sitten istui täysimääräisenä. Nykyäänhän ensikertalainen istuu yleensä vain puolet tuomiosta ja sitten loput kärsitään ehdonalaisessa.

Teatterin lisäksi Aku Kukkonen oli myös kova urheilumies ja kunnostautui varsinkin hiihtäjänä. Olen kuullut kerrottavan, että jossain hiihtoviestikisassa, jolloin saattoi olla kyseessä vaikkapa TUL:n mestaruus, Iisveden Vesan Kalle Jalkanen saapui ylivoimaisessa johdossa viimeiseen vaihtoon, jossa odotteli Iisveden ankkuri Aku Kukkonen, mutta vaihto ei onnistunut, koska vaihtovälineenä käytettyä vyötäisille sidottavaa punaista nauhaa ei löytynyt mistään.

Jalkanen jo kauhisteli, että hän oli sen pudottanut matkalla ja että Vesan hiihto hylättäisiin. Mutta ei ollut viestinauha minnekään pudonnut, vaan Jalkasen punainen paita ja vyötäisillä ollut punainen nauha olivat niin hiestä kastuneet, ettei niitä enää erottanut toisistaan.

Liitän tähän Kalle Junttilan mielenkiintoisen Iisveden kuohuja-kirjan kuvasivun, joka liittyy Aku Kukkoseen, joka ei ainakaan kuvasta päätellen ollut kovin pelottavan näköinen yhteiskunnan vihollinen, vaan enemmänkin sivistynyt herrasmies.

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.31 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

torstai 13. kesäkuuta 2024

Kalle Junttilan kirjat

Nykyään on tullut suoranaiseksi muotioikuksi se, että ihmiset ennen tuonpuoleiseen siirtymistään suorittavat kuolinsiivouksen ja se on hyvä se. Mutta vielä parempi olisi, että ihmiset kirjoittaisivat talteen elämäntarinansa jälkipolvia varten. Ymmärsin tämän asian, kun luin Suonenjoella elämänsä jälkipuoliskon eläneen Kalle Junttilan seitsemän omakustannekirjaa. Se ei ollut hirmuinen urakka, koska yhteensä kirjoissa on vain noin 500 isotekstistä sivua.

Junttilan kirjat ovat jonkinlaisella tajunnanvirtatekniikalla tuotettuja ja jos nyt joku haluaa niistä ihan hakemalla jotain vikaa hakea, niin voihan niitä hieman sekavina pitää aivan samalla tavalla kuin omia sosiaalisen median päästöjänikin. Ja jos mahdollista, niin kirjoitusvirheitäkin Junttilan teksteistä löytyy jopa enemmän kuin minulta, koska ikämiehenä hän ei näköjään hallinnut korjausohjelma Oikofixin käyttämistä.

Harmi, etten ehtinyt tässä elämässä tutustua Junttilaan, koska hänellä näytti olleen samanlainen kiinnostus historiaan kuin minullakin ja hänen kirjoitusviettinsäkin on voimakkuudeltaan samaa luokkaa kuin itselläni. Minusta Junttilan omakustanteet olivat arvokas lukuelämys enkä pidä Kalle Junttilan kirjoja minään Junttilan tuvan seinäkoristeina, vaan niissä on paljon arvokasta näkemystä ihmisen elämästä.

Esimerkiksi Iisveden poliittista historiaa käsittelevän kirjan takakanteen hän on kirjoittanut seuraavaa:

” Te, jotka olette ikänne asuneet Iisveden rannalla, tiedätte, että se ärjyy joskus ihan vaahtopää laineissa. Tässä kirjassa on vain hieman pintakuohuja. Jos törmäätte siellä vaariin, tai muuten sukulaiseen, tai tuttuun nimeen, älkää loukkaantuko, vaan röyhistäkää rintaanne.

He ovat sukupolvi, joka nosti Suomen siihen loistoonsa, missä minäkin sain elää. Ei ollut valtiolla penniäkään velkaa. Nyt Teidän lapsennekin on kaulaansa myöten velkasuossa. Herrat ajaa viimeisiä Euroja Helsingin ja Prysselin välillä. Ropotit syöttää kohta minuakin ja pyihkii pyllyn. Heippa vaan. Kalle”

 

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.13 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Tynkkyset

Vaikka alun perin itäsavolainen Tynkkysten suku on pieni, vaatimaton ja sangen vähämaineinen, niin kuitenkin suku on saanut nostettua peräti kaksi kyvykästä Tynkkystä nykyiseen eduskuntaan. Tynkkysistä Oras edustaa vihreitä ja Sebastian perussuomalaisia, joten epäilen, että poliittinen yhteistyö heidän välillään on vaikeaa.

Tosin molemmat Tynkkyset ovat puolueissaan vahvoja vaikuttajia, ja niinpä uskon, että molemmat Tynkkyset saattavat olla tulevaisuudessa puolueidensa puheenjohtajia. Voi hyvinkin olla, että toinen Tynkkynen johtaa pääministerinä maamme hallitusta ja toinen johtaa oppositiota.

Poliittisista erimielisyyksistä huolimatta miehillä on jotain yhteistäkin, koska molemmat ovat homoseksuaaleja ja sotilasarvoltaan pistooliammuntaa harrastavan Jussi Halla-ahon lailla siviilipalvelusmiehiä.

Jussi ei sen sijaan ole mikään miehimys, vaan pikemminkin päinvastoin, sillä blogillaan hän vuosia sitten kirjoitti, että ollessaan pihallaan tupakalla, joku ohikulkeva homoseksuelli ehdotti hänelle suuseksiä, josta asiasta Jussi innostui vallan niin, että ajatteli jo noutavansa pistoolinsa ja ampuvansa suuseksin ehdottelijaa päähän.

Tuo Halla-ahon blogikirjoitus synnytti paljon paheksuntaa, mutta luulen, että jos joku punavihreä nainen olisi kirjoittanut saman, se ei synnyttäisi paheksuntaa.

Yritin internetin avulla selvittää, että ovatko poliitikko Tynkkyset lähisukua keskenään, mutta ilmeisesti eivät ole, joten ainakaan lähisukulaisuus ei estäisi heidän avioliittoaan. Suurta poliittista draamaa syntyisi, mikäli joskus tulevaisuudessa pääministeri Tynkkynen ja oppositiojohtaja Tynkkynen rakastuisivat toisiinsa, menisivät vihille ja hankkisivat vaalivauvan. Kyllä sillä asialla pääsisi varmasti lehtien lööppeihin ihan kansainvälisestikin.

Tässä tietoa Tynkkysten suvusta: https://tynkkysensukuseura.fi/

tiistai 11. kesäkuuta 2024

Sebastian Tynkkynen

 

Minusta Euro-vaalien vaikuttavin tapaus oli, kun kolme kertaa kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta tuomittu Sebastian Tynkkynen saapasteli tv-haastatteluun ujostelematta sinisenmustan mosambikilaisen poikaystävänsä kanssa.

Silloin tunsin ylpeyttä Suomen, isiemme maan, sivistystasosta. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että Perussuomalainen puolue edustaa kuitenkin maassamme voimakasta kansallismielisyyttä, joka ilmenee välillä suoranaisena ulkomaalaisvastaisuutena ja konservatiivisia perhearvoja.

Lisäksi tässä yhteydessä on syytä muistaa sekin, että Tynkkynen kävi vaalikampanjansa tiettävästi ns. nollabudjetilla,eli rahaa käyttämättä, jonka seikan pitäisi kannustaa toisiakin yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita vähävaraisia nuoria hakeutumaan politiikkaan.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että Tynkkynen nousi koko kansamme kansamme tietoisuuteen siten, että hän vuoden 2011 Bigbrother-ohjelmassa ulosti housuunsa, jonka teon uskon antaneen hänelle poliittista nostetta myöhemmässä elämässä. Se tapaus todistaa sen, että politiikassa voi menestyä muutenkin kuin vain puhumalla pelkkää paskaa, kuten monet uskovat.

Edellä kerrotun Sebastian Tynkkysen vaalitempun, eli epäonnistuneen pieraisun, voi katsoa tästä linkistä: https://www.youtube.com/watch?v=wGPcnSmxiuI

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 5.54 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

maanantai 10. kesäkuuta 2024

Kaljahanat aukes

Muistanpa, että kun kristillisdemokraatit olivat edellisen kerran hallituksessa muutama vuosi sitten, niin kiljun valmistus vapautui maassamme. Nyt, kun kristillisdemokraatit ovat palanneet muutaman oppositiovuoden jälkeen hallitukseen, niin alle kahdeksan prosentin päihteet vapautuivat myytäviksi maamme maitokaupoissa.

Luulen, että tämä päivä tullaan jatkossa muistamaan paremmin sen vuoksi, että kaljahanat aukes maassamme oikein kunnolla, kuin veret seisauttavan Eu-vaalituloksen vuoksi. Yleensä suomalaiset eivät muista merkittävien historiallisten tapahtumien päivämääriä, mutta jostain syystä kieltolain päättymishetken, joka oli 5.4.32 klo 10, muistavat kaikki, jotka yleensä jotain muistavat.

Luulenpa, että kun kristillisdemokraatit seuraavan kerran pääsevät hallitukseen vuoden 2028 eduskuntavaalien jälkeen, niin sitten Koskenkorva vapautuu myytäväksi R-kioskeihin. Nähtäväksi jää, ryhtyykö nykynuoriso keräämään kansalaisadressia sen puolesta, että Koskenkorva on saatava R-kioskeihin.

Luulenpa, ettei nykynuoriso moiseen ryhdy. Nykynuorison alkoholin kayttö on nimittäin ihan lapsenkengissä verrattuna siihen, mitä se oli hämärästi muistamallani 70-luvulla. Silloinhan hurmossaarnaaja Niilo Ylivainio käynnisti kansanliikkeen sen puolesta, että keskiolut olisi saatava pois maitokaupoista. Silloinen edistyksellinen nuoriso keräsi vastavetona kansalaisadressin sen puolesta, että keskiolut on saatava R-kioskeihin, ja muusikko Mato Valtosen johdolla adressi luovutettiin eduskunnalle, joka tekikin sitten nopeasti päätöksen, jolla keskiolut tuotiin R-kioskeihin.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa musiikkia, eli suosikkivokalistini Veikko Lavi esittää kappaleen Kaljahanat aukes: https://www.youtube.com/watch?v=g87OHgawXuI

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.26 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

sunnuntai 9. kesäkuuta 2024

Rintamamiestalo

 

Komealle paikalle rakensivat eilen mainitut sisarukset Anni ja Yrjö Mure uudistilansa. Varsinkin tilan neljällä lehmällä oli upeat maisemat pilttuustaan Alapitkänjärvelle. Mutta leveää ei sisarusten leipä ollut, sillä peltoa oli vain neljä hehtaaria ja metsää 16. Suurin piirtein samanlaisiahan ne muutkin sodan jälkeen perustetut rintamamies- ja asutustilat olivat.

Silloinen asutus- ja maatalouspolitiikka oli myös sosiaali- ja asuntopolitiikkaa. Pienviljelijän leipä ei ollut leveää, mutta kun tutkin Mureen rakentamaa ns. tyyppitaloa, jollaisia myös rintamamiestaloiksi kutsutaan, niin asumistaso oli parempi, kuin monissa nykyajan ahtaissa kerrostalo-osakkeissa.

Tyyppitalon asuinpinta-ala oli ehkä 80 m2, mutta tosiasiassa lähes 200, koska talossa oli kolme kerrosta. Vintinkin saattoi muuttaa asuinkäyttöön ja talon alla oli tilava kellari, joka ainakin silloin kun, siihen tutustuin, oli hyvin viileä, vaikka ulkona oli kova helle.

Tyyppitalo oli hyvin ekologinen asumismuoto. Talo tehtiin luonnonmateriaaleista, mikäli lämmöneristeenä käytetty puusta valmistettu haltex myös sellaiseksi luetaan. Rakennus lämmitettiin haloilla ja puu-uunin energiatehokkuus on lähes 100 %.

Tietooni ei ole tullut, että kukaan olisi valittanut 50-luvun rintamamiestalon aiheuttavan sellaisia terveysongelmia, joista nykyään joka toinen kärsii. Siihen aikaan ei allergioita tunnettu; tosin monet olivat kovia piereskelemään.

Eikä sodan jälkeen rintamamiestaloissa kärsitty edes ylipainon vitsauksesta, joka nykyään on maamme suurin terveysongelma.

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.05 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

lauantai 8. kesäkuuta 2024

Minä ja Vennamo

Päivälleen viisi vuotta sitten Kuopion Isänmaallinen seura vieraili kesäretkellään tutustumassa Lapinlahden nähtävyyksiin ja elinkeinoelämään. Olin luonnollisesti mukana Kuopion isänmaallisen nuorison edustajana.

Kulunut sanonta kuuluu, että matkailu avartaa ja niin tapahtui silloinkin. Enpä ollut ennen tiennytkään, että Uukuniemen naapurissa Jaakkimassa syntynyt tullineuvos Veikko Vennamo on saanut näköispatsaan Suomeen, mutta tämä kuva todistaa eittämättä, että Vennamo on saanut näköispatsaan Lapinlahden Alapitkän kylälle.

Näköispatsaan lähistöllä sijaitsee myös Asutusmuseo. Se liittyy Vennamon elämään sikäli, että nuorena miehenä hän oli johtamassa karjalaispakolaisten onnistunutta asuttamista. Asutusmuseo on pieni ja suurelle yleisölle tuntematon, mutta mielenkiintoinen ja hellyttävä se on oppaan kertomien tietojen perusteella.

Museoksi on muutettu 70-luvulla tyhjilleen jäänyt Salmista Lapinlahdelle muuttaneiden Anni ja Yrjö Mureen pienviljelystila. Anni ja Yrjö olivat sisaruksia. Anne sairasti epilepsiaa eikä suku päästänyt Yrjöä naimisiin, koska siskon hoito olisi sen myötä vaarantunut.

Satunnaisen matkailijan kannattaa Asutusmuseolla pistäytyä. Samalla kertaa kannattaa myös pistäytyä läheisellä Pöljän kylällä ja jos kylällä vielä toimii posti, kuten varmaan toimi ainakin silloin, kun Postia johti Pekka Vennamo, niin kylän postikonttorista voi hankkia itselleen Pöljän leiman.

Pöljällä toimii myös Pöljän koulu, jonka seinässä olevassa kyltissä koulun nimi selvästi ja häpeämättömästi mainitaan. Koulun nimestä päätellen oletan sen olevan jonkinlaisen vanhan hyvän ajan apukoulun kaltainen laitos. Satunnainen matkailijan on syytä ottaa itsestään selfie koulun nimikyltin alla.

 

 

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.14 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

perjantai 7. kesäkuuta 2024

Valtion velasta

 Huonon kotikasvatuksen ovat suurpuolueiden puheenjohtajat saaneet, koska päällehuutamiseksi meni viimeinen vaalikeskustelu. Varsinkin valtion velasta keskustelu synnytti todellisen älämölön.

Harmi, etten ollut mukana päällehuutamassa. Olisin kertonut sen, että vaikka EU:n valtioiden velka on keskimäärin noin 70 % valtioiden vuotuisesta bkt:sta, niin se on paljon vähemmän kuin maailman johtavilla talousmahdeilla Usa:lla ja Kiinalla.

Nimittäin Usa:n valtion velka on 100 % vuotuisesta bkt:sta ja Kiinalla peräti 300 %. Toisaalta näiden valtioiden talous kasvaa ehkäpä juuri velan oton vuoksi muutaman prosentin vuosittain ja valtion velan nettoarvo pienenee inflaation vuoksi muutaman prosentin vuosittain. Voi hyvinkin olla, ettei näiden valtioiden velka lisäännykään talouden kokoon suhteutettuna.

Jos olisin ollut mukana vaalikeskustelun päällehuutelussa, olisin huutanut, että EU-maiden tulisi tehdä päätös, että jos Ukrainan pelastaminen sitä vaatii, Eu-valtiot ovat tarvittaessa valmiit nostamaan valtioiden velan määrän ainakin Usa:n tasolle, jolloin uutta velkaa voisi laskujeni mukaan ottaa noin 5.000 miljardia euroa.

Jos Ukrainan tukeminen vaatii EU:ta vaikkapa 100 miljardia vuodessa, niin 5.000 miljardia riittäisi 50 vuoden tukeen ja tämä asia on syytä saattaa Putinin tietoon. Se tieto saattaisi lisätä Venäjän halua sodan lopettamiseen.

Tässä lisätietoa valtioiden veloista: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000010363904.html

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.11 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

torstai 6. kesäkuuta 2024

Parasta tv-viihdettä

Parasta tv-viihdettä oli eilen tarjolla, kun pienpuolueiden edustajat pääsivät avaamaan vaalikeskustelussa sanaisen arkkunsa. Monta kunnon vilpitöntä selkäkeikkanaurua jouduin kotikatsomossani päästämään.

Olen jyrkästi sitä mieltä, että valtiovallan tulisi tunnustaa pienpuolueiden arvo yhteiskunnalle ja laatia jonkinlainen pienpuolueiden suojeluohjelma, koska pienpuolueilla näyttää olevan paljon paremmat keinot parantaa maailmaa kuin vakiintuneilla vanhoilla puolueilla.

Suurimman sellaisen selkäkeikkanaurun jouduin päästämään, kun vakaan ja jämäkän savolaisen isäntämiehen oloinen Vapauden Liiton edustaja Ossi Tiihonen heitti ilmaan upean ajatuksen siitä, että rahan sijasta vaihdon välineenä voisi käyttää esimerkiksi heinäpaalia.

Itsekin olen paljon tuota rahan olemusta mietiskellyt. Mikä järki on siinä, että rahan arvo sidotaan vaikkapa kultaan, kuten monissa maissa tehdään, sillä minusta kulta on harvinaisen turha hyödyke, jolle ei juuri hyötykäyttöä löydy.

Sen sijaan vakaan isäntämiehen oloisen Tiihosen ajatus siitä, että rahan arvo olisi sidottu heinäpaalin hintaan on nerokas. Heinäpaalilla tulee ihan suhdanteista riippumatta olemaan aina käyttöä reaalitaloudessa karjan rehuna, arvon mittana, arvon säilyttäjänä ja vaihdon välineenä toisin kuin kullalla, jonka arvo on vain ihmisten uskon varassa.

Kannattaa katsoa tämä vaalikeskustelu Areenasta. Seuratkaapa erityisesti Avoin Puolue rp:n edustajan kaunishiuksisen Petrus Pennasen äimistyneitä ilmeitä, kun hän kuuntelee kollegojensa kannanottoja. Selvästi näkee, että Pennanen on yllättynyt siitä, että hän huomaa kerrankin olevansa joukosta se, jonka jalat ovat kaikkein tukevimmin maassa: https://areena.yle.fi/1-70643551

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.23 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

keskiviikko 5. kesäkuuta 2024

Tatu Kolehmaiset

Eräs ystävällinen ihminen lähetti minulle Kolehmaisten-Markkasten-sukuseuran jäsenkirjeen, jossa oli pitkä ja ansiokas juttu juoksija Tatu Kolehmaisesta. Jutussa kerrotaan, että Tatu muutti jo vuonna 1908 työn perässä Kuopiosta Helsinkiin, jossa hän oli perustamassa Helsingin Kisa Veikkoja ja ilmeisesti tämän seurauksena muurarista tuli vahtimestari. Saattoi muuten olla sama vahtimestarin paikka, josta pikkuveli Hannes kieltäytyi niskavammaansa vedoten, kuten aiemmin olen kertonut.

Vuoden 1912 olympialaisissa Tatu kuitenkin edusti Hanneksen lailla Helsingin Jyryn miehenä Suomea, mutta joutui keskeyttämään saatuaan auringonpistoksen. Pikkuveli Hannes sen sijaan menestyi erinomaisesti lyhyemmillä matkoilla kuten kaikki, jotka yleensä jotain tietävät, tietävät.

Kolehmaisten keskimmäinen veljes Viljam, joka taisi olla perheen paras juoksija, ei osallistunut olympialaisiin, koska hän oli muuttanut Amerikkaan 1910 ja rahoitti ammattilaisjuoksijana veljiensä amatööriuraa. Viljamin 10.000 metrin ennätys on Hanneksen ennätystä parempi ja hänen maratonennätyksensä säilyi 15 vuotta maailman parhaana, mutta maailmanennätykseksi sitä ei huolittu, koska Viljam oli ammattilainen.

Yllättävää tuossa Kolehmaisten-Markkasten-sukuseurakirjeen Kolehmais-jutussa on, että Tatu Kolehmainen on valokuvattuna suojeluskuntapuvussa, vaikka Helsingin Jyry oli punakaartin kantavia voimia. Ilmeisesti Tatu oli talvella 1918 palannut HKV:n riveihin.

Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä muistaa, että Tukholman olympialaisissa edusti Suomea kaksi vuonna 1885 syntynyttä Helsingin Jyryyn kuulunutta Tatu Kolehmaista. Juoksija Tatu Kolehmainen oli syntynyt Kuopiossa ja painija Tatu Kolehmainen Pielavedellä. Painija Kolehmainen ei hävinnyt sarjassaan 67,5 kg kenellekään, mutta koska hänet ja hänen vastustajansa ajettiin passiivisuuden vuoksi matolta eräässä ottelussa, sarjassa voitti kultaa Emil Väre ja Kolehmainen jäi peräti viidenneksi. Painija Kolehmainen osallistui sisällissotaan punaisten riveissä ja hän kaatui Lempäälässä. Hän oli ainut sodassa kuollut punaisten olympiaurheilija.

Kolehmaisten-Markkasten sukuseuran jäsenkirjeessä on myös juttu vaarini vaarista Risto Könösestä, jota kutsun Kanta-Könöseksi, joka oli poikkeuksellisen viriili mies. Hän eli 93-vuotiaaksi ja saattoi nuorikkonsa raskaaksi laskujeni mukaan vielä yli seitsenkymppisenä. Lapsia hänelle siunaantui urallaan lähteestä riippuen 23-27 kpl.

 
https://webmail3.easylinehost.net/imp/view.php?actionID=view_attach&id=2&muid={5}INBOX25183&view_token=n6MlzRZ__H0t6vEVlV6-wIg&uniq=1717582543752

tiistai 4. kesäkuuta 2024

Kuopion Riento

Mielenkiintoinen historia on eilen mainitsemallani työläisurheiluseura Kuopion Riennolla. Olen jostain lukenut, että maineikkaat Kolehmaisen urheilijaveljekset erosivat porvariseura Kuopion Reippaasta sen jälkeen, kun erään hiihtokilpailun voitti Tatu Kolehmainen, mutta hänelle ei uskallettukaan antaa kisan voittajalle luvattua Colt-revolveria. Ilmeisesti taustalla olivat poliittiset syyt.

Tapauksen suututtamina Kolehmaisen veljekset perustivat vuonna 1905 oman urheiluseuran nimeltään Köntys, joka on ihan hyvä nimi urheiluseuralle. Kaksi vuotta myöhemmin Kuopion Työväenyhdistyksen jaostoksi perustettiin urheiluseura, jonka nimeksi Köntystä ei huolittu, vaan nimeksi vaihdettiin Kuopion Riento.

Epäilen, että nimen vaihdoksen syynä oli se, että seuran perustavassa kokouksessa oli savolaisten Kolehmaisten veljesten lisäksi läsnä siihen aikaan Kuopiossa asunut tosikko pohjalainen Jukka Rahja, josta myöhemmin tuli huomattava yhteiskunnallinen toimihenkilö. Hän nimittäin järjesti sisällissodan alkaessa pitkän junan, joka toi Pietarista suuren määrän aseita punaisille. Lisäksi hän sisällissodan jälkeen vastasi kommunistien toiminnan rahoituksesta painamalla seteleitä Suomen Pankin setelipainosta kapinan aikana sosialisoiduilla laatoilla.

Voi olla, että Kuopion Rientoa olivat perustamassa myös veljekset Yrjö, Eino ja Janne Koivistoinen, joista myöhemmin tuli ehkäpä maailman johtavat urheilufysioterapeutit. Yrjö toimi Kolehmaisten veljesten hierojana, Eino kutsuttiin Saksaan hieromaan sikäläisiä urheilijoita ja Janne värvättiin huolehtimaan Argentiinan urheilijoiden lihashuollosta. Siellä hän muutti nimensä Janne Juaniksi.

Eilen mainitun Arvi Kokkosen lisäksi Kuopion Rientoa edusti myös toinen Saksan jääkäri, koska Eino Koivistoinen palasi talvella 1918 jääkärivääpelinä Suomeen ja haavoittui Tampereen Kalevankankaalla samassa taistelussa, jossa Arvi Kokkonen kaatui.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuopion_Riento

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.34 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

maanantai 3. kesäkuuta 2024

Leipuri-luutnantti Arvid Kokko

Jääkäriliikettä tutkiessani tajusin, että vaikka Hannes Kolehmaisen sanotaan juosseen Suomen maailman kartalle, niin ihan hyvin sen asian olisi voinut tehdä myös Arvi Kokkonen. Kokkonen oli työläisurheiluseuran Kuopion Riennon kasvatteja, kuten myös häntä hieman vanhempi Hannes Kolehmainen oli. Kuopion Riento muistetaan siitä, että sen painisalilla säilytettiin Kuopion tuhatmiehisen punakaartin kiväärejä.

Parikymppinen leipuri Arvi Kokkonen voitti vuosina 1913 ja 1914 maastojuoksun Suomen mestaruudet työläisurheiluseuran Helsingin Jyryn miehenä. Helsingin Jyry muistetaan siitä, että sisällissodassa Helsingin Jyryn komppania edusti punaisten suurinta sotilaallista kykyä. Komppaniaa johti raskaansarjan painija Mikko Kokko.

Ilmeisesti Kokkonen siirtyi Kuopiosta Helsinkiin yhdessä muurari Hannes Kolehmaisen kanssa. Hannekselle tosin tarjottiin vahtimestarin paikkaa, mikäli hän olisi liittynyt Helsingin Kisaveikkoihin, mutta mies kieltäytyi vahtimestarin paikasta vedoten niskavammaansa, joka esti kumartelun.

Mutta ei tullut Arvi Kokkosesta koskaan suurjuoksijaa. Hän nimittäin hakeutui Saksaan jääkärikoulutukseen ja siellä leipurista tehtiin kansakoulupohjalta vallan luutnantti Arvid Kokko. Luutnantti Kokko johti sitten komppanian päällikkönä talvella 1918 Kuopion kasarmin valtausta talonmies Israel Närhin johtamilta punaisilta.

Voi hyvinkin olla, että luutnantti Kokko tunsi jonkinlaista myötätuntoa punakaartia kohtaan, koska punapäällikkö Närheä ei ammuttu, kuten tapana silloin oli, vaan hän saattoi myöhemmin toimia Kuopiossa torikauppiaana. Hänestä käytettiin ymmärrettävästä syystä Kuopiossa lempinimeä Kenraali.

Kuopion valtauksen jälkeen luutnantti Kokko jatkoi valtaamaan Tamperetta, jossa hän kaatui Kalevankankaan hautausmaalla, kuten myös ruotsalaiselle Olof Palmelle kävi, kun ruotsalaisprikaati rynnäköi urheasti, vaikkakin typerästi, kohti kirkontornista ampuvaa punaisten konekivääriä. Olof Palme oli kansallissosialisti, kun taas hänen kuuluisampi täyskaima veljenpoikansa oli pelkkä sosialisti.

Luutnantti Arvid Kokko on haudattu Kuopion sankarihautausmaalle, jonka halki kulki aikoinaan työmatkani. Kokon lähellä lepää myös Tuntemattoman sotilaan everstiluutnantti Karjulan esikuva, joka yritti turhaan pistoolilla uhaten pysäyttää paniikkiin joutuneita suomalaisjoukkoja Kannaksella.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arvid_Kokko

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 5.47 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

sunnuntai 2. kesäkuuta 2024

Laatokan Karjala -julkaisu

Sen kunniaksi, että tämän kesän Uukuniemi-juhlilla on aiheena Laatokan Karjala, on rouvani julkonut Laatokan Karjala -nimisen lehtimäisen A4-kokoa olevan 64-sivuisen painotuotteen, jonka ulkoasu on mielestäni sangen onnistunut.

Kansi tuo nostalgisesti mieleen lehtien kannet 1940-1960 -luvuilta, kun lehden nimi oli usein (sen ajan painoteknisistä syistä) tuollaisessa lootassa, kuten esimerkiksi Neuvostoliitto tänään -lehdessä vielä 90-luvulla.

Tulevilla Uukuniemi-juhlilla keskitytään etenkin Laatokan Karjalan luontoon, mutta Laatokan Karjala -julkaisu puolestaan käsittelee kaikenlaista ihmistekoista kuten kulkemisen, kaupan ja teollistumisen kehitystä ja niiden osuutta aktiivisten karjalaisten elämään.

Itse olen toiminut Laatokan Karjala-julkaisun urheilukriitikkona ja sotakirjeenvaihtajana. Jos nyt oikein hakemalla tuosta pitää tuosta julkaisusta hakea vikoja ja puutteita, niin yksi sellainen on, että en pyynnöistä huolimatta toimittanut siihen parhaita juttujani. Niiden toimittaminen pois blogitekstin muodosta kun on työlästä ja vie aikaa jalkapallo- ja jääkiekko-otteluiden seuraamiselta.

Laatokan Karjala on painettu Suomessa, joten sen omakustannushinta on täysin kohtuuton eli 20 €. Jos joku vakavarainen kansalainen tilaa sen postitse, tulee siihen vielä lisäksi muutaman euron postituskulut.

Lopuksi korostan sitä, että julkaisu on niiteillä nidottu, joten se kestää useammankin lukukerran, niinpä oman lukemisen jälkeen sen voi antaa joululahjaksi vaikkapa anopille. Jouluun on enää puoli vuotta ja lahjojen keksiminen on nykyään vaikeaa, koska kaikilla on jo kaikkea, mutta Laatokan Karjalaa ei vielä kaikilla ole.

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.20 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

lauantai 1. kesäkuuta 2024

Punaiset uukuniemeläiset vapaussoturit

Tuo eilisessä jutussani esiintynyt Uukuniemellä oleva sisällissodan valkoisten vainajien muistomerkki palautti mieleeni sen, että Revon Matti kertoi sen mielenkiintoisen asian, että Uukuniemeltä valkoisten riveissä palveli kaksi sosialistiveljestä, jotka olivat niin sotaintoisia, että ottivat myöhemmin osaa myös ns. heimoretkiin.

Heimoretkeläisiähän olivat ne pienet harmaat miehet, jotka lähtivät sisällissodan jälkeen ilman Suomen valtion virallista tukea vapauttamaan itärajan takana olevia sorrettuja heimoveljiämme. Vastaavanlaisia vapautusoperaatioitahan tapahtuu vielä nykyäänkin jopa täällä Euroopassa.

En enää muista noiden uukuniemeläisten sosialististen vapaussotureiden sukunimistä muuta, kuin että ne olivat erikoiset ja harvinaiset sekä viittasivat jotenkin sähkötekniikkaan eikä sen nimisiä enää asu ainakaan Uukuniemellä.

Mutta törmäsin tuohon erikoiseen sähköön viittaavaan sukunimeen, kun sellaisen sukunimen haltija haki viime vuosituhannen lopulla Heinolan kaupungin johtajaksi. Puoluekannaltaan hän oli demari ja oppiarvoltaan sukunimeen sopivasti sähkötekniikantohtori. Hän saattoi hyvinkin olla uukuniemeläisten sosialistivapaussotureiden jälkeläisiä.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että luin vuosikymmeniä sitten tutkija Matti Lackmanin jääkäriliikkeestä kertovan kirjan Suomen vai Saksan puolesta ja siinä kerrottiin se yllättävä asia, että kun syksyllä 1917 selvitettiin jääkäreiden poliittista kantaa, niin yli puolet ilmoitti olevansa sosialisteja.

Tuosta asiasta sisällissodan molemmat osapuolet ovat jostain syystä vaienneet. Epäily poliittisesta epäluotettavuudesta aiheutti sitten sen, että kolmannes jääkäreistä jätettiin Saksaan, kun muu osa lähti Suomeen sotimaan tammikuussa 1918.

Omissa laskelmissani olen tullut siihen yllättävään lopputulemaan, että sisällissodan rintamalinjan valkoisen Suomen puolella oli sosialistienemmistö ja punaisen Suomen puolella porvarienemmistö. Tuostakin asiasta sisällissodan molemmat osapuolet ovat jostain syystä vaienneet.
https://www.finlandiakirja.fi/fi/matti-lackman-suomen-vai-saksan-puolesta-93bdcb

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 6.11 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

perjantai 31. toukokuuta 2024

Nokkelat lokit

 

Erikoisen ja varmasti myös rauhallisen paikan on nokkela kalalokkipariskunta valinnut pesälleen Uukuniemen sotilashautausmaalta. Tarkemmin en pystynyt pesää tutkimaan koska sateenvarjo ei ollut mukanani. Sankarillisesti taistelivat linnut kotinsa ja lastensa puolesta.

Muistanpa miten Uudessa Valamossa pääskyset pesivät vuosia erään ikonin päällä, ja minusta se oli herttaista, mutta sitten luostarin johto vaihtui ja pääskynpesä tuhottiin, koska pääskyjen katsottiin tahraavan luostarin pyhiä arvoja.

Luonnonsuojeluväki ei reagoinut pääskyjen kodin tuhoamiseen, jota ihmettelen. Sitäkin ihmettelen, ettei raittiusväki ole reagoinut siihen, että pääskynpesän hävittäjät ovat äskettäin aloittaneet luostarissa laajamittaisen viinan valmistuksen ja myynnin.

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 5.18 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Pirunpöytä

Satunnaisen matkailijan kannattaa huomioida, että Kiteen kaupungin Kesälahden pitäjän Hummovaaran kylässä sijaitsevan Lönnrotin petäjän lisäksi kannattaa hänen tutustua myös petäjästä noin 600 metrin päässä olevaan kuppikiveen, jota kutsutaan Pirunpöydäksi.

Suomesta on löytynyt noin 500 kuppikiveä, joiden kuoppien merkityksestä on useita oletuksia. Wikipedian mukaan kuppikivet olivat luultavasti uhripaikkoja. Uhreja, kuten viljaa tai naisten rintamaitoa, jätettiin kiven koloihin suvun vainajille, haltijoille tai maahisille sato- ja pyyntionnen toivossa. Jotkut uskoivat, että kuoppiin jääneellä sadevedellä on parantava vaikutus. Loitsuilla myös kipuja ja vaivoja karkotettiin kiven reikiin.

Uukuniemen Papinniemen leirintäalueellakin on näyttävä luonnonmuodostelma, jota monet pitävät kuppikivenä; sekin satunnaisen matkailijan kannattaa käydä katsomassa. Itse muistan lapsuuteni onkimatkoilta, että Petäisen rannallakin on laakea tasainen kivi, jossa on ihan kengänjälkeä muistuttava kuoppa, hyvä ettei siitä erotu Nokia-yhtiön leima. Täytynee vielä joskus etsiä tuo kivi ja tarkastaa, ettei  vain ole muinaisten esi-isien tekosia.

Tässä lisätietoa Pirunpöydästä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Pirunp%C3%B6yt%C3%A4

 

 

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 6.08 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

tiistai 28. toukokuuta 2024

Lönnrotin petäjä

Suomalainen mies ei yleensä puhu eikä pussaa, mutta tiukan paikan tullen hän voi halata. Yksi elämälleni asettama tulostavoite täyttyi, kun vihdoinkin pääsin Kiteen kaupungin Kesälahden pitäjän Hummovaaran kylässä halaamaan Lönnrotin petäjää oikein kalevalaisessa hengessä. Tuon puun juurella Juhana Kainulainen lauloi Elias Lönnrotille muistaakseni kahden päivän ja yhden yön aikana huomattavan osan sittemmin Kalevalaksi kutsutun kansalliseepoksemme runoista.

Mummoni vaari maamme tuotteliain kansanrunoilija Vihta-Paavo Korhonen osallistui sitten myöhemmin kansalliseepoksemme tekoon ainakin siten, että löytämäni nettitiedon mukaan ehdotti Lönnrotin siihen asti nimettömälle teokselle nimeksi Kalevalaa. Vihta-Paavoa pidetään rautalampilaisena ja Rautalammille hän on haudattukin, vaikka kyllä hän enemmänkin oli Vesannon Urheilijoiden miehiä.

Saattaa olla, ettei Vihta-Paavo ollut kalevalaisia runonlaulajia, koska parhaiten hän on jäänyt runouden historiaan siitä, että hän maksua vastaan laati pilkkarunoja varsinkin herroista, jotka jo silloin tekivät vääryyksiä tavalliselle kansalle.

Minulla ei ole käsitystä siitä, missä määrin Suonenjoen Kärkkäälän suuri poika runonlaulaja Pentti Lyytinen osallistui Kalevalan tekoon, mutta epäilen, että hän kunnostautui enemmänkin politiikan puolella. Lyytinen nimittäin kärsi kunnon runoilijana siinä määrin juoppouden vaivasta, ettei hänestä oikein ollut normaaliin työelämään ja niinpä hänet valittiin talonpoikaissäädyn edustajaksi Suomen Pankin johtokuntaan, jossa tehtävässä juoppoudesta ei katsottu olevan haittaa.

Sydänkarjalan internet sivu kertoo seuraavaa Lönnrotin petäjästä, johon minullakaan ei ole mitään lisättävää:

”Lönnrotin petäjä on Kesälahdella Hummovaaran kylässä sijaitseva mänty. Ensimmäisellä runonkeruumatkallaan ollut Elias Lönnrot taltioi puun juurella kesäkuussa 1828 Juhana Kainulaisen lausumia runoja, kansanuskomuksia ja loitsuja. Lönnrot merkitsi Kainulaiselta muistiin kahden päivän aikana yhteensä 2 551 säettä ja 59 erillistä runoa, joista suurin osa oli loitsuja. Lönnrotin 1833 julkaisemasta runoelmasta Runokokous Väinämöisestä eli niin sanotusta Alku-Kalevalasta nämä runot muodostivat merkittävän osan. Niihin kuului muun muassa Sampo-runoja ja Lemminkäisen virsi.

Petäjä sijaitsi Kainulaisen kotitalon Kainulan pihapiirissä. Kerrotaan, että puun istutti Kainulaisen suvun nuorukainen kihlauduttuaan. Morsian kuitenkin kuoli, ja petäjästä tuli Kainulaisen suvun uhripuu. Metsästäjänä tunnettu Juhana Kainulainen vei kaatamiensa karhujen pääluun mäntyyn loitsuja lukien.

Lönnrotin petäjän vieressä sijaitsee 1989 valmistunut karjalaistyylinen hirsirakennus Juhanantupa, jossa palvelee kesäisin lounas-kahvila. Sisällä jo itsessään nähtävyytenä pidettävässä Juhanantuvassa on muun muassa puuveistoksia.”

 

tiistai 28. toukokuuta 2024

Talon valtaajat

Taiteilija Martti Innasta ei voinut pitää kovin edistyksellisenä ihmisenä vaan pikemminkin päinvastoin. Kuitenkin hän on yksi niistä harvoista suomalaisista, jotka taistelivat asekädessä saksalaista natsismia vastaan sota-aikana.

Näin tapahtui, kun Innanen pikkupoikana oli halkopinoilla kiipeillessään havainnut pinojen välissä saksalaissotilaan olevan hyvin intiimissä kanssakäymisessä jonkun suomalaisnaisen kanssa. Innanen hiipi pariskunnan taakse ja ampui lähietäisyydeltä stritsallaan saksalaista sotilasta takaapäin ns. arkaan paikkaan. Innasen kertoman mukaan osuman saanut saksalaissotilas huusi kuin eläin.

Naivistisissa maalauksissaan Innanen osoitti sen, että vaikka hän taisteli aikoinaan ase kädessä natseja vastaan, niin hän ei ollut erityisen edistyksellinen taiteilija, vaan hän pilkkasi erityisesti radikaalia nuorisoa kuten talonvaltaajia: https://linocatlady.blogspot.com/2019/08/kissakortti-323-cat-card-323.html

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 2.55 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

maanantai 27. toukokuuta 2024

Innaset maamme historiassa

Facebook muistutti, että olen tasan kaksi vuotta sitten ylistänyt kuvataiteilija Martti Innasen neroutta. Kirjoitan tätä Uukuniemellä ja Facebookin muistutus palautti mieleeni, että Martti Innanenkin on melkein Uukuniemen poikia, sillä hänen setänsä konstaapeli Viljo Innanen oli syntynyt Parikkalassa, johon Uukuniemikin nykyään kuuluu, vaikka läheskään kaikki uukuniemeläiset eivät kuntaliitosta hyväksykkään, koska se keskittää liiaksi valtaa Parikkalan metropolille.

Konstaapeli Viljo Innanen muistetaan siitä, että hän kuoli joulun aatonaattona 1942 raivoisassa tulitaistelussa kommunistien aseellista siipeä edustaneen Veikko Pöystin ampumana Vantaan Hiekkaharjussa, jonka liepeillä opiskeluaikana asuin. Muistelen tuossa taistelussa ammutun noin 2.000 laukausta.

Veikko Pöysti oli kasvanut mieheksi Lahdenpohjassa reilun 10 kilometrin päässä paikasta, jossa tätä kirjoittelen. Ilmeisesti Pöystikin kuoli poliisien luoteihin, vaikkakin myös sellaista kerrotaan, että hän teki itsemurhan puukolla, koska ei pystynyt enää pistooliaan käyttämään. Kolme poliisia myös haavoittui tuossa pidätysyrityksessä.

Poliisi ei onnistunut ottamaan kiinni Pöystin 19-vuotiasta tyttöystävää suonenjokelaista Irja Jalkasta. Tätä kuitenkin osuttiin sekä lantioon että reiteen, mutta siitä huolimatta hän kahlasi Hiekkaharjussa Rekolanojan yli ja pakeni talviyöhön eikä häntä myöhemminkään tavoitettu. Ilmeisesti häntä ammuttiin 6,35 kaliiperin aseella, jonka heikkotehoisuutta kansanedustaja Vornanen on viime aikoina vakuuttanut.

Jalkaset ovat sitkeää sukua, senhän jo Jalkas-Kalle todisti vuonna 1936 Garmisch-Partenkirchenin miesten viestin ankkuriosuudella.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_P%C3%B6ysti

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.37 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

lauantai 25. toukokuuta 2024

Trumpin avustajana

Rankka yö oli viime yö, koska olin aika vaativassa tehtävässä presidentti Trumpin avustajana. Jostain syystä suomen kieltä puhuva Trump toi minulle vahvistettavaksi asiapaperin, jossa otsikkona näytti lukevan ihan selvällä suomella, että KULMINAATIOPISTE, mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan.

Paperin asiasisältönä näytti olevan se, että presidentti Trump julistautui siinä päätöksellään diktaattoriksi, joka ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa mistään kenellekään milloikaan. Samanlainen etuoikeushan on myös entisen hyvän itäisen naapurimme tyrannilla Putinilla. Minun piti presidentin avustajana allekirjoituksella vahvistaa paperilla oleva päätös. Merkillinen on tuo ihmisen alitajunta, kun se pystyy tuollaisia unia näyttämään.

Vuosia sitten, jolloin vietin täysin päihteetöntä elämää, olin unessa jossain oluttuvassa kaljalla Hitlerin kanssa. Hitler, josta näkyi ison koppalakin alta vain pottunenä, valitti että itärintamalla menee ihan päin mitä tahansa. Minua säälitti tämä syvästi masentunut mies niin kovasti, että rohkaisin häntä vakuuttamalla, että kyllä se siitä. Merkillinen on tuo ihmisen alitajunta, kun se pystyy tuollaisia unia näyttämään.

Trump tuli varmaankin uniini, koska telkkarissa oli juuri näytetty Capitolin valtauksesta kertova dokumentti, joka todisti, miten lähellä jo kertaalleen oli se, että Trumpista olisi tullut yksinvaltias. Trumpilla näyttää olevan hänen kannaltaan hyödyllinen näkemys, että Usa:n presidentillä on oikeus armahtaa itsensäkin rikoksista ja sellainen rikoshan voisi olla vaikkapa vallankaappaus tai vastaehdokkaan murha. Mittaamattomien mahdollisuuksien maa on siis Usa, jossa ihan kenestä tahansa voi tulla vaikka mitä.

Lisätietoa Trumpista tässä: https://areena.yle.fi/1-68318059

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 0.38 Ei kommentteja:

orstai 23. toukokuuta 2024

P—u on homo

Vaikuttavin näkemäni seinäraaputus löytyi reilut 40 vuotta sitten Vantaan Koivukylän opiskelija-asuntolan Rasinkatu 14:ssa sijainneen pesuhuoneen seinästä alle metrin korkeudelta, joten luulen jonkun alakoululaisen olleen asialla. Minusta mietelmässä ”P—U ON HOMO”, on jotain todella syvällistä ja jopa niin syvällistä, että en välttämättä sen syvällisyyttä täysin ymmärrä. Tai saattaa tietysti olla, että asialla olleella taaperolla oli vielä aukkoja tiedoissa.

Kuvasin tuon syvällisen mietelmän ja olen varma, että se kuva, jonka paikka eittämättä on Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa, piileskelee jossain noin viiden metrin säteellä tästä paikasta, jossa tätä kirjoitan, mutta ikävä kyllä en sitä nyt löydä.

Vaikka kaipaamaani kuvaa en löydä, niin netistä löytyy juuri sen talon kuva, jonka seinässä syvähenkinen raapustus oli, mutta näköjään kirjoitus on seinästä pyyhitty. Tuossa kulttuurihistoriallisesti merkittävässä vantaalaisessa talossa on näköjään 91,5 neliön osake myynnissä 72.000 eurolla, joten eivät ole asunnot Koivukylässä hinnankiroissa. https://www.kiinteistomaailma.fi/vantaa_myytavat_kerrostaloasunnot/1368831

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 8.05 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

Vessakirjoitukset

Arto Paasilinnakin oli kiinnostunut seinäkirjoituksista ja julkaisi reilut 50 vuotta sitten teoksen  Kansallinen vieraskirja. Graffiitti eli vessakirjoituksia, jonka silloin luin ja mieleeni on jäänyt, että Yliopiston vessan seinästä löytyi nykyisessäkin maailmantilanteessa ajankohtainen huomautus: ”Muistakaa, että myös Neuvostoliitolla on ydinaseet”. Joku ilmeisen neuvostovastainen taho oli raapustanut sen viereen, että: ”Mutta toimivatko ne?” En ota Neuvostoliiton  ydinaseiden kuntoon jyrkästi kantaa, mutta epäilen, että kun tiettävästi Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjällä on noin 8.000 ydinasetta, niin kyllä niistä valitettavan iso osa toimii.

Vuonna 2017 arvovaltaisessa Voima-lehdessä on ollut ansiokas juttu vessakirjoitusperinteestä, jossa ne rinnastetaan kirjoitteluun sosiaalisessa mediassa. Tosin menneessä maailmassa ei naapurikyläläisille suunnattuja uhkauksia tarvitsisi kovin pitkää puuhuussien seiniin ja siltojen kaiteisiin kaivertaa, nimettömänäkään, ennen kuin luvassa olisi jonkinlainen sakinhivutus ja sosiaalisen hylkiön rooli. Nykyään pystyy internetissä kanssaihmisiä loukkaamaan paljon tehokkaammin ja turvallisemmin.

Globaali digitaalinen vessan seinä

 

 

 

Urho Kekkonen kertoi muistelmateoksessaan, joka taisi olla nimeltään 1. vuosisatani, kuinka ajan hengen innoittamana myös Suomen joukkueessa yritettiin Berliinin olympialaisissa pitää yllä tiukkaa kuria ja järjestystä. Kokeilusta silloinen urheilujohtaja Kekkonen oppi ainakin sen, että suomalaisessa miesporukassa liika kurinpito itsessään aiheuttaa rikkomuksia, sillä se koetaan helposti provokaatioksi.

Muudan olympiajoukkueeseen ratsastajana kuulunut ratsumestari Werner Wallden kunnostautui kurinalaisessa esiintymisessä erityisesti ja myös osoitti sen muille. Kun sitten kireän tunnelman laukaisemiseksi oli nautittu erityisiä tunnelmaa keventäviä aineita, alkoi ratsumestarin ratsastussaappaiden kopina ärsyttää varsinkin maamme jätkämäisyyteen taipuvaisia keihäsmiehiä.

Lopulta nuo kiiltävät ja ylhäiset saappaat joutuivat sijaiskärsijän osaan, sillä ne joutuivat pahoinpitelyn kohteiksi, kuten asia myöhemmissä selvityksissä häveliäästi ilmaistiin. Kun ratsumestari seuraavana aamuna veti saappaita jalkaansa, varpaat aistivat jotakin kumman pehmeätä. Kun herra upseeri otti saappaan jalastaan, kertoi jo hajuaisti, mitä oli tapahtunut.

Pantiin toimeen kovat kuulustelut. Tosin kovin innokkaasti tutkittavia ei ilmeisesti likistelty, koska asia ei selvinnyt. Keihäänheittäjä Matti Järvisen ilme kuitenkin viestitti ratsumestarille totuuden, ja kun syyllinen näytti jäävän ilman ansaitsemaansa rangaistusta, otti asianomistaja oikeuden omiin jalkoihinsa ja potkaisi Mattia. Kovakärkinen ratsastussaapas osui heittäjälle hyvin tärkeään selkälihakseen, ja niin Suomi menetti keihäskullan.

Tosin ”maailman nopeimman käden” haltija Karjalan Kanneljärvellä syntynyt Yrjö Nikkanen pääsi hopealle, mutta sen ajan ylivoimaisesti paras keihäsmies Matti Järvinen jäi viidenneksi. Eräs Nikkasen karjalainen kilpakumppani luonnehti viime vuosituhannen lopulla tätä seuraavasti: ”juoppo mies, mutta nopee käs”. Antero Raevuoren Järvis-kirjan mukaan Nikkasen käsi pystyi liikkumaan jopa silmää nopeammin.

Kekkonen ei muistelmissaan kerro koko totuutta Berliinin saapastapauksesta, vaan selityksen Järvisen yllättävälle selkävammalle paljastaa tunnettu tietomies Kauko Saarentaus kirjassaan ”Olipa kerran”. Lähde on sen verran tieteellisesti luotettava ja tarina niin hyvä, että olen taipuvainen sitä uskomaan, vaikka monta kertaa hyvä tarina ja totuus ovat ikävällä tavalla ristiriidassa.

Yrjö Nikkasesta lisätietoa tässä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Yrj%C3%B6_Nikkanen

Noin 40 metrin korkeudessa kiertää Viipurin linnan tornin noin 20 cm leveä uloke. Antero Raevuoren Järviset -kirjan mukaan keihäänheittäjä Matti Järvinen kiersi sitä pitkin armeija-aikanaan vedonlyönnin seurauksena mantteli päällä raudoitetut saappaat jalassaan koko tornin, eli reilun 20 metrin matkan.

Hän voitti palkkioksi luvatun 50 markan setelin, joka nykyrahassa parikymmentä euroa. Korostettakoon tässä yhteydessä sitä, että Suomenlahdelta tulee tavallisesti navakasti. Idea tempaukseen syntyi, kun puhuttiin, että joku hurjapää olisi seisonut tornin huipulla käsillään.

Monta kertaa hyvä tarina ja todellisuus ovat ikävällä tavalla ristiriidassa, ja niinpä kiipesin toistakymmentä vuotta sitten Viipurin linnan torniin tutkimaan, voiko juttu olla totta ja voi hyvinkin olla, että tarina on liioittelua ainakin manttelin osalta. Itseäni suorastaan huippasi jo hiukan, kun kurkistin tornin aukosta alaspäin.

Matti Järvisen aikaan olivat keihäät puuta ja miehet rautaa. Nykyheittäjiltä saattaisi jäädä tuo temppu uusimatta. No Seppo Räty ehkä olisi saattanut pystyä samaan hurjimmassa nuoruudessaan, mutta tuskin hänkään ihan selvin päin. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että vaikka isä Verner Järvinen oli raivoraitis, niin pojista ainakaan Kalle ja Matti eivät olleet mitään vesipoikia ja tupakkaakin he polttivat isänsä mielestä kuin korsteenit.

Tornin huipulla tarkastin myös sen mieltäni vaivanneen asian, näkyykö Viipurista 49 kilometrin päässä olevaan Lappeenrantaan. Lappeenrannan torneja en kuitenkaan nähnyt. Myöhemmin olen saanut selville kaavan, jolla voi laskea, miten kauaksi avoimessa maastossa voi nähdä ja sen kaavan mukaan 200 metriä korkea torni voi näkyä 50 kilometrin päähän. Niinpä esimerkiksi Joutsenon 211 metrinen radiomasto saattaisi hyvällä säällä näkyä 40 metriä korkean Viipurin linnan tornin huipulle.

Laatokan Karjalan historiaa tutkiessani sain selville, että alueen kunnista pienin ja tuntemattomin Soanlahti liittyy kuitenkin merkittävästi maamme urheiluhistoriaan, koska Sankarivainajat -tietokannan mukaan alikersantti Kaarlo Verner Järvinen sai surmansa siellä. Vaikka alikersantti Kalle Järvinen kuoli sodassa, kuolinsyy oli kuitenkin muu kuin vihollistoiminnasta johtuva.

Kuten sukunimi Järvinen ja varsinkin toinen nimi Verner paljastavat, kyseessä on kuuluisan urheilusuvun edustaja. Hänen isäänsä Verneriä pidetään tavallaan virheellisesti Suomen ensimmäisenä olympiavoittajana, koska hän saavutti kiekkokultansa vain ns. Ateenan välikisoissa 1906.

Sen sijaan Kallen veli Matti Järvinen voitti keihäässä olympiakultaa ja toinen veli Akilles voitti kymmenottelussa kaksikin olympiahopeaa. Kalle Järvinenkin oli aikansa huippu-urheilija, joka ensimmäisenä eurooppalaisena ylitti vuonna 1927 kuulantyönnössä hirmuisen 15 metrin haamurajan tuloksella 15,17 ja hän paransi myöhemmin ennätystään peräti lukemiin 15,82, joka jäi vain 28 cm silloisesta maailmanennätyksestä.

Niin lähelle maailmanennätystä meikäläinen kuulamörssäri ei ole päässytkään. Kalle Järvinen harrasti menestyksellä muitakin yleisurheilulajeja; kolmiloikkaennätys oli 14,21, pituuden 6,82 ja kiekon 43,55. Lisäksi tämä 188-senttinen ja vanttera mies, joka oli sen ajan mieheksi jättiläinen, harrasti innokkaasti, ja jopa liiankin innokkaasti, myös painia.

Vaikealuonteisen Kalle Järvisen loppu oli Antero Raevuoren kirjan Järviset – legendaarinen suomalainen urheilijaperhe mukaan surullinen. Alikersantti Järvinen kyllä kuoli sodassa, mutta sankarihautaan häntä ei huolittu, vaan asetoveri hautasivat hänet sotatoimialueelle Laatokan Karjalaan Ruskealan pitäjään ihan lähelle nykyistä Niiralan rajanylityspaikkaa.

Mikäli Järvisen luut vielä ovat Ruskealassa, kuten oletan, niin kyllä hänetkin pitäisi noutaa Tampereelle Kalevankankaan sankarihautausmaahan, jossa hänen hautakivensä ja siunattu hauta odottavat.

Raevuoren kirjan mukaan Järvisen kuolemaan johtaneet tapahtumat etenivät seuraavasti. Jatkosodan alussa Järvisen joukko-osasto sai jostain viinaa ja jossain vaiheessa iltaa Järvinen halusi alkaa painimaan. Kun kukaan ei halunnut otella hänen kanssaan, hän otti halon ja uhkasi lyödä, ellei painikumppania löytyisi. Jostain syystä painikaveria ei ilmaantunut tälläkään menetelmällä.

Tilanne rauhoittui sitten hetkeksi, mutta vähän myöhemmin painihaluinen Järvinen otti kiväärin ja yritti turhaan ampua lataamattomalla aseella. Siinä vaiheessa, kun hän alkoi raplaamaan kiväärin lukkoa, ampui eräs myös vahvasti juopunut sotamies alikersantti Kalle Järvistä selkään.

Kenttäsairaala ei suostunut ottamaan ruumista vastaan, mistä johtuen asetoverit hautasivat Järvisen Soanlahden naapuripitäjän Ruskealan multiin. Järvisen surmannutta sotamiestä ei sentään palkittu asiasta, vaan hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen esimiehensä ampumisesta.

Vaikka Kalle Järvinen olikin suunnilleen kaksi kertaa toista huippu-urheilijaa Matti Nykästä isompi, oli heissä ilmeisesti paljon yhteistä. Muistelen viisinkertaisen olympiavoittaja Nykäsenkin joutuneen tiilenpäitä lukemaan puukotettuaan pahasti jotain ryyppykaveriaan sormikoukunvedon jälkimainingeissa.

Lisätietoa Kalle Järvisestä löytyy tästä linkistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_J%C3%A4rvinen

Rajan takana Sortavalan vieressä Jänisjoen varrella sijaitseva Harlu olisi mielenkiintoinen tutustumiskohde, jossa en ikävä kyllä ole koskaan käynyt enkä todennäköisesti tule koskaan ainakaan tässä elämässä käymäänkään, josta asiasta vastuu lankeaa Putinille.

Onneksi Ensio Kettunen on kuvannut mainion esittelyvideon Harlusta, sen historiasta, nähtävyyksistä ja elinkeinoelämästä. On aika yllättävää, että Harlu oli Suomeen kuuluessaan hyvin teollistunut pitäjä, jossa oli peräti kolme puunjalostustehdastakin, joista yksi, eli Läskelän paperitehdas, liittyy merkittävästi sekä maamme sota- että kirjallisuushistoriaan.

Nimittäin Panu Rajalan Väinö Linnan elämänkertateoksesta Päivä on tehnyt kierroksensa luin, ettei Tuntemattoman sotilaan nuori täydennysmies Asumaniemi ollutkaan todellisuudessa lukiolaispoika Asumaniemi, vaan hän oli hullunrohkea 36-vuotias luutnantti Allan Gummerus. Gummeruksethan ovat tunnettua kulttuurisukua, jonka suvun edustajista osa on suomentanut nimensä Pihkaloiksi. Tunnetuin suvun edustaja on urheilufilosofi Lauri ”Tahko” Pihkala.

Luutnantti Gummerus ei kaatunut ihan jatkosodan loppuvaiheessa, kuten Tuntemattomassa sotilaassa Asumaniemelle kävi, vaan heti sodan alussa Läskelässä Sortavalan lähellä. Tarkka-ampuja osui ilmeisesti Läskelän paperitehtaan ikkunasta luutnanttia rintaan ja Väinö Linna näki tapauksen ihan läheltä.

Tuntemattomassa sotilaassa Asumaniemen viimeiset sanat ovat: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella”. Gummerus sen sijaan sanoi viimeiseksi lauseekseen, että: ”Perkele, kummalla puolen sydän on?” Linnan muisteluiden mukaan Gummerus kärsi puheviasta eli änkytti kovasti, joka saattoi olla selitys sille, että 36-vuotias hullunrohkea ammattiupseeri oli vielä vain luutnantin arvoinen. Viimeiset sanansa hän kuitenkin lausui ihan änkyttämättä.

Ensio Kettusen esittelyvideon Harlusta voi katsoa tästä linkistä: https://www.youtube.com/watch?v=HanytZ4vIkc

Olenpa tässä jatkanut ajankohtaisen asian eli Hitlerin valtaan nousemisen syiden selvittelyä. Demokratian kuolema -kirjassa kerrotaan, että sosialidemokraattinen poliitikko Kurt Schumacher totesi Göbbelsin propagandasta, joka upposi hyvin yhteen maailman sivistyneimmistä kansoista, seuraavaa:

”Kansallissosialistien agitaatio vetoaa ihmisten sisäiseen sikaan. Sikäli kuin kansallissosialismissa on mitään sisältöä, se on ensimmäisenä Saksan politiikassa onnistunut täydellisesti valjastamaan inhimillisen typeryyden.”

Pidän Schumacherin lausuntoa erittäin loukkaavana. Itse kunnioitan kovasti sikojen älykkyyttä ja lempeää käytöstä. En ole esimerkiksi kuullut, että joku possu olisi purrut vai potkaissut teurastajaansa, vaikka älykkäänä eläimenä sika varmaankin ymmärtää, mistä on kysymys, kun sitä teuraaksi viedään.

Schumacherin lausunto palauttaa mieleeni, kuinka vuosia sitten olin Kuutostien mammuttihuoltoasemalla virkistäytymässä, kun siellä oli joku paikallinen kuntavaaliehdokas kahvittamassa potentiaalisia äänestäjiään, joiden joukossa ei jostain syystä ollut ainuttakaan naisenpuolta.

Ja parempi oli, ettei naisia ollut kuulemassa, koska ihan normaalin oloiset miehet tulivat keskustelussaan siihen lopputulemaan, että miehiä sorretaan tässä maassa kohtuuttomasti. Ns. sukkahousu- ja huulipunahallitus oli siihen aikaan vallassa maassamme ja miesporukka pohdiskeli sitä, että miten tästä sortohallituksesta päästäisiin eroon.

Joku ehdotti, että konekiväärillä se voisi tapahtua parhaiten, mutta jollakulla fiksummalla oli se näkemys, että koska konekivääriä ei ollut käytössä, olisi parasta päästä tavallisella kiväärillä sivusuunnasta yllättämään nämä sortajat, kun he seisovat sopivasti suorassa rivissä.

Eilen muuten kerrottiin uutisissa, että maamme syntyvyys on kovassa laskussa ja yhtenä syynä on se, ettei 60 % maamme naisista suostu pariutumaan perussuomalaisten miesten kanssa.

Mutta kaunis on tuo Kuutostien huoltoasemalta avautuva karjalaismaisema, jossa mammutti vartioi tsasounaa.

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.36 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Riverbulls (kirje Vladimir Putinille)

Eittämättä Teemu Mäki on monipuolinen taiteilijanero, mutta itse, joka en eittämättä taiteesta mitään ymmärrä, olen tähän asti suhtautunut häneen kriittisesti, koska hän nousi kansamme tietoisuuteen vuonna 1988 tekemästään videoteoksesta Sex and Death, joka on väkivallan eri muotoja käsittelevä montaasi. 30 minuuttia kestävässä teoksessa on kuuden sekunnin pituinen kohtaus, jossa Mäki tappaa kissan kirveellä. Tykkään kovasti kissoista, jopa enemmän kuin omista lajitovereistani, ja niinpä tuomitsen Mäen kissan tappamisen jyrkästi.

Se seuraus tuolla kissin kirvesmurhalla oli, että kun Teemu Mäki vieraili kymmenisen vuotta sitten Kuopiossa filosofiakerhomme vieraana, eivät kaikki halukkaat mahtuneet häntä kuulemaan. Kerroinkin Mäelle, että jos hän ei olisi kissaa kirveellä tappanut, paikalla olisi kymmenen ihmistä, mutta nyt on sata. Mäki ei kuitenkaan halunnut kommentoida asiaa.

Mutta jo Paasikivi sanoi, että ainoastaan idiootti ei vaihda mielipiteitään ja eilen aamuyöstä vaihdoin mielipiteeni Mäestä, kun olin katsonut loppuun hänen dokumenttielokuvansa Riverbulls (kirje Vladimir Putinille), joka kertoo seinäjokelaisista puukkojunkkareiden jälkeläisistä, jotka ovat vaihtaneet häjyilyn muodostelmaluisteluun, vaikkakin vaihdos saattaa synnyttää epäilyn näiden miesten seksuaalisesta suuntautuneisuudesta.

Enpä kerro Seinäjoen Riverbullseista enempää, vaan katsokaapa itse tämä elokuva älkääkä lopettako, vaikka elokuvan alku ei heti sytytäkään, koska ovela yllätys paljastuu vasta lopussa. Ja jos hyvä mökkinaapurini Vladimir Putin sattuu tämän lukemaan, niin kehotan häntäkin katsomaan, mitä tärkeää sanottavaa Teemu Mäellä hänelle onkaan.

Jos Putin ei ehdi katsoa tunnin kestävää elokuvaa kokonaan, kannattaa hypätä suoraan loppupuolelle, jossa Mäki ystävällisesti pyytää entisen hyvän itäisen naapurimme Johtajaa tulemaan Seinäjoelle ja liittymään Riverbullseihin, sillä muodostelmaluistelua voi Suomessa harrastaa myös vankilasta käsin. https://areena.yle.fi/1-67352861

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.59 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

tiistai 19. maaliskuuta 2024

Taisteluni

Eilistä entisen hyvän itäisen naapurin johtajan Putinin puhetta seuratessani muistui mieleeni erään toisen johtajan, eli Adolf Hitlerin, kirja, jossa hän mm. kertoo seuraavaa, jonka otteen lainaan Benjamin Carter Hettin kirjasta Demokratian kuolema – Kuinka Hitler nousi valtaan:

”Taisteluni -teoksessa Hitler puhuu omasta epärehellisyydestään huomiota herättävän rehellisesti. Mitä epärehellisempi poliittinen viesti on, sen parempi. Poliitikot tekevät virheen kertoessaan pieniä ja merkityksettömiä valheita. Pieni valhe on helppo paljastaa, jonka jälkeen poliitikon uskottavuus on mennyttä. On parempi kertoa iso valhe.

Miksi? Valheen suuruus merkitsee aina Hitler selittää, koska kansan suuret joukot sydämensä syvimmässä voivat pikemminkin olla turmeltuneita kuin tietoisesti ja tarkoituksellisesti huonoja ja pahoja. Niinpä he alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi.

Näille primitiivisille ja yksinkertaisille ihmisille ei koskaan tulisi mieleen kertoa kaikkein julkeimpia valheita, eivätkä he pysty kuvittelemaan kenenkään muunkaan tekevän niin. Tosiasioilla ei ollut mitään merkitystä.”

Minulla on tunne, että sekä Putin että Trump ovat lukeneet Taisteluni -teoksen oikein ajatuksen kanssa ja painaneet kirjan opetukset visusti mieleensä.

https://www.google.fi/books/edition/Demokratian_kuolema/M2-SDwAAQBAJ?hl=fi&gbpv=1&printsec=frontcover

maanantai 18. maaliskuuta 2024

Missä on Putinin sukujuuret?

Vaan eipä ole maamme mediassa ylpeilty, vaikka karjalaispoika valittiin juuri vaativaan virkaan entisessä hyvässä itäisessä naapurissamme. Muistanpa, kuinka maamme mediassa korostettiin parivuosikymmentä sitten, kun silloin vielä ihan tolkun miehenä pidetty Vladimir Putin nousi valtaan, että miehen sukujuuret ovat sekä äidin että isän puolelta Tverin Karjalassa. Tavallisesti luotettava Savon Sanomat tiesi jopa paljastaa, että hän on tverinkarjalaista Pulkkisten sukuhaaraa.

Virolainen suomalais-ugrilaisiin kansoihin perehtynyt tutkija Jaak Prozes kertoo vuonna 2016 ilmestyneessä kirjassaan Onko Putin vepsäläinen?, että todennäköisesti Vladimir Putin on geeneiltään vepsäläinen. Näkemystään hän perustelee sillä, että Äänisen ja Laatokan läheisyydessä sijaitseva Vepsä on maantieteellisesti lähinnä Tverin Karjalaa.

Itse rohkenen väittää, että Viron poika ei paneutunut tutkimustyöhönsä riittävällä vakavuudella, koska itselläni on vahva visio siitä, että Putin on niiden uukuniemeläisten vero- ja elintasopakolaisten jälkeläisiä, jotka 1600-luvulla muuttivat Tveriin. Näkemystäni perustelen sillä, että seinällämme oleva maalaus uukuniemeläisestä Emma Kuikasta tuo selvästi mieleen Putinin, yhdennäköisyys on ilmeinen.

Putinin uukuniemeläisyyttä vahvistaa myös se, että mies hankki itselleen käsittääkseni vaatimattoman kesämökin Lahdenpohjasta Uukuniemen naapurista, jossa hän usein viettää lomiaan. Mökin lisäksi Putin omistaa verotietojen mukaan myös vanhan nappisilmä-Ladan ja peräkärryn, jolla hän varmaan rahtaa rakennustarpeita Uukuniemen vieressä sijaitsevalle mökilleen.

Arvostettu Venäjään erikoistunut toimittaja Arja Paananen teki aikoinaan Ilta-Sanomiin alla olevasta linkistä löytyvän ansiokkaan jutun Putinin karjalaistaustasta ja toinen Venäjään erikoistunut ansioitunut toimittaja Arvo Tuominen kertoo kirjassaan Karjala: Koko tarina, kuinka hän vieraili Tverin Karjalassa Putinin isovanhempien kotiseudulla.

Mielestäni suomalaisten tutkijoiden olisi saatava Putinista geeninäyte, jonka avulla voitaisiin selvittää hänen sukujuurensa. Voi olla, että hänet voitaisiin jopa tarvittaessa hyväksyä Suomeen paluumuuttajaksi. Geeninäytteen saaminen voi olla hankalaa, koska tiettävästi Putin matkoilla jopa hänen ulosteensa kerätään mukana kannettavaan salkkuun ja luulen, että tämän salkunhaltija on erittäin arvostettu työntekijä FSB:n henkilökunnan keskuudessa.
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000135514.html

 

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.31 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Marxismi-senilismi

Palataanpa vielä Arto Mansalan kirjaan Kohti kaaoksen pitkää yötä. Vaikka sekä suurlähettiläs Hallaman että pääsihteeri Brezhnevin puhumisessa oli ongelmia, niin Hallaman pää sentään pelasi hyvin, jota ei voi täydellä varmuudella sanoa pääsihteerin vastaavasta ruumiinosista varsinkaan tämän uran loppuvuosina, jolloin hän edusti marxismi-senilismiä puhtaimmillaan.

Esimerkiksi Kekkosen vuoden 1977 valtiovierailun yhteydessä järjestetyn lehdistötilaisuuden aluksi Brezhnev, kun oli saanut selville, minkä maan asioita käsiteltiin, totesi ajatuksissaan suureen ääneen, kuten huonokuuloisilla on tapana, että ”se Suomihan on meidän hyvä provissimme.” Maamme oli siihen aikaan niin suomettunut, että tiedotusvälineemme vaikenivat toteamuksesta.

Sitten pääsihteeri pääsi itse virallisiin asioihin ja alkoi epäselvästi lukea paperista jotain, jota hänen oli määrä lukea. Lopuksi hän kääntyi vierellään istuneiden järkimiesten Kosyginin ja Gromykon puoleen ja kysyi huonokuuloisen ihmisen tapaan suureen ääneen, että ”jokohan minä olen lukenut näistä papereista kaiken sen, mitä minun piti lukea”.

Tuo tapaus varmaankin synnytti tarinan siitä, että Moskovan olympialaisia avatessaan Brezhnev aloitti puheensa lausumalla viisi kertaa O-kirjaimen, koska hän ei ymmärtänyt oikein lunttilappunsa alussa ollutta Kansainvälisen olympia-liikkeen tunnusta. Tuo tapaus synnyttää uskoni myös siitä, että USA:takin voi ihan menestyksellä johtaa seniilivanhus, jos vain hänellä on hyvät apurit käytössään.

Pääsihteeri päätti virallisen tilaisuuden yllättävään ja outoon mutta inhimilliseen loppuhuipennukseen: ”Myykäähän te sitten meille enemmän sitä violajuustoanne”. Minusta Brezhnevissä oli kuitenkin paljon enemmän inhimillisyyttä, kuin monissa hänen seuraajissaan. Puhutaan, että mies pillautti itkun, kun hänen piti sotaharjoituksissa harjoitusmielessä painaa sitä kuuluisaa punaista nappia. Esimerkiksi Putinin ilme ei värähtäisikään siinä tilanteessa.

Minulla muuten on nykyään ikävä 70-lukua, jolloin maailmaa johtivat myöhemmin huonon maineen saaneet Kekkonen, Nixon ja Brezhnev. Sitä aikaa symboloi hyvin tuo Kostamuksessa oleva patsas, joka esittää Kekkosta ja Kosyginia istumassa pyhähousut jalassa pihkaisilla kannoilla sopimassa Kostamus-projektin aloittamisesta, joka toi töitä tuhansille suomalaisille pariksi kymmeneksi vuodeksi.

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.59 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

lauantai 16. maaliskuuta 2024

Kohti kaaoksen pitkää yötä

Venäjän vaaleja seuratessani palaa mieleeni erinomainen kirja Venäjän tilanteesta, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten, mutta on edelleenkin ajankohtainen.

Eläkkeellä oleva suurlähettiläs Arto Mansala, joka on syntyjään Kuopion poikia, julkaisi vuonna 2014 muistelmansa, joissa käsitellään varsinkin Neuvostoliiton romahdusta. Kirja on vaikuttavalta nimeltään Kohti kaaoksen pitkää yötä.

Jotenkin taas tuntuu historia olevan toistamassa itseään ja Venäjä on jälleen matkalla kohti kaaoksen pitkää yötä, jos Putinin hallinto romahtaa. Tai jos Putinin hallinto ei romahdakaan, niin huonosti saattaa Venäjälle käydä sittenkin, koska maa on muuttumassa toiseksi Pohjois-Koreaksi.

Suurlähettiläs Mansala ei ole ainut diplomatiassa kunnostautunut Kuopion poika, sillä Neuvostoliiton suurlähettiläs Jaakko Hallama oli myös kalakukkokaapunnista. Hallama oli syntyjään Airaksisia, mutta muutti nimensä joskus 1930 luvulla. Hallamalla taisi olla sukusiteitä Kuopion mahtisuku Hallmaneihin, johon uusi sukunimikin lievästi viittaa.

Jaakko Hallama oli varmasti erinomaisen kyvykäs ulkoasiain hallinnon virkamies. Jos jotain vikaa miehen ominaisuuksista haetaan, niin ehkä sellaisena seikkana on pidettävä sitä, että vakavan sairauden vuoksi hänen puheestaan ei kukaan saanut mitään selvää. Niinpä pahat kielet väittävät, että hänet nimitettiin Moskovan lähetystön johtoon, koska hänen vaimonsa oli pitkään niin sanotusti suhteessa itse presidentti Kekkosen kanssa. Mutta tämä väite ei ole koko totuus asiaan.

Nimittäin puhekyvyttömän Hallaman nostaminen Moskovan suurlähettilääksi saattoi olla Kekkosen poliittista oveluutta. Pienen maamme suurlähettiläs ja Neuvostoliiton supervallan päämies Brezhnev olivat neuvottelutilanteissa samalla viivalla, koska myöskään Brezhnevin puheesta ei varsinkaan miehen loppuvuosina saanut selvää. Lisäksi pääsihteerin kuulo oli niin huono, ettei hän itsekään välttämättä saanut selvää toisten puheesta, joten Hallaman puhekyvyttömyys ei olisi ollut haitaksi keskinäisissä keskusteluissa.

Mansalan kirjassa kerrotaan, kuinka silloinen nuori ja rohkea Neuvostoliiton suurlähetystön virkamies Reino Paasilinna marssi heti uransa alkuvaiheissa Hallaman työhuoneeseen ja totesi tälle suoraan tapaansa, että kaikki ihmettelevät suurlähettilään huonoa kuntoa ja että eikö tämän pitäisi isänmaan edunnimissä ymmärtää vetäytyä eläkkeelle. Hallama ei moista puhetta hyväksynyt, vaan löi nyrkkinsä sellaisella voimalla entiseen J. K. Paasikiven työpöytään, jota oli varmaan hakattu jo Juho Kustin aikaan, että työlamppu sinkosi lattialle.

https://www.wsoy.fi/kirja/arto-mansala/kohti-kaaoksen-pitkaa-yota/9789510409664

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 2.52 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

perjantai 15. maaliskuuta 2024

Irwin – melkein suonenjokelainen

Minä, joka olen kaunotaiteiden, varsinkin korkeatasoisen taidekirjallisuuden ystävä, ilahduin suuresti, kun luin Tuomas Marjamäen Irwinin elämänkerran. Nimittäin ilmeni, että Irwininkin voisi melkein perustellusti liittää kertomussarjaani suonenjokelaisista suurmiehistä sekä -naisista, sillä ainakin minun mielestäni hänen äitipuolensa oli Suonenjoen tyttöjä.

Irwin Goodmanin isä ilmatorjuntaluutnantti Yrjö Hammarberg haavoittui jatkosodassa pahasti päähän ja uskoakseni tämän seurauksena hän onnistui noin puolen vuoden sisällä saattamaan kolme naista raskaaksi eri puolilla Suomea. Näiden raskaaksi saatettujen joukossa oli myös hänen laillinen vaimonsa, jonka liiton rakkaudenhedelmänä sitten syntyi myös Antti Hammarberg, joka opittiin myöhemmin tuntemaan taiteilijanimellä Irwin Goodman.

Jostain syystä Irwinin isän ja äidin liitto päättyi raskaustapausten seurauksena eroon, jonka jälkeen Yrjö vei vihille suonenjokelaisen Maire Jalkasen, jonka kanssa hän asui Heinolassa elämänsä loppuun asti. En keksi yhtään kappaletta syitä, etteikö Maire saattanut olla Jalkasten suvun kärkkääläläistä sukuhaaraa, joten on mahdollista, että Kari Tapani Jalkanen, joka paremmin tunnettiin Kari Tapiona, saattoi olla ns. väärän koivun kautta sukua Irwinille.

En tiedä, tiesivätkö laulutaiteilijat vääräkoivuisesta sukulaisuudestaan, mutta ainakin he olivat kavereita, joilla oli yhteinen harrastus. Kerrankin Kari Tapio tupsahti yllättäen kylään Irwinille, joka tarjosi kahvit ja lorautti sekaan väkevämpääkin.

Sen jälkeen kaverukset törpöttelivät muutaman vuorokauden. Lopulta piti yrittää jotain syödäkin, mutta Karin kädet vapisivat ainakin Tuomas Marjamäen kirjan mukaan siihen malliin, ettei lusikka pysynyt kädessä eikä liemiruoka kunnolla sisällä. Niinpä Irwin jeesasi kaveriaan ja lusikoi velliä vibraattorina tärisseen kollegansa suuhun ja ehdotti, että: ”Mites on Jalkanen, pitäisikö ruveta tosissaan juomaan?”

Olen muuten asunut Heinolassa yhtä aikaa Yrjö ja Maire Hammarbergin kanssa, mutta enpä tiennyt, että heilläkin oli kytköksiä Suonenjoelle. Yrjö oli entinen asianajaja, mutta oli jostain syystä sittemmin ryhtynyt liikemieheksi ja hänellä oli Heinolan muovi ja kumi-niminen yritys. Liikuimme Yrjön kanssa hieman eri piireissä, koska hän oli rotari ja minä kuuluin Heinolan köyhät ja pieneläjät-nimiseen rekisteröimättömään yhdistykseen.

Aika hyvin oli suonenjokelaistaustaiset ihmiset edustettuina Heinolassa, koska itseni lisäksi siellä asui selostajalegenda Antero Mertaranta, jonka isä oli Suonenjoen Mertoja, Niko Vesterinen, joka voitti kaksi kertaa Suomen vahvin mies -tittelin ja Maire Hammarberg, os. Jalkanen.
https://www.prisma.fi/tuotteet/110695548/marjamaki-yhdet-viela-irwin-110695548?gad_source=1&gclid=CjwKCAjw48-vBhBbEiwAzqrZVPu54wmg0R3dy5FZabpsXGOaNSS_lpph2lyd5jvVhAC2JgmVyU7M2BoCxEAQAvD_BwE&gclsrc=aw.ds

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.56 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

torstai 14. maaliskuuta 2024

Airi Sinervo ja Raja

 

Tuo eilen mainittu Elvi Sinervon Natalia-runo liittyy sikäli Suonenjokeen, että Elvin sisko Airi Sinervo oli 50-luvulla Iisveden työväenopiston johtajana ja julkaisi tästä ajasta kertovan romaanin Koskessa kolisten. Kylmän sodan vuosina teos jotenkin unohdettiin, oli se sen verran edellä aikaansa. Mikään aatesuunta ei kirjaa hyväksynyt. Mutta hyvä kirja se on silti ja on kunniapaikalla hyllyssäni.

Kirjasta löytyy muuten selvästi tunnistettavia paikkakunnan henkilöitä, kannattaa tutustua asiaan. Teos ei anna suonenjokelaisista kovin mairittelevaa kuvaa, vaan helsinkiläistyttö pitää meitä jostain syystä, jota en voi alkuunkaan ymmärtää, tyypillisinä savolaisina venkoilijoina.

Parhaiten Airi Sinervo muistetaan hänen runostaan Raja, joka on sävellettykin. Raja-runo on taas sanomaltaan ajankohtainen, koska eräs säe kuuluu näin:

Kaiken maailman välillä raja,
kahden rintaman välillä viha,
kahdelta taholta kaikuu huuto:
”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!”

Pepe ja Paradise on levyttänyt tämän kauniin laulun:

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.49 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Vakooja

Olen tässä selvitellyt Elvi Sinervon sellitoverin Natalia Tusula-Vereschjagin taustoja ja ymmärrän nyt, miksi Sinervo kertoo runossaan, että ”Natalia, sua tunne en”. Vaikka Natalia puhui suomea, niin hän ei ehkä halunnut paljastaa yksityisasioitaan, sillä hän ei ollut Elville aatetoveri, koska oli syvästi uskonnollismielinen ihminen.

Natalia oli saanut viiden vuoden tuomion vakoilusta, vaikka yrityksen asteelle hänen vakoilunsa oli jäänyt. Eräs Einoksi kutsuttu 180-senttinen ristiverinen mies oli värvännyt hänet alkukesästä 1941 hankkimaan tietoja Suomessa olevasta Saksan armeijasta.

Natalia oli ammatiltaan tarjoilija ja Eino oli maksanut hänelle käsirahana 1,5 kk:n tarjoilijan palkan tulevista vakoilupalveluista. Kuitenkaan Natalia ei ehtinyt hankkia mitään tietoja ennen kiinni jäämistään. Vakoilijaksi suostumiseen saattoi vaikuttaa se, että hänellä oli syytä olla Suomelle katkera, koska valkoiset olivat keväällä 1918 ampuneet hänen vanhan invalidi isänsä. Ilmeisesti isä ei ollut osannut lausua riittävän hyvin venäläisille vaikeaa ”yksi”-sanaa, joka asia riitti siihen aikaan kuolemantuomion perusteeksi.

Tuosta vakoilijavärväri ”Einosta” pystyn tutkimusten tässä vaiheessa kertomaan vain sen, ettei hän luultavasti ollut nimeltään Eino. Tuntomerkit näyttävät sopivan Veikko Pöystiin, joka tuli suomalaisille tutuksi Tieto-Finlandian voittaneesta kirjasta Minne katosi Antti Järvi?.

Pöysti saattoi hyvinkin olla Neuvostoliittoon salaperäisesti kadonneen Antti Järven napalanko, eli Antti Järvi saattoi jättäytyä talvisodan jälkeen Lahdenpohjaan odottamaan Puna-armeijaa yhdessä Veikko Pöystin vihityn vaimon kanssa. Tosin Pöystikään ei jaksanut pitäytyä yksiavioisuuteen, vaan liikkui Helsingin seudulla vakoilua ja sabotaaseja harrastaen suonenjokelaisen 19-vuotiaan Irja Jalkasen kanssa, jonka sukutaustaa en ole vielä onnistunut selvittämään, vaikka olen kuulustellut monia Jalkasia asian johdosta.

Natalia Tusula-Vereschjagin kuoli vuonna 1974, joten voi olla, ettei hän ehtinyt kuulemaan itsestään kertovaa laulua. Sen sijaan hänen miehensä Paavo Koskinen sen ehti kuulla, koska hän kuoli sydänkohtaukseen vasta vuonna 1980 ollessaan hänen Espanjan sisällissota-ajastaan kertovan elokuvan ensi-illassa.

Helsingin Sanomien jutun Natalia Tusula-Vereschjaginista voivat lehden tilaajat lukea tästä ja ehkä muutkin pystyvät näkemään edes nuoren Natalian kuvan. Hän oli kaunis neitonen, mutta Hämeenlinnan naisvankilassa hän oli jo yli nelikymppinen aikuinen nainen. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002716156.html

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 5.11 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

tiistai 12. maaliskuuta 2024

Nataaaliaaa

Hyvä ystäväni Google muistutti, että olen kaksi vuotta sitten epäillyt, että kohta Ukrainassa vain koirat raunioita samoaa, kuten Nataaaaliaaa-laulussa sanotaan, mutta lisäksi olen epäillyt koirien samalla myös kaivelevan sotaan huijattujen nuorten Venäjän armeijan sotilaiden suolia. Valitettavasti olen kerrankin ollut ennustuksissani oikeassa.

Tuo laulun Nataaaaliaaa on tavallaan tuttujani, koska olen jututtanut hänen miestään Paavo Koskista. Joskus iloisen 70-luvun loppupuolella kutsuin hänet opiskelijajärjestön vieraaksi puhumaan stalinismista. Jälkeenpäin olen ajatellut, että siihen aikaan oli ulkopoliittisesti arveluttavaa puhua julkisesti Stalinin hirmuteoista.

Paavo Koskinen osoittautui herttaiseksi papaksi, joka mielellään muisteli 30-luvun Neuvostoliittoa, jossa hän oli silloin opiskellut puna-armeijan upseerikoulussa Leningradissa. Siellähän opiskeli myös kuopiolais-uukuniemeläisen kirjailija Sirpa Kähkösen vaari.

Koskinen oli niitä harvoja suomalaisia puna-armeijan upseerikoululaisia, jotka säilyttivät henkensä Stalinin puhdistuksissa. Hänet luultavasti pelasti se, että hän oli vainojen aikaan sotimassa Espanjan sisällissodassa tasavallan joukoissa. Suomen armeijassa hän oli korpraali, mutta Espanjassa kapteenin arvoinen pataljoonan komentaja.

Paavo Koskisen Espanjan sisällissotavuosista tehtiin dokumenttielokuva, jonka ensi-illassa hän sai sairauskohtauksen ja kuoli. Vanhan miehen sydän ei kestänyt sotamuistoja. Tämä tapahtui vähän sen jälkeen, kun hän oli ollut opiskelijajärjestömme vieraana.

Koskinen oli naimisissa Elvi Sinervon ja Kaj Chydeniuksen tunnetuksi tekemän Nataaaliaaan kanssa. Sinervo oppi tuntemaan vakoilusta tuomitun venäläissukuisen Suomen kansalaisen Natalia Tusula-Vereschjaginin Hämeenlinnan naisvankilassa. Sen käsityksen Paavo Koskiselta sain, ettei Natalia ollut kommunisti.

Paavo Koskisen Suomen kansa tuntee siitä, että hän oli mallina, kun Helsingin Kolmen sepän patsasta veistettiin. Koskinen on se miehistä, jonka kivespusseille moukari on juuri laskeutumassa. Satunnaisen matkailijan kannattaa myös huomioida patsaassa olevat pommin sirpaleiden aiheuttamat vauriot.

8.11.1942 putosi patsaan viereen 250 kilon lentopommi, joka surmasi 51 ihmistä ja 120 haavoittui. Suuri osa uhreista oli elokuvanäytäntöön jonottaneita lapsia. Läheisessä elokuvateatterissa oli alkamassa komedian Kolme väärää muskettisoturia-esitys.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan teatterikoululaisten upeasti esittämää Nataaaaliaaa – tosin tunnelmaa häiritsee se, että kuorossa laulava tuleva Kuopion kaupunginteatterin johtaja Heikki Kujanpää on puhkeamassa selkäkeikkanauruun esityksen aikana. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/16/q-teatterin-kuoro-natalia

Kun pari iltaa sitten muistelin huomattavia suomalaisia karjalaisvaikuttajia, jotka ovat suomentaneet sukunimensä, jäi minulta mainitsematta Uhtualla syntyneen kulkukauppias Nikita Tilikovin poika Pekka Tiilikainen, joka opittiin Suomessa sittemmin tuntemaan radion sinivalkoisena äänenä ja maamme isänmaallisimpana miehenä.

Muistanpa esimerkiksi, miten Pekka kerran aloitti selostuksensa jostain urheilutapahtumasta, että: ”Ylväänä liehuvat kansakuntien liput, mutta kaikkein ylväimpänä liehuu Suomen siniristivaate”.

Suomen toiseksi isänmaallisimpana miehenä pidän hiihtovalmentaja Immo Kuutsaa, jonka persoona jopa innoitti Arto Halosta ohjaamaan elokuvan nimeltään Isänmaallinen mies. Tosin välillä kylmän sodan aikaan Kuutsan isänmaallisuus johti todellisessa elämässä kiusallisiinkin tilanteisiin.

Nimittäin Kuutsan elämänkerrassa kerrotaan, miten Suomen erinomaisesti menestyneen Sarajevon olympiajoukkueen majapaikassa, joka aikalaistodistajan mukaan muistutti jostain syystä enemmänkin teurastamoa, ei haluttu kaiken riemun keskellä laskea lippua puolitankoon Neuvostoliiton presidentti Juri Andropovin kuoleman johdosta, kuten silloin oli hyvänä tapana.

Salmilaisen karjalaisevakko Immo Kuutsan mielestä suruliputukseen ei ollut mitään aihetta, koska entisen KGB:n johtajan ja silloisen itänaapurin presidentti Andropovin olikin jo korkea aika lähteä. Juhlaliputukseen hiihtomaajoukkueella sen sijaan oli paljonkin aihetta, koska Sarajevon kisoissa Suomi muistaakseni hiihtolajeissa voitti mitalitilastossa koko muun maailman. Nykyään on vaikea kuvitella, että joku maa voisi hallita hiihtoa yhtä ylivoimaisesti.

Rehellisenä miehenä Kuutsa korostaa muistelmissaan, että kaikki saavutettiin ihan ilman dopingia ja on sitä mieltä, että silloin Suomella oli niin lahjakas hiihtomaajoukkue, että jos meikäläiset olisivat käyttäneet DDR:n ja Neuvostoliiton konsteja, muu maailma ei olisi saanut yhtään mitalia.

Tosin pieni tahra perirehellisen Kuutsan henkilöhistoriasta löytyy, koska koulunkäynti oli hänellä kaiken urheiluharrastuksen keskellä niin hankalaa, että välillä hän joutui kokeissa turvautumaan lunttaamiseen. Kerran lunttilappu jopa unohtui matematiikan kokeen vastauspaperin väliin, mutta rangaistusta asiasta ei tullut, koska lunttilapulla oli juuri ne matematiikankaavat, joita kokeissa ei kysytty.

Voi hyvinkin olla, että Isänmaallinen mies-elokuva jossakin määrin vääristelee Immo Kuutsan persoonaa, koska elokuvassa miehestä saa vähän vilkkusilmäisen karjalaisen kauppamiehen vaikutelman. Ainakin hyvän tarinan mukaan, kun kaksi karjalaista ns. laukkur-ssää törmäsi polulla ja toinen kysyi, että: ”A mihin sie oot mänössä”. Toinen vastasi, että: ”A mie oon Arkangeliin mänössä”. Kyselijä mietti hetken ja sanoi sitten: ”A nyt sie kyllä valehtelet, sie määtkin Arkangeliin”.

Tuo Immo Kuutsan tarina on ihan mielenkiintoinen kirja: https://www.suomalainen.com/products/immo-kuutsan-tarina

Melkein Suonenjoen poika säveltäjänero Leif Segerstam täyttää tänään 80 vuotta ja Helsingin Sanomatkin huomio asian koko sivun jutussaan, joka oikein onkin. Haastattelusta ilmenee, että pikkuisen huonoa hänelle nykyään kuuluu, koska vuosi sitten sairastettu korona vei liikuntakyvyn ja siitä lähtien hän on istunut pyörätuolissa ja katsellut telkkaria.

Mutta huumorintaju Segerstamilla on säilynyt, koska kysymykseen siitä mitä muuta puuhaat, hän vastaa: ”Hengitän ja nukun ja syön ja pissaan ja kakkaan. Ja jos otan Viagraa, niin jotain muutakin”.

Segerstam on nero muutenkin kuin säveltäjänä, sillä hän oppi lukemaan kolmivuotiaana, nuottien luvun viisivuotiaana ja säveltämään kuuden vanhana. Fiksu mies Segerstam on sikälikin, että on ymmärtänyt ottaa suonenjokelaisen Nenos-Eijan vaimokseen.

Se selittää, miksi näin tämän huomiota herättävän kookkaan miehen joskus nousevan Suonenjoen asemalta junaan. Vaikka pidän häntä Suonenjoen poekana, niin Kärkkäälän poekana en uskalla pitää, koska vaikka Nenosia on kylällä paljonkin ja vaikka oma isomummonikin oli samaa sukua, niin en tunne ketään Eija Nenosta Kärkkäälästä.

Sikäli Segerstam kyllä täyttäisi Kärkkäälän miehen vaatimukset, että hän painoi parhaassa miehuudessaan, eli ollessaan hevosmiesten kielellä parhaassa ajolihassa, 170 kilogrammaa ja se on sellainen tyypillinen kärkkääläisen miehen painolukema. Hänen elimistönsä kuitenkin kuihtui vuodessa 40 kilogrammaa, kun hän lopetti viinan juonnin. Siihen harva Kärkkäälän mies pystyy.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Leif_Segerstam

Katsoin eilen päättyneen TV Nelosen Lahti 2001-sarjan, joka kertoi maamme hiihdon katastrofaalisesta häpeästä ja minua vanhaa hiihtourheilun ystävää alkoi pistämään niin vihaksi, että kaivoin esille Immo Kuutsan muistelmat, jotka kertovat ajasta, jolloin Epoa ei vielä oltu keksittykään.

Jo Immon muistelmien alkusivuilta tajusin, että olen taas joskus aiemmin kirjoittanut ropakantaa, kun olen kertonut Immon olevan Uukuniemen naapuripitäjän Ruskealan poikia, mutta tosi asiassa hän kävi Ruskealassa vain syntymässä, sillä varhaislapsuutensa hän vietti Salmissa, josta hänen sukunsa on kotoisin.

Vähältä muuten piti, ettei maamme hiihdon päävalmentajana 70-80-luvulla toiminut Immo Kuutsan sijasta Immanuel Kuikkaniemi, sillä ortodoksipappi kieltäytyi ristimästä Immoa Immanueiksi, jota äiti ehdotti, koska Immanuel on hepreaa ja tarkoittaa ”Jumala meidän kanssamme”, jota nimeä pappi piti liian hienona.

Immon sukunimi oli alun perin Kuikkaniemi, mutta kun hänen äitinsä kuoli 24-vuotiaana Immon ollessa kaksivuotias, hänet annettiin kasvatiksi tätinsä Paula Kuutsan perheeseen ja myöhemmin adoption myötä sukunimi vaihtui Immollakin Kuutsaksi.

Immon äiti Maija oli venäläistä sukujuurta ja hänen sukunimenään oli aluksi Belov, joka suomennettiin myöhemmin Ahtoluodoksi. Immon isä oli Niilo Kuikkaniemi, mutta hänet tunnettiin myös nimellä Nikolai Shevotarov, vaikka hän ei ollut venäläistä sukujuurta.

Tuo karjalaisten taipumus sukunimien suomalaistamiseen on mielenkiintoinen asia, jossa olisi jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle lisenssille väitöskirjan aihe. Muistelenpa, että esimerkiksi europarlamentaarikko Petri Sarvamaa on Saharoffeja, painijamestari Herman Kare kuten myös kuulantyöntäjä Seppo Simola Bogdanoffeja, nyrkkeilyn olympiavoittaja Sten Suvio Schuschineja ja suonenjokelainen Yrjö Salpakari, joka jäi ampumahiihdossa puolen millin päähän olympiakullasta, Smirnoveja.

Tässä lisää asiaa Kuutsan muistelmista: https://www.is.fi/formula1/art-2000001929111.html

Oli onni, että kansallissankarimme Iivo Niskanen turvautui korkeintaan suksella potkaisemiseen, jos siihenkään, latukamppailussaan Kalle Parantaisen kanssa. Nimittäin Iivo on äitinsä puolelta kuuluisaa tuupovaaralaista Vornasten metsästäjäsukua, jonka suvun miehet pystyivät tiukan paikan tullen surmaamaan suksisauvallaan sudenkin.

Vornasten suvun vaiheita opin tuntemaan todella mielenkiintoisesta Jouni Tikkasen kirjasta Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. Kirja paljastaa, ettei susi ole lammas vaan peto. Susi ei ole Suomessa tappanut ihmistä vajaaseen 150 vuoteen, mutta vuosina 1880-81 hukat söivät Turun seudulla peräti 22 lasta. Silloin maamme hirvet oli hävitetty hävitetty lähes sukupuuttoon ja nälkiintyneet sudet oppivat syömään ihmisiä. 1880-luvun alku oli poikkeuksellinen, koska sitä ennen kirkonkirjojen mukaan hukka oli perinyt kahden sadan vuoden aikana vajaat 200 ihmistä eli keskimäärin yhden vuodessa.

Turun seudulla oli pahana susivuotena hätätila, koska paikkakunnan miehet eivät osanneet pyytää susia. Niinpä avuksi hälytettiin Tuupovaaralta ammattimetsästäjä Ignoi Vornanen, jonka uskon olevan Iivo Niskasen esi-isiä, kahden aikamiespoikansa kanssa. Ja heti alkoi tapahtumaan. Jostain syystä suomalaisten luonnontuntemus oli tuohon aikaan heikkoa ja 200 markan tapporaha luvattiin suden, susi-ilveksen, mikä sellainen sitten onkaan tai ilveksen kaatajalle ja ovelat karjalaismiehet pistivät rahoiksi.

Heidän taktiikkansa oli yksinkertainen. Kun pedon jäljet löydettiin, lähti yksi mies ilman asetta hiihtämään eläimen perässä, toinen mies seurasi pyssy mukanaan ja kolmannen vaativana tehtävänä oli poimia edellään menevien jättämät vaatteet talteen. Nimittäin varsinkin etumaiselle hiihtäjälle tuli nopeasti kuuma ja hän vähensi vaatteitaan ladun varteen ja hiihti yleensä loppumatkan alusvaatteisillaan. Kun peto väsyi, kärkimies pystyi sen surmaamaan joko suksisauvallaan tai sitten hän odotti alusvaatteissa värjötellen pyssyä paikalle.

Tuupovaaralainen ammattimetsästäjäpartio tappoi kahdessa kuukaudessa 22 ilvestä, mutta ei yhtään sutta susi-ilveksistä puhumattakaan. Karjalaismiehet hankkivat hetkessä 20 vuoden normaaliansiot. Susista he eivät sitten välittäneetkään, vaan ottivat etelän herroilta rahat helpommalla tavalla. Sudetkin sitten saatiin hengiltä erilaisilla menetelmillä, varsinkin myrkyillä, mutta siinä hommassa tarvittiin lopulta sotaväen ja venäläisten ammattimetsästäjienkin apua.

Vornasten sukuhistoria varmaan selittää sen, että Niskanen rohkeni aikoinaan esiintyä susiturkissa, joka asia herätti monissa piireissä pahennusta. https://www.is.fi/maastohiihto/art-2000005583952.html

Ukrainan ja Gazan väkivaltaisuuksien lisäksi on maamme julkista keskustelua hallinnut myös maamme hiihtourheiluun liittyvä väkivalta, sillä väitetään, että kansallissankari Iivo Niskanen olisi potkaissut suksellaan Kalle Parantaista, joka ei suostunut antamaan latua sitä pyydettäessä. Tapausten kulkua ollaan selvittämässä, mutta koska luotettavia silmännäkijä todistajia ei ole löytynyt, saattaa olla viisainta pyytää Usa:n sotilastiedustelulta satelliittikuvia asian selvittämiseksi.

Maamme hiihtohistoria tuntee ainakin yhden ennakkoratkaisun vastaavasta tapahtumasta. Nimittäin vuonna 1898 muistaakseni Oulun Tervahiihdossa jäivät silloiset suurhiihtäjämme erään kanssakilpailijan taakse eikä tämä lukuisista yrityksistä huolimatta suostunut päästämään parempia ohitseen. Ohittaminen oli siihen aikaan hankalaa, koska käytössä oli vain yksi latu eivätkä silloiset säännöt velvoittaneet ladun antamiseen sitä pyytävälle.

Silloin leimahti suurhiihtäjä Matti Mäkikankaan tulinen luonto. Hän tönäisi edellä hiihtäjän kumoon, sieppasi tämän ruokosauvan ja kopsautti miestä muutaman kerran hartioihin. Mäkikangas osoitti tilanteessa oivallista taktista silmää, koska hän ei vaarantanut omaa sauvaansa, vaan käytti astalonaan kanssakilpailijan välinettä. Luultavasti nykyajan hiilikuidut eivät edes kestäisi noin kovaa käyttöä.

Sillä kertaa tapauksen näkivät myös kilpailutuomarit, mutta he eivät sakottaneet syyllistä, vaan kilpailutuomarit ja yleisö keräsivät Mäkikankaalle tapauksen johdosta 80 mk:n avustuksen, joka vastasi tämän torpanpojan kuukausiansiota. Jotenkin entisaikaan hiihtourheilu oli jotenkin nykyistä rehdimpää.

Tästä linkistä löytyy lisätietoa Matti Mäkikankaasta https://www.haapavesi-lehti.fi/artikkeli/haapavetinen-matti-makikangas-aloitti-hiihtouransa-huipulta-lahes-maailmanennatysvauhdilla-hanen-u

Haikeaksi vetää mielen, kun suruviesti tietää kertoa, että ihan oikeasti hauska mies Jaakko Teppo on lähtenyt tuonilmaisiin, kuten asia ilmaistaan Karjalassa, josta Tepon suku saapui Pörsänmäen suunnalle. Jaakko Teppo oli tavallaan Suistamon lahja Iisalmelle ja Suistamon naapuripitäjä Ruskealan lahja Iisalmelle on hiihtovalmentaja Immo Kuutsa.

Tepon ja Kuutsan tiet kohtasivat, kun Kuutsa yritti valmentaa myös lupaavaa hiihtäjän alkua Jaakko Teppoa, mutta yhteistyö tyssäsi siihen, ettei Jaska suostunut lopettamaan jo ennen kansakouluun menoa aloittamaansa tupakanpolttoharrastustaan. Sen sijaan toisen musiikkimiehen Kaj Chydeniuksen Kuutsa onnistui valmentamaan peräti Juankosken pitäjänmestariksi.

Vaikka Immo Kuutsa ei onnistunut tekemään Jaakko Teposta huippuhiihtäjää, niin erään kilpailumuodon ehdoton huippu Jaskasta silti tuli, mikäli yhtään on uskominen Antti Heikkisen miehestä tekemää taiteilijaelämänkertaa. Ja annetaan Tepon itse kertoa asiasta, koska hän tekee sen hyvin Heikkisen kirjassa nimeltään Jaakko Teppo – Suuri elämäkerta:

”Myö piettiin pierukilipailuja ja kyllähän meekäläänen ol siinä lajissa ihan suvereeni mestari. Minä kehitin semmosen tekniikan itelle, jotta suu haukkas henkee ja perse tupsutti samalla tahilla ilimoo ulos. Lattialla olin nelinkontin ja lihakset teki töitä. Amatöörillä ois lipsahtanna siinä hommassa jo paska housuun, eekähän se aina niin hirveen kaakana ollukkaan. Ennätys liikkuu minun mielestä kahensaan peräkkäisen pierun paremmalla puolella, mutta Pekka-serkku muistaa mestaruustulokseen jiäneen jonnekiin saanviijenkymmenen rupsaaksen hujakoille. Minnen ala siitä asiasta kiistellä, koska joka tappauksessa tiijän yltäneeni paskan ajon saralla meleko huomattavviin saavutuksiin. Omasta mielestäni tupsaattelin ulos ihan hengityslämpöstä ilimoo, joka ee kerinny suolten läpi romutessaan ottoo ies hajua matkaasa.”

Sen lisäksi, että Jaakko Teppo oli Suomen, ellei peräti koko Pohjoismaiden tasolla, huomattava pierutaiteilija, kuuluu hänen saavutuksiinsa vielä sekin, että hänet valittiin Sarajevon olympiavuonna 1984 maamme seksikkäimmäksi mieheksi, joka valinta kertonee aika paljon maamme miesten tasosta kyseisessä lajissa.

Tässä yhteydessä kannattaa muista, että Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Un valittiin muutama vuosi sitten koko maailman seksikkäimmäksi mieheksi.
https://www.adlibris.com/fi/kirja/jaakko-teppo-9789529374809?gad_source=1&gclid=CjwKCAiArfauBhApEiwAeoB7qGVvNs-vNPqdQqCdXmdJMPPCbFljfzrSyr0XQFfjXviVt37fSVrM0hoCUNYQAvD_BwE

Eilen kertomani torajyvämyrkytys oli vakava asia, koska peräti kolmannes siihen sairastuneista kärsi raajojen kuolioiden seurauksena kivuliaan kuoleman. Torajyvämyrkytys aiheutti myös psykoosia, jota ennen kutsuttiin mielenhäiriöksi ja esimerkiksi Sortavalassa sairastuneilla oli syistä, joita voi vain arvailla, halu kiivetä korkeiden rakennusten katoille.

Uukuniemellä ei tarkoitukseen sopivia korkeita rakennuksia ollut, mutta epäilen, että torajyvämyrkytyksen aiheuttama psykoosi saattoi selittää paikkakunnalla sattuneen hirvittävän kirvessurmatragedian, josta minulle on kerrottu, mutta jonka yksityiskohtiin en nyt mene, koska tarina ei sovi herkille ihmisille.

Voi hyvinkin olla, etteivät torajyvät liity mitenkään Uukuniemen heränneisyyteen ja horrossaarnaajien kykyyn nähdä tulevia, mutta siitä huolimatta katsoin ties monennenko kerran netistä löytyvän Eeli Aallon dokumentin synnyinkaupungistaan Viipurista, koska siinä ohjelmassa kerrotaan sekä horrossaarnaaja Anna Kormanosta, joka oli Helena Konttisen seuraaja, että kalakauppias Mikko Reposesta, jolla myös oli kyky ennustaa tulevaa.

Anna Kormano vaati ennen sotia saarnoissaan Karjalan kansaa tekemään parannuksen, koska muuten karjalaisia kohtaa tuho. Mikko Repo sen sijaan pystyi esittämään vielä konkreettisempia uhkakuvia, ellei karjalaisten syntinen elämä lopu.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että eräs alan asiantuntija vakuutti, että Viipurin huvielämä oli 30-luvulla ainakin 20 vuotta Helsingin huvielämää edellä. Itse muistan jopa kuulleeni, että maamme ensimmäinen riisuuntumistanssiesitys nähtiin jo ennen sotia Viipurin ravintola Espilässä, joka oli kaupungin huvielämän keskus.

En ole varma kuuluiko Mikko Reponen Uukuniemen heränneisiin, mutta tämä Wikipedian artikkeli hänestä viittaa vahvasti siihen:
”Reponen tuli julkisuuteen 23. lokakuuta 1936, kun hän Viipurin tuomiokirkossa kesken jumalanpalveluksen ja pastori Bertel Törmävaaran saarnan aikana tuli kirkon käytävälle ja huusi lujalla äänellä: ”Viipurin tuho on lähellä, kolmen vuoden kuluttua on tämä temppeli raunioina ja vieraan vallan sotajoukot marssivat kaupungin katuja.” Kun poliisi tuli hakemaan häntä pois Reponen huusi vielä: ”Nyt viedään Mikkoa, mutta kohta teitä kaikkia. Kirkostakaan ei jää kuin kivijalka.” Ennustus toteutuikin, sillä Viipurin tuomiokirkko tuhoutui helmikuussa 1940 pommituksessa, ja Viipuri menetettiin talvisodan rauhassa. Erään tiedon mukaan tätä jumalanpalvelusta oltiin parhaillaan radioimassa, ja Mikon profetia levisi radiolähetyksen välityksellä heti kaikkialle Suomeen.”

Jatkosodan aikana Reposta kiellettiin palaamasta Viipuriin, sillä hänen pelättiin lietsovan saarnoillaan levottomuutta väestön keskuudessa. Sodan jälkeen 1940-luvulla Reponen kierteli Suomessa matkasaarnaajana siirtokarjalaisten keskuudessa ja muun muassa ennusti saarnoissaan, että evakot pääsisivät vielä palaamaan Karjalaan. Reponen ennusti 1947 että Kyllä Karjala saadaan vielä takaisin, vaan ei ole hänelle ilmoitettu aikaa. Nyt se saadaan lahjaksi eikä sodalla. Hän uskoi myös, että pääsisi itsekin palaamaan elinaikanaan Viipuriin ja tulisi sinne haudatuksi.”

Eeli Aallon mainio dokumentti on katsottavissa alla olevasta linkistä. Eeli Aallon suku ei ole uukuniemeläistä, vaan isä oli Kurkijoelta ja äiti Lumivaarasta. Äiti tosin kuului Uukuniemen heränneisiin, joihin isä ei taas lukeutunut. Parhaiten tällä hetkellä 93-vuotias kuvataiteilija Eeli Aalto tunnetaan laulaja Saara Aallon isoisänä. Saarakaan ei tiettävästi ole Uukuniemen heränneitä.
https://www.youtube.com/watch?v=XGqY3HSosfA

sunnuntai 18. helmikuuta 2024

Transnistrian asevarastot

Suuren virheen taisi Putin tehdä, kun Navalnyin murhautti samaan aikaan, kun lännen johtajat ovat yhdessä koolla. Voi olla, että murhan nostattaman tunnekuohun vuoksi Ukraina voi saada melkoisen tukipaketin, vaikka USA ei olekaan asiassa mukana.

Laskujeni mukaan Venäjä ei voi voittaa sotaa, mikäli Euroopan maat, Kanada, Australia, Japani, Etelä-Korea ja Taiwan tukevat Ukrainaa vaikkapa 100 miljardilla vuosittain. Tosin Ukrainakaan ei ehkä sotaa voittaisi, mutta venäläiset saattaisivat kyllästyä Putiniin siinä määrin, että tämä horjahtaisi bunkkerinsa ikkunasta. Suomen osuus tuosta tukipaketista olisi miljardi, joka lisäisi valtiomme velkaa vajaalla prosentilla.

Tuolla sadalla miljardilla eurolla Ukraina voisi yllä pitää miljoonan sotilaan armeijaa, ostaa satoja käytettyjä F-16 hävittäjiä, joita maailmalla on noin 5.000 kpl ja jotka uutena maksavat noin 20 miljoonaa euroa kpl, tuhansia Abrams-panssareita tarvekaluineen, joita on maailmalla noin 8.000 kpl ja joiden valmistuskustannukset ovat noin 5 miljoonaa euroa/kpl.

155 mm:n tykin kranaatteja, joista on kova pula, Ukainan on sen sijaan vaikea ostaa, koska tällä hetkellä niitä ei maailmalla juurikaan ole saatavilla ja tuotannon kunnollinen käynnistäminen vie pari vuotta. Yksi tuollainen ammus maksaa noin 3.000 euroa, joten kymmenellä miljardilla niitä saa sitten joskus kolme miljoonaa kpl. Tosin luulen, että kranaattipulaan toisi lievennyksen amerikkalaisten lentokoneiden rautapommit, joita lienee Vietnamin sodan jäljiltä vielä varastoissa pilvin pimein.

Jos Zelenskyi sattuu tämän lukemaan, niin hänen kannattaa harkita sitä, että Ukraina ostaisi vanhoja neuvostoliittolaisia aseita rajan takaa Moldovasta itsenäiseksi julistautuneesta Transnistriasta, jossa tiettävästi on Euroopan suurimmat asevarastot, jotka Venäjä sinne jostain syystä jätti Neuvostoliiton konkurssin jälkeen.

Transnistria on aika erikoinen kääpiövaltio, jota käsittääkseni hallitsevat ihan oikeat gangsterit, jotka saattaisivat hyvinkin suostua asekauppoihin ainakin sen jälkeen, jos myös Moldova, joka katsoo alueen kuuluvan itseensä olisi neuvotteluissa osapuolena. Kauppaneuvotteluissa voisi gangstereille korostaa sitä, että joko myytte tai sitten itkette ja myytte. Lisätietoa tuosta merkillisestä valtiosta, jota mikään maa, ei edes Venäjä ole tunnustanut, tässä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Transnistria

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.48 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

lauantai 17. helmikuuta 2024

Navalnyin odotettu äkillinen kuolema

Kiivaan keskustelun on Aleksei Navalnyin odotettu äkillinen kuolema synnyttänyt ja ilahduttavasti myös Putin-myönteiset tahot ovat huomioineet tapahtuman.

Jostain syystä ihan pyytämättä ja tilaamatta kännykkääni saapuu Janus Putkosen twittuiluja entisessä Twitterissä eli nykyisessä X:ssä ja niinpä nyt tiedän sen, että Navalnayi kuoli ehkä ottamansa koronarokotteen seurauksena. Jostain merkillisestä syystä Putin-myönteisyys ja kulkutautimyönteisyys näyttävät liittyvän toisiinsa.

Leena Hietanen sen sijaan näyttää taipuvan jostain syystä sille kannalle, mikäli yhtään hänen Face-sivuaan ymmärrän, että Navalnyin kuolemasta, kuten myös Butshan joukkomurhasta ja hollantilaisen matkustajakoneen alasampumisesta on vastuussa Englannin tiedustelupalvelu. Tuossa teoriassa on varmasti vankka logiikka, mutta minulle se ei täysin avaudu, koska eittämättä CIA olisi uskottavampi vaihtoehto hirmutekojen taustalle.

Psykiatri Pirkko-Marjatta Turpeinen-Saari ei ota muuten kantaa Navalnyin kuolemaan, mutta korostaa hänen, kuten myös koko läntisen maailman, fasistisuutta. En tunne Venäjän rikoslakia, mutta epäilen, ettei Venäjälläkään saa fasistia ihan muuten vain tappaa.

Turpeinen-Saaren lailla olen huolissani fasismin noususta, mutta rohkenen olla sitä mieltä, että Putinin hallinto täyttää fasismin tunnusmerkistön jopa Petteri Orpon hallintoa paremmin. Tämän seikan voi tarkastaa vaikkapa lukemalla Wikipedian artikkelin fasismista. https://fi.wikipedia.org/wiki/Fasismi

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 4.40 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

perjantai 16. helmikuuta 2024

Kekkoset

Vaikka Urho Kekkosta pidettiin kainuulaisena, niin kyllä hänen geeninsä olivat perisavolaiset. Jostain luin aikoinaan, että Urkin ensimmäinen tunnettu esi-isä olisi löydetty Pieksämäen Mustolanmäeltä, joka nykyään on Suonenjokea, mutta Internetin Geni-ohjelma paljastaa ensimmäisen tunnetun Kekkosen Tuomas Kekkosen syntyneen Joroisissa, josta hänen jälkeläisensä muuttivat Sisä-Savoon kaskea polttamaan.

Kuitenkin vuosisatojen vieriessä muutama Kekkos-polvi asui Rautalammin ja Pieksämäen alueella, joka nykyään on Suonenjokea. Tulevan presidentin vaarinvaari Lassi Kekkonen muuten poltti kaskiaan Rieponlahdessa, jossa vaikuttivat myös Urhon hyvän kaverin Jussi Kukkosen esi-isät, vaikka miehet tuskin asiaa tiesivät.

Pikkuisen huonosti savolaiset ovat pärjänneet presidenttikisassa, koska vain Urho Kekkonen voidaan lukea Savon poekiin. Helsinkiläisen Tarja Halosen isä Vieno Halonen tosin oli Kuopion Kehvosta, mutta tietääkseni hän lähti kioskille tupakan ostoon heti Tarjan syntymän jälkeen eikä enää palannut takaisin. Karjalaiset ovat menestyneet paljon savolaisia paremmin presidenttikisassa, koska Relander oli Kurkijoelta ja Ahtisaari Viipurista. Stubbinkin voisi hyvällä syyllä lukea jossain määrin karjalaiseksi, koska hänen isänsä Göran on Käkisalmesta ja isoisä Viipurista.

Yksi presidentillisen Kekkosen suvun haara on asunut Kärkkäälässä ja ilmeisesti Kekkosenkallio on nimetty heidän mukaansa. Kekkosenkallio löytyy kartalta jostain Pasko-Petäisen ja Persepyöreinen-nimisen lammen välistä. Sen sijaan Kärkkäälässä aikoinaan vaikuttanut Hivelo-Kekkonen oli tullut Savon radan mukana Heinolasta asti. Hivelo-Kekkoselta puuttui täysin kaukaisen sukulaismiehensä Urhon häikäilemätön päättäväisyys.

Hivelo yritti välillä elättää itsensä myyskentelemällä leipomiaan pullia kyläläisille. Kerran kaupustelumatkallaan ollut Hivelo joutui pakottavan tarpeen ajamana kyykistymään tienvieruspuskaan ja jättämään pullakorinsa tielle. Sitä pysähtyi ihmettelemään paikalle sattunut tarkastuskarjakko, jollainen oli siihen aikaan hieman hienompi ihminen, josta käytettiin vallan nimitystä assistentti ja tälle hieman hienommalle ihmiselle Hivelo-Kekkonen huusi puskastaan. ”Anteeksi tämä epämukava asento, mutta ostaako neiti pullaa, aivan tuoretta pullaa”.

Minusta savolaisen kuvanveistäjä Pekka Kauhasen savolaisen suunnittelema Urho Kekkosen muistomerkki Kajaanissa on hyvin osuva; kansa käyttää muistomerkistä nimitystä Umpikieroluikero: https://fi.wikipedia.org/wiki/Urho_Kekkosen_muistomerkki_%28Kajaani%29

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.54 Ei kommentteja:

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Torajyvät ja Uukuniemen herätys

Eilen taas tapani mukaisesti kirjoitin ropakantaa, kun pelkästään ylistin kaskirukiin hyviä ominaisuuksia. Se jäi kertomatta, että varsinkin viileissä ja kosteissa oloissa ruisviljelmien ongelmana ovat torajyvät. Torajyvä, arkikielessä myös häränjyvä tai härkäjyvä, on kotelosienitauti, jonka aiheuttaa torajyväsieni.

Wikipedian mukaan ”liika-annoksena torajyvistä seuraa myrkytystila. Lievissä tapauksissa yliannostuksesta seuraa kouristuksia, pakkoliikkeitä, hallusinaatioita ja tuskia. Vakavammassa myrkytyksessä torajyvä voi aiheuttaa kuumotusta, punoitusta ja lopulta kuoliota, jolloin yliannoksen uhri saattaa menettää ruumiin ääriosia kuten varpaita tai korvanlehtiä tai pahimmillaan jäseniä.”

Nykyään rukiinjyvien joukossa saa olla vain 0,05 % torajyviä, mutta 1800-luvulla, jolloin elettiin luontaistaloudessa, moisia raja-arvoja ei tunnettu, ja joinain vuosina saattoi jopa tuhat suomalaista kuolla torajyvätautiin. Erityisen paha tilanne oli Karjalassa ja Anna Lutherin kirja Rukiin viljava historia kertoo, että torajyvien rihmastopahkat kattoivat esimerkiksi vuonna 1836 Ruskealassa kahdeksasosan sadosta ja alan ennätys saavutettiin 1840 Uukuniemellä, jolloin yli puolet ruissadosta oli torajyvien saastuttamia.

Torajyvät sisältävät ergotamiinia, josta voidaan valmistaa 1960-luvun hippiliikkeen tunnetuksi tekemää LSD:tä. Uukuniemellä ergotamiini ei synnyttänyt 1800-luvun lopulla hippiliikettä, mutta itse epäilen, että aineella ja sen synnyttämillä hallusinaatioilla saattoi olla ainakin jonkinlaista vaikutusta Uukuniemen herätysliikkeen syntyyn.

Uukuniemen herätysliikkeen tekivät maankuuluksi varsinkin Helena Konttisen horrossaarnat, joissa ennustettiin tulevia tapahtumia. Saarnat saattoivat hyvinkin liittyä torajyvien aiheuttamiin hallusinaatioihin. Monta kertaa Konttisen ennustukset kävivätkin toteen, mutta aina niin ei kuitenkaan käynyt.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että Wikipedian mukaan ”professori Antti Voipio, tutkittuaan Konttisen ja useiden muiden horrossaarnaajan toimintaa, piti Helena Konttista selvästi hysteerisenä, joka hänen mukaansa johtui hänen rasittavista elämänkokemuksistaan. Tämän käsityksen vahvisti aikoinaan Suomen kuuluisampana pidetty psykiatri ja professori Christian Sibelius, joka oli tutkinut Konttista v. 1906.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Torajyv%C3%A4

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.45 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

lauantai 24. helmikuuta 2024

Raatajat rahan alaiset

Vuonna 1973 löytyi Norjan Suomalaismetsässä puretun riihen seinän raosta kymmenen ikivanhaa rukiinjyvää, jotka eräs asiasta kiinnostunut museomies istutti maahan. Seitsemän jyvää iti. Jokaisesta jyvästä kasvoi tiheä mätäs, josta kohosi hyvin korkeaa lähes miehenmittaista ruista. Isoimmassa mättäässä oli 162 kortta. Yhdessä korressa oli enimmillään 75 jyvää. Jyvä tuotti siis yli 12.000-kertaisen sadon. Se saattaa olla tuon alan maailmanennätys.

Tuon tarinan lainasin Annika Lutherin hauskasta ja hyvin kirjoitetusta kirjasta Rukiin viljava historia. Suosittelen tuota teosta kaikille, joita kiinnostaa ihmiskunnan ruokahuollon järjestäminen näinä kovina aikoina, jolloin meitä ensin koetteli tauti, sitten sota ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, saattaa meitä uhata vielä nälkäkin. Tosin ikuisena optimistina en kuitenkaan usko paiseiden tai heinäsirkkojen meitä uhkaavan.

Lutherin kirjan luettuani ymmärsin paremmin, miksi kaskiviljelyä harjoittaneet savolaiset menestyivät aikoinaan ja levittäytyivät aluksi Savosta tuhannen kilometrin päähän Ruotsin ja Norjan erämaihin. Ja jatkoipa ainakin Rautalammilta lähtenyt Marttisen suku vallan Amerikkaan asti ja perusti sinne Pohjois-Amerikan Yhdysvallat-nimisen valtion.

Lutherin kirjan luettuani ymmärrän nyt, että suosikkitauluni Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset, joka tunnetaan myös nimellä Kaski, on poliittista ropakantaa. Tuossa maalauksessahan lapinlahtelaisen Puurusen talon väki, jonka henkilökuntaan kuului kymmenen renkiä ja iso liuta piikoja, on panostamassa sen ajan huipputeknologiaan.

Tarinan mukaan taulussa etualalla kaskea viertävä ökyisäntä Heikki Puurunen ei ollenkaan tykännyt siitä, että taiteilija Järnefelt kävi repimässä hänen paitansa eikä talon sievä piika Johanna Kokkonen ollenkaan tykännyt siitä, että taiteilija nokesi hänen naamansa ja sotki hänen kampauksensa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Raatajat_rahanalaiset#/media/Tiedosto:Eero_J%C3%A4rnefelt_-_Under_the_Yoke_(Burning_the_Brushwood)_-_Google_Art_Project.jpg

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 5.11 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

perjantai 23. helmikuuta 2024

Irja Jalkasen etsintäkuulutus

Olen yrittänyt selvittää eilen mainitsemani suonenjokelaisen jatkosodan aikaisen vastarintanaisen Irja Jalkasen taustoja ja kuulustellut asian johdosta paikkakuntalaisia, jotka eivät ole kuitenkaan suostuneet mitään paljastamaan.

Sen olen kuitenkin tutkimuksissani saanut selville, että 19-vuotiaan Irjan houkutteli kommunistien maanalaiseen toimintaan hänen tätinsä Elsa Karhunen, joka ainakin nimestä päätellen oli sisäsavolaisia.

Digilehti-arkistosta onnistuin kuitenkin löytämään Irja Jalkasen kuvan. 10.1.1942 on Hufvudstadsbladet julkaissut hänen ja hänen poikaystävänsä Veikko Pöystin etsintäkuulutuksen, joka liittynee tapaukseen, jossa kaukainen sukulaiseni Martti Koivistoinen tulitti 9 mm:n espanjalaisella sotilaspistoolilla pidätystilanteessa poliiseja, joista yksi kuoli ja kaksi haavoittui.

Kari Tapion muistokirjoituksessa kerrottiin hänen kuuluneen Jalkasten suvun köyhään Suonenjoen kärkkääläiseen vasemmistolaiseen haaraan, joka sukuhaara on kuitenkin onnistunut tuottamaan pappeja ja epäilen myös Irja Jalkasen edustaneen samaa sukuhaaraa. Samaa sukuhaaraa muuten edustaa myös viime aikoina suurta julkisuutta Ite-taiteilijana saanut Aulis Jalkanen.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että Kari Tapion isä sotamies Jaakko Jalkanen joutui sotavangiksi suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944. Hän oli joutunut vihollisten saartamaksi ja nousi sitten mättään takaa kädet ylhäällä ja huusi, että ”minnoun tiällä”.

Mies kotiutui sotavankeudesta vielä saman vuoden loppusyksystä. Yleensä sotavangit palasivat nälkiintyneinä ja neuvostovastaisina, mutta Jaakko Jalkanen palasi pulskana tulipalokommunistina. Sittemmin hän kuitenkin ilmeisesti muutti maailmankatsomustaan ja alkoi käydä joka pyhä kirkossa ja alkoi myös toimimaan pyhäkoulunopettajana Suonenjoella.

Jaakon 94-vuotias pappisveli Esko Jalkanen, joka on toiminut mm. lähetystyössä Afrikassa ja Kauko-Idässä, kertoi minulle, että sotavankeusaikana musikaalinen ja käsistään kätevä Jaakko alkoi valmistamaan mandoliineja ja siksi hän pärjäsi vankileirillä hyvin.

Irja Jalkasen etsintäkuulutuksesta ilmenee, että siihen aikaan 19-vuotiaat näyttivät aikuisilta toisin kuin nykyään.

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 1.58 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

torstai 22. helmikuuta 2024

Suuri vakoilujuttu 1933

Kovimman eli kahdeksan vuoden vankeustuomion 1930-luvun suuressa vakoilujutussa sai Latviassa syntynyt Maria-Emma Schul-Martin, joten häntä voinee pitää liigan johtajana. Jos liigan kakkosjohtaja Arvid Jacobson oli matemaattinen nero, niin rouva Schul-Martin lienee ollut kielinero, koska hän puhui kahdeksaa kieltä.

Muutenkin hän oli niin sivistynyt ja viehättävä ihminen, että ainakin Martti Backmanin Vakoojat-kirjasta voisi päätellä hänellä olleen suhde Valpon kuulustelijan kanssa. Asiasta tulee vallan mieleen kauniin desantin Kerttu Nuortevan tapaus. Hänhän kävi jopa kynttiläillallisilla kuulustelijansa Paavo Kastarin kanssa. Vaikka desantti Kerttu Nuorteva lopulta tuomittiin kuolemaan, Risto Ryti ei antanut lupaa teloitukseen, koska Uuden Suomen pakinoitsija Olli oli vakoilijan setä.

Kun Maria-Emma Schul-Martin vapautui vankilasta jatkosota-aikaan, hän kävi Valpon toimistolla vallan kiittämäsä saamastaan hyvästä kohtelusta. Valpon edustaja otti kiitoksen vastaan, jonka jälkeen kiittäjä luovutettiin Saksaan Gestapolle ja hänet vietiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa hän haihtui savuna ilmaan.

Backmanin kirjasta voisi päätellä, että 1930-luvulla Valpo ei kuulusteluissa kiduttanut naisia. Miehiä ilmeisesti hakattiin jalkapohjiin niin kauan, että jokainen kertoi kaiken ja moni vielä sitäkin enemmän.

Sota-aikana Valpo ei enää säälinyt naisiakaan. Ainakin Martta Koskinen, joka on viimeinen maassamme teloitettu suomalaisnainen, oli häntä tapaan tulleelle ystävälleen osoitellut varpaitaan, josta ystävä päätteli, että Martan varpaankynnet olisi kuulustelujen yhteydessä revitty irti, mutta itse epäilen Martan halunneen ilmaista, että häntä on hakattu jalkapohjiin.

Suonenjokelaissyntyinen vastarintanainen Irja Jalkanen kertoi sota-aikana liikkuneensa pistooli mukanaan, mutta ase oli häntä itseään varten, koska hän epäili, ettei olisi kestänyt kuulusteluja. Tuo ei ehkä ole koko totuus asiassa, koska Jalkanen paukutteli pistoolillaan, kun poliisit yrittivät häntä pidättää.

Olen jostain lukenut, että ennen kuin Kerttu Nuorteva palautettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon, hänen hampaitaan olisi porailtu, jotta hän olisi voinut KGB:lle kertoa, että hän suostui puhumaan vasta kiduttamisen jälkeen. Nuorteva tuomittiinkin rajan takana vain työleirille.

Mielenkiintoinen tapaus on tuo 1930-luvun vakoilujuttu, josta kertovassa Wikipedian artikkelissa on kuva luutnantti Vilho Pentikäisestä, joka paljastaa, miten sotilaallisen oloinen mies oli. Itse asiassa hän käyttäytyi niin sotilaallisesti, että upseeritoverit pitivät häntä vähän yksinkertaisena, jollainen hän ei todellakaan ollut. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suuri_vakoilujuttu_1933

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.07 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Suuri vakoiluliiga

Tv:ssä pyörivän suomalaista vakoilua käsittelevän sarjan innoittamana luin juuri Martti Backmanin kirjan Vakoojat : Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933. Siitä paljastuu se mielenkiintoinen ja yllättävä asia, että Suomen Lapua kasvattaa kovia kommunisteja. Aiemmin olen jo kertonut Vihtorin Kosolan kolmannesta serkusta Gus Hallista, joka johti Usa:n kommunistista puoluetta 41 vuotta ja joka ehti olla vallan neljä kertaa presidenttiehdokkaana.

Backmanin kirjassa yksi päähenkilö on Usa:n kansalainen lapualaistaustainen Arvid Jacobson, joka palasi 1930-luvulla Suomeen vakoilijana ja hän toimi ns. suuren kansainvälisen vakoiluliigan kakkosjohtajana maassamme. Vakoilija-luutnantti Vilho Pentikäisen Neuvostoliittoon pakenemisen jälkeen vakoiluliiga paljastui, ja Arvid Jacobson sai toimistaan kuuden vuoden vankilatuomion. Sen suorittamisen jälkeen hän palasi Amerikkaan.

Jacobson oli ollut nuoruudessaan metsä- ja maatöissä, mutta kun hän työtapaturmassa oli menettänyt sormiaan, joutui hän luopumaan ruumiillisista töitä ja opiskeli itsensä matematiikanopettajaksi. Hän oli varmaankin matemaattisesti hyvin lahjakas, koska Suomen vankilavuosien jälkeen hän eteni rapakon takana matematiikanprofessoriksi ja niin uskomatonta kuin se onkin, hän toimi Usa:n tietokoneprojektin johtotehtävissä kylmän sodan aikaan.

Tosin jonkinlaista julkista vastustusta Jacobson kohtasi tiedemiesurallaankommunistitaustansa vuoksi, vaikka hän oli vaihtanut puoluetta ja oli Demokraattisen puolueen ehdokkaana kongressivaaleissa ja vieläpä aika hyvällä menestyksellä. Tosin ei häntä kuitenkaan valittu.

Lapualaistaustaiset Gus Hall ja Arvid Jacobson onnistuivat siis elämässään toteuttamaan amerikkalaisen unelman, vaikka olivat lähtöisin köyhistä oloista. Backmanin kirja ei kerro, että miehet olisivat olleet kavereita, mutta kuitenkin Hallin lapset, jotka eivät harrastaneet politiikkaa, opiskelivat yliopistossa atk:ta ja tiedä vaikka he olisivat olleet Jacobsonin oppilaita.

Ilmeisen lahjakkaita olivat nuo 1930-luvun suuren vakoilujutun päätekijät. Arvid Jacobsonista tuli myöhemmin professori ja uskontotieteenprofessori tuli myös Vilho Pentikäisen pastoriveljen Veikko Pentikäisen pojasta Juha Pentikäisestä, jonka poika Mikael Pentikäinen toimi jonkin aikaa Helsingin Sanomien päätoimittajana.

Ihan lukemisen arvoinen kirja on tämä Vakoojat : Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933. https://www.booky.fi/tuote/martti_backman/vakoojat_vilho_pentikaisen_pako_ja_neuvostovakoilun/9789512411757

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 5.29 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

tiistai 20. helmikuuta 2024

Lebed eli joutsen

Ukraina kärsii ase- ja ammuspulasta, vaikka heti rajan takana Transnistriassa, joka kuuluu Moldovaan, vaikka onkin julistautunut itsenäiseksi, on yksi Euroopan suurimmista asevarastoista. Nettiä selaamalla löytyi tieto, että siellä on 1500 venäläissotilaan vartioimana 28.000 junanvaunullista sodankäynnissä käytettäviä tarvekaluja.

Jos junanvaunuun mahtuu vaikkapa 10 tonnia lastia, on Transnistrian asevarikolla 280 miljoonaa kiloa tavaraa. Siellä lienee miljoonia tykin ammuksia, jollaisia Pohjois-Korea toimitti juuri Venäjälle kaksi miljoonaa kappaletta, jotka muuttivat voimasuhteet Ukrainassa hyökkääjän eduksi. Muuten Hirosiman atomipommin teho oli 20 miljoonaa tnt-kiloa, joten luultavasti Transnistrian varikolla on räjähdysvoimaa tätäkin enemmän.

Venäjä jostain syystä jätti tuon valtavan asevarikon Transnistriaan siellä käydyn sisällissodan jälkeen, jonka Moldova hävisi, koska Venäjän armeija puuttui tapahtumien kulkuun. Venäjän armeijaa siellä johti möreä-ääninen kenraali Aleksandr Lebed, joka vaikutti tavallaan sympaattiselta veikolta varsinkin, koska hänen sukunimensä tarkoittaa suomeksi joutsenta.

Lebediä haastattelu näytettiin Moldovan sisällissodan jälkeen tv-uutisissa ja hän kertoi saaneensa tarpeeksi tappamisesta ja sanoi, että Venäjän lopettaa sotimisen viimeistään siinä vaiheessa, kun sikäläisen eliitin lapsia aletaan raahaamaan rintamalle.

Lebed oli Jeltsinin aikaan tärkeän kansallisen turvallisuusneuvoston johdossa, mutta sen jälkeen, kun hän suututti Venäjän hallituksen sisäpiirin neuvottelemalla rauhansopimuksen tsetseenien kanssa, hänet valittiin Siperian Krasnojarskin aluepiirin kuvernööriksi vuonna 1998.

Lepbed kuoli 28. huhtikuuta 2002, jolloin Putin oli jo vallassa. Erikoista kuolemassa on se, ettei hän pudonnut ikkunasta, vaan hän ja seitsemän muuta kuolivat helikopteriturmassa Krasnojarskin ulkopuolella.

Lisätietoa Lebedistä tässä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Lebed

Lähettänyt Koivistoinen blog klo 3.05 Ei kommentteja:

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

maanantai 19. helmikuuta 2024

Kekkonen vastaan Stubb

 Jokunen päivä sitten vertailin sosialistisessa mediassa Urho Kekkosta ja Alexander Stubbia urheilijoina ja totesin, etteivät he oikein ole yhteismitallisia, koska Kekkonen oli lihasrakenteeltaan nopeustyyppiä ja Stubb kestävyystyyppiä.

Ylen sivuilta löytyy kuitenkin nyt Kekkosen ja Stubbin vertailu urheilijoina ja sen vertailun voittaa tulkintani mukaan Urkki, joka menestyi monissa nopeutta ja räjähtävyyttä vaativissa yleisurheilulajeissa ihan silloiselle miesten kansainväliselle huipulle asti.

Stubb on sen sijaan ollut urheilijana huipulla lähinnä vain ikämiesten triathlonissa. Hän voitti jopa Euroopan mestaruuden 50–54-vuotiaiden sarjassa 2022. Stubb on päässyt myös legendaariseen Havaijin Ironman-kisaan. Siellä hän oli 45–49-vuotiaissa 177:s vuonna 2016.

Rasakka mies oli Kekkonen ja sen asian todistavat Tilastopajan tiedotkin:

Urho Kekkonen, Kajaanin Kipinä, 3.9.00-31.8.1986, pituus 181 cm, paino 63 kg.

100m 11,0 s, korkeus 185 cm, pituus 6,64 cm, kolmiloikka 14.06 m,

Kaikista kovin kansainvälisen tason tulos, eli vauhdittoman kolmiloikan 9,72 m, vielä puuttuukin Tilastopajan tiedoista. Pysähtyneisyyden aikana puhuttiin, että tuo vauhdittoman kolmiloikan tulos olisi ollut peräti 50 vuotta maailmanennätys. Valtion päämiehistä ainoastaan uimari Mao ja golfari Kil Il Jung pystyivät haastamaan Kekkosen kilpaurheilijoina. Mao ui muistaakseni 10 kilometriä puoleen tuntiin ja Korean suuri johtaja osui golfissa joka lyönnillä reikään ihan harjoittelematta.

Jotta totuus ei unohtuisi, pitää mainita, että 70-luvulla keihäänheittäjä Hannu Siitonen paransi Kekkosen vauhdittoman kolmiloikan ”maailmanennätystä” lähes metrillä. Ja jos joku
oikea kolmiloikkaaja olisi kokeillut lajia, olisi ME kolmisen metriä enemmän.

Kekkosten suvussa kolmiloikka-asiassa pojasta polvi parani, sillä Matti Kekkonen voitti Suomen mestaruuskisoissa pronssia vuonna 1953 tuloksella 14,45 m. Enää se tulos ei riittäisi mitaleille, vaan ainoastaan pistesijaan.

Nykypoliitikoista Ilkka Kanerva on päässyt lähelle Kekkosen tasoa nopeutta ja räjähtävyyttä vaativissa lajeissa, joissa menestyminen edellyttää korkeaa testosteronitasoa. Luulen, että Kanerva olisi hyvinkin saattanut voittaa aikoinaan Sauli Niinistön presidenttikisassa, mutta kohtuuton kiinnostus puutarhanhoitoon, joka viittaa korkeaan testosteronitasoon, katkaisi hänen presidenttitiensä.

Tilastopaja paljastaa miehestä seuraavaa: Ilkka Kanerva, Lokalahden Leisku, 28.1.1948, pituus 174 cm, paino 72 kg

100m 11,7 s 400m 52,2 s korkeus 1.70 cm seiväs 3.30 cm pituus 6.07 cm.

Urheilutoimittaja Antti O. Arponen viestitti minulle aikoinaan, että Tilastopajalta puuttuu jostain syystä Ilkka Kanervan paras laji, joka oli 400 metrin aitajuoksu. Se on ainoa laji, jossa hän pääsi jopa parina vuonna Suomen 100 parhaan joukkoon. Hän juoksi 1967 ajan 58,6 (93. sija) ja 1968 ajan 58,2 (72. sija). Taakse jäivät tilastoissa esimerkiksi sellaiset tekijämiehet kuin Into Turvanen ja Jouko Elevaara (molemmat 58,9).

Lisäksi muistelen jostain lukeneeni, että Kanerva on voittanut joskus kansanedustajien lumipallonheittokilpailun peräti noin 90 metrin kaarellaan, joka on hirmuinen tulos, sillä kanssakilpailijoille tuotti vaikeuksia ylittää 30 metriä. Kanervan luontainen testosteronitaso lienee ollut siis poikkeuksellisen korkea, johon ominaisuuteen viittaavat myös miehen muut saavutukset.

Ylen Kekkosen ja Stubbin urheiluvertailu löytyy tästä: https://yle.fi/a/74-20075028

Jatkanpa maamme ruotsinkielisten kehumista, koska mieleeni palasi neurologi Markku T. Hyypän kirja Elinvoimaa yhteisöstä. Hyyppä on viisas mies ja se on ymmärrettävää, koska hänen äidin puoleiset sukujuuret pohjautuvat Suonenjoen Rieponlahden Kukkosiin ja Könösiin.

Rieponlahdessa, joka on kaukana kaikesta ja jonne oli aikoinaan huonot liikenneyhteydet, ovat Kukkoset ja Könöset pariutuneet keskenään sukupolvien ajan ja niinpä puuttuva ulkopuolinen geenivirta on johtanut siihen, että kylällä on syntynyt eräitä erityislahjakkaita ihmisiä; tosin läheskään kaikki eivät ole erityisen erityislahjakkaita.

Maailman tuottelijain ja ehkä myös huonoin kirjailija Jussi Kukkonen, joka toimi pitkään Kainuun Sanomien päätoimittajana, oli Markku T. Hyypän vaari. Jussi Kukkonen lienee pääsyyllinen siihen, että Urho Kekkosesta tuli ainakin kansanäänestyksen perusteella maamme historian kolmanneksi suurin suomalainen. Epäilen, että Jussi Kukkonen oli yhtenä raaputtamassa Lepikko-nimisen kartanon kuvasta savupiipun pois, jonka jälkeen Kekkosta alettiin nimittää savutorpan pojaksi.

Markku T. Hyyppä on tutkinut Pohjanmaan suomen- ja ruotsinkielisten terveyseroja ja kertoo niistä kirjassaan. Tulos on hämmästyttävä. Geneettisesti ja taloudellisesti hyvin samankaltaisten ryhmien tilanne on hämmästyttävä. Ruotsinkielinen mies elää keskimäärin järkyttävät kuusi vuotta suomenkielistä lajitoveriaan vanhemmaksi.

Hyypän selitys asiaan on ruotsinkielisten parempi yhteishenki; heillä on ns. sosiaalisia pääomia, ystäviä ja harrasteita. Sikäläiset miehet ovat itäsuomalaisesta näkökulmasta siis epämiehekkäitä ja lapsekkaita. Hyyppä esittää asiasta karmaisevan esimerkin: kukaan suomenkielinen mies ei voisi kuvitella osallistuvansa Martta-järjestön kesäretkelle, kun taas ruotsinkieliselle miehille se on aivan luonnollista. Itse ja muutamat Uukuniemen suomenkieliset miehet ovat tässä asiassa sääntöä vahvistavia poikkeuksia, sillä Uukuniemen Marttojen perinteisillä kesäretkillä on mukana suurilukuinen miesjoukkio.

Hyypän mukaan ruotsinkielisellä puolella ihmiset ovat optimistisia ja heillä on hyvä itsetunto. Hyyppä epäilee, että perussyy luonteiden erilaisuuteen on se, ettei kielellisellä vähemmistöpuolella lapsia kasvateta väkivallalla. Hän heittää ilmaan ajatuksen, että tämä vaikuttaa ihan konkreettisesti alueen ilmapiiriin. Saattaa olla, että tasapainoiset ihmiset erittävät ympärilleen alitajuisia tuoksuja eli feromoneja, jotka lisäävät myös kanssaihmisten hyvinvointia. Ruotsinkieliset siis haisevatkin suomenkielisiä paremmilta. Henkilökemia on siis sittenkin olemassa.

Tässä Hyypän kirjan myyntimainos, vaikkakin se näyttää olevan netissä ihan maksuttakin luettavissa. https://webshop.jyu.fi/tuote/elinvoimaa-yhteisosta/

Eittämättä monia suomalaisia vallan ärsyttää tulevan presidentin lapsenomainen hyväntuulisuus ja kohtuuttoman optimistinen mielenlaatu, vaikka maailmantilanne on kauhea. Luulen, ettei hän edes teeskentele esiintymisessään, sillä maamme ruotsinkieliset näyttävät järkijään olevan juuri tuollaisia lapsellisen iloluonteisia ihmisiä. Jörn Donner saattoi olla se ainut säännön vahvistava poikkeus.

Vaikka ruotsalaisia ei meillä pidetä huumorikansana sen enempää kuin saksalaisiakaan, niin Suomen ruotsinkieliset näyttävät menestyvän huumoriviihteen alalla. Itsekin perusalakuloisena ihmisenä katselen mielelläni tv:n lauantai-iltojen viihdeohjelmia, joita hilpeät ruotsinkieliset juontavat.

Tältä istumalta ruotsinkielisen huumorileikin saralta päällimmäisenä tulevat mieleen Baba Lybeck, Peter Nyman, Andre Wickström, Weksel Hagelstam, Tommy Taberman, Stan Saanila ja Suomessa usein vieraillut ruotsinsuomalainen Mark Levengood, joka on tiettävästi Ruotsin suosituin koomikko. Tosin epäilen, ettei Levengood ole aivan puhdasverinen ruotsinkielinen, koska alun perin hänen nimensä oli Levengood-Kärkkäinen, joka sukunimi viittaa vahvasti Suonenjoen Kärkkäälän kylään, joka on saanut nimensä kaskenraivaaja Kärkkäisistä.

Suomessa savolaisia pidetään humoristeina ja ehkä näin jossain määrin onkin, mutta savolaisjuttuja kuunnellessaan ei oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Esimerkiksi Ruikonperän multakurkku Jaakko Tepon Hilma ja Onni-kappale menee enemmänkin tragedian kuin komedian puolelle, koska laulun kuopan katolla istuvan päähenkilön mielitietty Hilma olikin lähtenytkin kylän ravattisonni Onni Laukkasen matkaan eikä Hilman hajallisten kenkien lotinaa enää kuulu navetalta. Laulun päähenkilö miettii mustasukkaisena kostoa ja suunnittelee pieraisevansa Hilman ja Onnin häissä.
https://www.google.com/search?client=firefox-b-e&q=hilma+ja+onni#fpstate=ive&vld=cid:1f7f0ca7,vid:4oeTmEhTbc0,st:0

Tänä aamuna ymmärsin, että kyllä ei ole Suomi kovin hyvä maa, kun luin Hesarista Belgiassa asuvan suomalaisperheen kokemuksista maamme terveyspalveluista. Muistanpa, että joskus törmäsin Italiassa asuvaan suomalaispariskuntaan, joka vakuutti, että Italiassa, jota meillä pidetään lähes kehitysmaana, terveyspalvelut toimivat paremmin kuin Suomessa.

Mutta kaikesta huolimatta olen ylpeä Suomesta, isiemme maasta, koska presidentinvaalit todistivat, että kansamme on sivistyskansa. Ehkä en seuraa riittävästi sosialistista mediaa, sillä yhteenkään homottelu- tai hurritteluherjaan en törmännyt vaalitaistelun aikana.

Toisaalta käydyistä vaaleista oli vaikea saada kovin repivää, koska kaikki ehdokkaat näyttivät olevan kaikesta samaa mieltä lukuun ottamatta sitä, pitääkö puhelimeen aina vastata. Vaalikeskusteluihin olisi ollut hyvä saada mukaan vaikkapa Paavo Väyrynen tai Ano Turtiainen, jotka olisivat olleet muiden ehdokkaiden kanssa eri mieltä kaikesta ja tuoneet väriä paneeleihin.

Harmi, että Väyrysen kannattajakortit hukkuivat postissa ja jostain syystä Ano Turtiainen paljasti Youtubessa sen yllättävän tiedon, että hänellä oli vaikeuksia saada allekirjoituksia kannattajakortteihinsa. Tuo tieto ihmetyttää, koska tämä Valta Kuuluu Kristukselle puolueen puheenjohtaja sai kuitenkin eduskuntavaaleissa kotikaupungistaan Juvalta muistaakseni sentään 11 ääntä.

Sivistynyttä vaalikampanjassa oli sekin, että ylioppilas Haaviston puuttuvasta loppututkinnosta ei nostettu älämölöä, vaikka itse kyllä ihmettelen, miten niin fiksulta mieheltä jäivät luvut kesken aikoinaan. Nyt on sitten niin, ettei hän voi oikeastaan hakea maassamme mitään muuta kuin presidentin virkaa, johon ei vaadita mitään tutkintoa. Toisaalta pitää muistaa, että aikoinaan maamme vaikutusvaltaisin mies Aatos Erkko oli oppiarvoltaan teini, koska häneltä jäi lukiokin kesken.

Kansamme sivistystasoa osoittaa myös se, ettei älämölöä noussut siitä, ettei tuleva presidentti Stubb tiennyt alkuunkaan, paljonko viisi heittomottia kuivia klapeja maksaa. Luulenpa, ettei myöskään suurimmaksi suomalaiseksi valittu Mannerheim olisi tiennyt heittomottiklapin hintaa ja epäilen, että myös Biden ja Trump olisivat vaikeuksissa tuon kysymyksen edessä.

Itse olen sitä mieltä, että kehittynyt demokratia ei tarvitse presidentti-instituutiota, mutta koska sellainen nyt sattuu meillä olemaan, niin esitän, että presidentin valtaoikeuksia pitäisi kehittää siten, että hänellä olisi oikeus valita itselleen varapresidentti. Alexander Stubb voisi valita varahenkilökseen pikkuveljensä Nicolaksen, josta hän eilisessä kiitospuheessaan totesi lopuksi seuraavaa:

”Haluaisin kiittää veljeäni siitä, että hän on kaikkien näiden vuosien aikana jaksanut tätä isoveljeä, hänhän on meistä se huomattavasti rauhallisempi, maltillisempi, fiksumpi ja paremmannäköinen.”

https://www.is.fi/politiikka/art-2000010220628.html

Toivottavasti maailmanhistoriallisten tapahtumien suunnattomassa vyöryssä vielä kerran päädytään siihen, että minä inkeriläisten vapaustaistelijoiden jälkeläinen pääsen vierailemaan Kirjasalossa, josta Karjalan kierros-dokumentissa kerrottiin. Ensiksikin haluaisin leikata oksia valtavasta ikivanhasta omenapuusta, joka dokumentissa näytettiin ja ympätä niitä kasvattamiini puihin Kärkkäälässä.

Toiseksi haluaisin viettää hiljaisen hetken paikalla jolla suuri suonenjokelainen urheilusankari Kalle Jalkanen kaatui. Hänhän kuoli syyskuussa -41 Inkerinmaalla Kirjasalossa kahden miinan räjähtäessä.

Pidetyn olympiasankarin kuolema kostettiin surmaamalla neljä sotavankia. Pataljoonan komentaja majuri Mäntylä määräsi hetkeä aiemmin otetut vangit ammuttaviksi. Jalkasen joukkueen johtaja Tukia sai teloituksen suoritettavakseen.

Hän ei kuitenkaan saanut miehiään tätä hirmutyötä tekemään, joten vänrikki itse joutui lainaamaan erään jääkärin konepistoolia. Sodan jälkeen tapausta tutkittiin sotarikoksena. Majuri Mäntylä sai teosta neljä ja puoli vuotta vankeutta, mutta konepistoolia käyttänyt vänrikki jätettiin tuomitsematta.

Kerrotaan, että Kalle Jalkanen pyysi jatkosotaan lähtiessään erästä hiihtäjäkaveriaan huolehtimaan vaimostaan ja lapsistaan, jos hänelle sattuisi jotakin. Hiihtäjäkaveri piti lupauksensa ja meni naimisiin Kallen lesken kanssa.

Vaikka kaikki, jotka yleensä jotain tietävät, tietävät, miten dramaattisten vaiheiden jälkeen maamme viestihiihtojoukkueen Kalle Jalkanen taisteli Suomelle, isiemme maalle, olympiakultaa Garmisch-Partenkirchenin kisoissa vuonna 1936, niin kertaan nyt tuon tapahtuman vaiheet, koska esimerkiksi viime syksyn eräässä Hengaillaan-ohjelmassa ilmeni, etteivät maamme johtavat julkkikset ole tietoisia tapahtuneesta. Kun tietokilpailussa kysyttiin, mitä erikoista Kalle Jalkasen ankkuriosuudella tapahtui, väitti jopa eräs maamme johtava muotisuunnittelija, että Kallelta olisi tullut hiihdon aikana kakka housuun.

Kalle lähti johdossa olleen Norjan joukkueen perään ankkuriosuudelle peräti 1 min. 24 sek. myöhemmin, mutta hiihti ajokoiran raivolla eron kiinni puolimatkaan mennessä. Sitten Kalle yritti alamäessä sylkäistä limaklönttiä suustaan ja samalla hän sylkäisi tekohampaansa, jotka olivat maksaneet köyhän työmiehen kolmen kuukauden palkan, lumihankeen.

Sen jälkeen Kallen piti ratkaista, luopuuko hän olympiakullasta ja siihen liittyvästä ikuisesta kunniasta vai tekohampaistaan. Kalle ratkaisi valinnan tekohapaidensa hyväksi ja kääntyi etsimään tekarinsa hangesta ja työnsi ne sitten lumisina taskuunsa. Mutta niin suurta harmitusta hän tapauksen johdosta tunsi, että harmituksen antaman lisävoiman turvin hän ikeniä purren vielä ohitti norjalaisen juuri ennen maalia.

Jalkasen sisukas taistelu oli niin vaikuttava, että Timo J. Tuikka kertoo kirjassaan Vitutuksen voima, joka teos syväluotaa suomalaisen sisun ilmenemismuotoja, tapauksen ennen kuin hän kertoo suomalaisten sisukkaasta taistelusta talvisodan Kollaalla, jonka sisukkuuden Tuikka uskoo johtuneen suomalaisten Neuvostoliittoa kohtaan tuntemasta suuresta harmituksesta.

Lähellä muuten oli, ettei suonenjokelainen Jalkasen suku saavuttanut toistakin olympiamitalia, koska Kallen serkku voitti vuoden 1948 Sankt Moritzin olympialaisten karsintakilpailun Suomessa. Sitten kuitenkin tuli mutkia matkaan, koska ilmeni, ettei häntä voitukaan valita joukkueeseen. Paljon mahdollista, että Kallen serkkupoika olisi saanut henkilökohtaisilta matkoilta mitalit ja viestissä Suomi olisi hyvinkin taistellut vaikka kullasta, mikäli maamme paras hiihtäjä olisi ollut kisassa mukana,.

Virallisena selityksenä valitsematta jättämiseen oli se, että voittaja oli haavoittunut sodassa keuhkoon eikä hän tämän vuoksi olisi pärjännyt vuoristo-oloissa. Tosi asiassa katsastuksen voittajaa ei voitu valita, koska hän istui olympialaisten aikaan tutkintavankeudessa sotarikoksesta epäiltynä. Hän oli nimittäin ollut kaukopartiossa, joka ei voinut sillä kertaa ottaa vankeja. Hänet todettiin kuitenkin tutkimuksissa syyttömäksi asiaan eikä tuomiota tullut.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_Jalkanen