08.01.2014, 18:58

Tiedostin harrastukseni vaarat ja niinpä varmistin riitteen paksuuden heittelemällä toukkapurkkia edelläni eikä jää pettänyt sen alta. Ihan oli hyvä pilkkireissu. Se tosin harmitti, ettei polkaisemalla saanut avantoa syntymään, vaan kirveellä piti vähän avittaa.

Sain Vehmaalta yhden pienen nätin ahvenen ja Petäiseltä yhden ison ja mustan, joka oli ruma kuin itse piru. Ei siis mennyt pili pattaan, kuten Kärkkäälässä ennen sanottiin saaliittoman kalareisun jälkeen ja sitten lisättiin, että nyt ei sitten auta muu, kuin että pittää ruveta mulukun suomustukseen.

Kalastusliikkeen mies Kuopiossa näytti tiedostavan yhteiskunnallisen vastuunsa eikä meinannut millään myydä toukkia. Kallavedellä oli juuri pariskunta ollut viikon kalareissullaan eikä ole vieläkään palannut. Kärkkäälässä jää kuitenkin kesti ja olihan minulla kirves varalta kellumavälineenä, kuten oli myös Hyvösen Martalla reilut kymmenen vuotta sitten syksyllä.

Martta oli 82 v ja hän oli melkein yhtä innokas pilkkihenkilö kuin minäkin. Martan alta jää petti, mutta kirveen avulla tämä teräsmummo taisteli takaisin liukkaalle jäälle. Kotimatkalla ikävä kyllä hypotermia iski ja hän paleltui hankeen. Puhutaan, että paleltumiskuolema on helppo – loppuvaiheessa tulee vain hyvä ja lämmin olo. Toivotaan, että asia on niin.

Kommentit (0)

Vaan eivät yllä Suomen pojat tuntehen palossa ruotsalaisten tasolle. Nuorten mm-ottelun jälkeen olivat länsinaapurin pojat itkeskelleet, ja Svea-mamma oli joutunut lupaamaan heille kriisiapua. Minäkin haluan heitä lohduttaa ja korostan, että kunhan vain nämä nuoret miehet jaksavat vielä vähän harjoitella ja sitten taas harjoitella, niin saattaa se päivä vielä paistaa risukasaankin.

Itse muistan vain yhden tapauksen, jolloin suomalainen mies itki julkisesti urheilutappion jälkeen. Tämä tapahtui Oslon mm-hiihdoissa vuonna 1966, jolloin Tintti Tiainen katkesi 50 kilometrin loppuvaiheissa ja jäi toiseksi. Hän pillitti sen vuoksi, että huoltoryhmä antoi viimeisellä virkistäytymisasemalla hänelle kylmää mehua, vaikka tarkoitus oli juoda lämmintä juomaa. Tietääkseni tämän lämpimän mehun sekoitti siihen aikaan Kiurun Aku, ja sen blandingin avulla pistettiin rumihitkin vielä hiihtämään.

Tosin viime aikoina itkuharrastus on alkanut leviämään myös suomalaisten miesten yleiseksi harrastukseksi. Tunnetuin tapaus on se, jolloin pääministeri Katainen purskahti kyyneliin, eikä ymmärtääkseni röhönaurun vuoksi, kertoessaan silloisen ulkoministeri Kanervan lähetelleen puutarhanhoitoa koskevia tekstiviestejä jollekulle puolimaailmalliselle hutsulle.

Meitä sovan kokeneita, eli Vietnamin sovan kokeneita, miehiä molempien herrojen teot enemmänkin huvittavat. Itse olisin pääministerinä todennut tiedotustilaisuudessa, että voi v—-u, että se jätkä taas meni mokaamaan.

Kommentit (1)

Vaav vietimmepä öylönnä suurta suomalaista palloilujuhlaa. Olosuhteiden pakosta jouduin yhtä aikaa kuuntelemaan radiosta nuorisokiekkoilua ja katsomaan telkkarista lentopalloilun. Täytyy tunnustaa, että Ruotsin ensimmäisen tasoituksen jälkeen suljin radion vajaaksi minuutiksi, koska hermot pettivät ja aloin hyräillä mielessäni suosikki-iskelmää, jossa sanotaan, että näinkö meille aina käy käy käy käy; varsinkin kun lentopalloilijatkin näyttivät jäävän tappiolle.

Mutta niin ei käynytkään, vaan kun avasin taas radion Suomi tasoitti kylmän rauhallisesti, kuten Ruotsi teki aina ennen sosialidemokraattien valtakaudella. Ja häviöllä olleet lentopalloilijatkin terhistäytyivät persjalkaisten, lyhytkasvuisten ja tanakanpuoleisten savolaisnuorukaiden johdolla, jotka korvasivat puuttuvat kymmenen senttiä järjellä ja varmistavat maallemme ensimmäisten oikeiden palloilulajien mm-kisapaikan.

Yhteistä molemmille miesjoukkueillemme oli, että hikiset miehet halailivat estoitta toisiaan. Niin eivät menetelleet esimerkiksi voittoisat hiihtäjämme tai keihäsmiehet hallitessaan ennen lajejaan, he pärjäsivät mainiosti halailemattakin.  Ryhmähalaukset ovat ihan uusi piirre urheilukultturissamme. Ennen ryhmähalit olivat hyvin ruotsalainen piirre, ja asian johdosta suomalaiset jopa epäilivät länsinaapureiden seksuaalista suuntautuneisuutta.

Kommentit (0)

Alan olla kuin Päätalon Herkko, joka vähän ennen köysissä piiriin viimeistään alkoi tarkkailla erilaisia merkkejä ympäristössään ja alkoi aprikoida niiden merkitystä. Itsekin olen ihmetellyt, mitä merkitsee se, että loppiaisen aattona on Kärkkäälässäkin vain vähän kuuraa maassa ja lumi on hävinnyt ihan anhittomiin.

Sekin varmaan merkitsee jotain, että tiaiset kiljuvat ihan erilailla kuin lapsuudessani. Silloin ne lauleskelevat kaikessa rauhassaan maaliskuun huurrepuussa pää kallellaan kauniisti nyökytellen, että titityy titityy. Nyt jokin rock-meininki on vallannut Tintti ja ne karjuvat hytkähdellen tityy tityy.

Jotain epämiellyttäviä asioita, tuollaisten asioiden tulee merkitä. Verta, hikeä, kyyneleitä sekä tulta ja tulikiveä on varmaankin kansallemme luvassa. Kesällä saattavat sitten heinäsirkat ja paiseetkin ahdistella. Alan epäillä Sini Saarelan olevan sittenkin oikeassa. Ei tule tänä vuonna ollenkaan talvea. Kyllä hymy hyytyy, ellei Jäämeri kohta jäädy.

Muistanpa, että vähän sodan jälkeen, eli Vietnamin sodan jälkeen, vuonna 1974 oli vähän samanlaista. Sillonkin oli mustajoulu, mutta loppiaisena oli jo täysi talvi. Silloin oli joululoman aikaan erinomaiset luistelukelit Petäisellä. Niin olisi nytkin, mutta ei ole välineitä mukana.

Pitäisikö iskeä sahanterät laudanpätkiin ja köyttää ne monoihin mänttinahkahihnoilla. Niin tekivät jo muinaiset esi-isämme, elleivät rahat riittäneet Nurmeksiin, jotka olivat sellaiset nykyaikaisten retkiluistimien edeltäjät. Muistelen, että Nenosen Timpalla taisi 60-luvulla vielä olla aidot Nurmekset.

Kommentit (1)

Terentjev ei ollut mukana Squaw Valleyn talviolympialaisissa 1960. Virallisen selityksen mukaan hän oli tuolloin jo “liian iäkäs”, mutta samaan aikaan Veikko Hakulinen, yksi noiden kisojen sankareista, oli yhdeksän kuukautta vanhempi. Neuvostoliitto ei noissa kisoissa menestynyt niin kuin oli ajateltu.^[1]

Heti Squaw Valleyn talviolympialaisten 1960 jälkeen Terentjev kuitenkin oli Neuvostoliiton mestaruuskilpailuissa toinen 30 km kilpailussa, neljäs 50 km kilpailussa ja voitti kultaa 4 x 10 km viestikilpailussa. Vuonna 1962 Terentjev kilpaili edelleen, ja mm. voitti Neuvostoliiton mestaruuden 50 km kilpailussa ja ilmoitti tähtäävänsä Innsbruckin talviolympialaisiin 1964, mutta hän kuoli ennen näitä kisoja.^[1]

Terentjev sanotaan aiheuttaneen neuvostoliittolaisten keskuudessa pahennusta yhteyksillään suomalaisiin. Eräällä kilpailumatkalla Neuvostoliitossa hän oli tavannut suomalaisia, ja nämä olivat pukeneet hänet suomalaisiin vaatteisiin, jotta ei paljastuisi hänen seurustelevan suomalaisten kanssa. Oli muun muassa puheita, joiden mukaan Terentjev olisi suunnitellut loikkausta länteen. Häntä pidettiin temperamenttisena ihmisenä, joka osasi hankkia itselleen myös vihamiehiä.^[1]

Terentjev kuoli tuolloisessa kotikaupungissaan Leningradissa olosuhteissa, jotka ovat jääneet epäselviksi. Hän oli ollut mukana Kaukolovan kisoissa, joissa voitti kilpailun. Väitettiin, että kun voittoa oli juhlittu vodkan voimalla, hän olisi tullut huoltoautolla kotiin, ajanut sen autotalliin ja jättänyt sen käyntiin ja näin kuollut häkämyrkytykseen. On epäilty sitä, miten hän olisi voinut humalassa ajaa auton kotiin ja talliin ja jättää auton käyntiin ja sitten lukita ovet ja jäädä auton sisään. On arveltu, että häntä ei haluttu mukaan Innsbruckin kisoihin, jonne hän oli ilmoittanut tähtäävänsä, ja että hänellä olisi ollut vielä muitakin, valtiolle kiusallisia aikomuksia, ja tilanne olisi ratkaistu järjestämällä hänen kuolemansa.^[1]

Terentjev kotikylän Paatenen karjalaiset ovat sitä mieltä, että venäläisten kokema kateus menestynyttä ei-venäläistä urheilijaa kohtaan liittyy hänen kuolemaansa jollain lailla. Hänen sanotaan kuolleen “pahalla surmalla”.^[1

Ilmeisesti Terentjevin suvun miehet eivät olleet mitään vesipoikia, koska Tapio Rautavaara kertoo muistelmissaan ihastuneensa sota-aikana hiihtäjä Terentjevin setään, joka oli kunnon karjalainen huuliveikko ja tietäjä. Kerran Terentjevin starikka tuli aikamoisessa kekkulissa kertomaan: ”Aa, ylen hyvä Ruotsin prihatsu. Makiat viinit hänellä oli, vihriät viinit. Butilkan kun join, niin heti dorokal virusin.” Rautatavaaran mukaan joku sieluton oli juottanut ukolle pullollisen tenttua.

Kommentit (0)

Paasikiven vahvistuva maine

Juhani Suomen Mannerheim-kirjasta ilmenee, että J. K. Paasikivi oli harvinaisen tervejärkinen mies. Hänen maineensa tervejärkisenä miehenä sen kuin vain säilyy ja vahvistuu. Tämä siitäkin huolimatta, että nuorempana miehenä J. K. yritettiin saada sairauseläkkeelle KOP:n johtajan paikalta mielenvikaisuuden vuoksi. Lääketieteellisissä tutkimuksissa ilmeni, ettei pääjohtajan mielessä ollut vikaa, vaan vika oli hänen tekohampaissaan, joilla paha tapa singahtaa suustä niiden omistajan korottaessa ääntään.

Vaikuttaa siltä, että Paasikiven oli vaikea niellä kilpailijansa Mannerheimin kansansuosiota ja marsalkan kuoleman jälkeen Paasikivi valitti: ”Ihmiset ovat aina ylistäneet niitä, jotka ovat antaneet heille illusiooneja, vaikka ne olisivat olleet kuinka turmiollisia tahansa, kuin niitä, jotka ovat pelastaneet heidän elämänsä”. Siinä lausunnossa narahtaa vähän katkeruus.

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Juhani Suomen Mannerheim-kirjassa on kuva, jossa J K Paasikivi, joka ei todellakaan ollut mikään turhan nauraja, hohottaa silmät vesissä Valvontakomission edustajan G. M. Savonenkovin jutulle. Tuskin se juttu niin hauska oli, mutta koska isänmaan etu sitä vaati, vanha valtioneuvos pakotti itsensä nauramaan vedet silmissä.

Kommentit (0)

Juhani Suomen kirjasta Mannerheim – viimeinen kortti ilmenee, ettei marsalkka sentään psykopaatti ollut, kuten monet muut suuret johtajat ovat olleet, koska muuten ei suureksi johtajaksi nousta, mutta narsistiksi Mannerheimia voi epäillä; kyllä hän sillä tavalla kohteli lähipiiriään. Nykyäänhän narsismia pidetään vakavana ongelmana työpaikoilla ja maassamme toimii jopa suuri etujärjestö nimeltään Narsistin uhrit ry. Tietääkseni entisiä pääesikunnan upseereja ei kuitenkaan ole kyseisen yhdistyksen jäsenenä.

Narsismin lisäksi Mannerheim kärsi myös alkoholismin vaivasta. Häntä itseään asia ei niinkään haitannut, mutta lähipiirille seikka oli ongelma. Pari tärkeää miestä meni valtakunnan johdosta ilmeisesti ennenaikaiseen hautaan, koska eivät uskaltaneet kieltäytyä Marskin normaaleista ruokajuomista. Ylipäällikköhän nautti jokaisella ateriallaan vähintäänkin kaksi isoa lasia punaviiniä ja kyytipojaksi vielä tuhdin piripintaisen Marskin ryypyn. Nykyään moisesta dietistä ohjattaisiin virkamies hoitoon potkujen uhalla.

Laulussakin sanotaan, että ”upseerit sotia taistelee ja juo, ja juo”, ja tämän ohjeen mukaisesti meneteltiin siihen aikaan maamme sodanjohdossa. Sotaa johti ilmeisesti pienessä hiprakassa marsalkka Mannerheim, mutta itse sotatoimia johti kenraali A F Airo, joka ei hänkään ollut ihan vesipoika, pikemminkin päinvastoin. Niin ainakin voi päätellä kuvan epävirallisesta muistomerkistä, jonka taiteilija Vesa Väänänen työsti Heinolan henkisesti suurelle pojalle, joka tosin oli varreltaan vain 157 cm pitkä.

Muistomerkissä ovat keskeisenä ainesosana vanhat viskitynnörit. Taiteilijan mukaan ne kuvastavat hyvin Airon muistomerkin ympärillä Heinolassa käytyä kansalaiskeskustelua. Keskustelijat pitivät yleisesti tärkeänä sitä, että kenraali Airon muistomerkin tulee olla kolmiulotteinen. Taitelija Väänänen pisti vieläkin paremmaksi ja valmisti peräti neliulotteisen installaation, jossa ylimääräisenä neljäntenä ulottuvuutena on onttous.

Kommentit (0)

Aattoiltana kuuntelimme, miten upeasti Wienin poikakuorolaiset esittivät Ievan polokan savoksi. Tuostapa tuli mieleeni, että harva ei ole se Euroviisuvoitto, joka on jäänyt Suomelta saamatta sen vuoksi, ettei ole ymmärretty laulaa kilpailukappaleita savoksi. Savo on hyvin laulannollinen murre.

Sanotaan, että italia on oopperamaailman johtava kieli, mutta oikein asiaan panostamalla savo voisi syrjäyttää italian oopperalavoilta. Savonlinnassa voisi joskus esittää savolaisoopperan kokeilumielessä. Vihoviimeisten kiusausten libreton voisi ainakin ihan perustelluista historiallisista syistä savontaa.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan Kalle Kulkevaisen, eli Pentti Kaikkosen, Tiikerjhae-levytystä. Kappale kertoo järkyttävän tarinan ylensyöneen tiikerjhaen ja keskenkasvuisen poojankollin kohtaamisesta. Keskenkasvuisista poojankolleista käytettiin lapsuudessani Savossa myös nimitystä nyrkillätapettavat.

http://www.youtube.com/watch?v=3LxYm3ycW_Y

Kommentit (0)

Tuo Pronssisoturi-patsas esittää vahvarakenteista puna-armeijalaista suremassa kaatunutta toveriaan. Tiedän ketä patsaan soturi suree. Ainakin hyvän tarinan mukaan patsaan mallina oli sekä kreikkalaisroomalaisen että vapaapainin raskaansarjan Berliinin olympiavoittaja virolainen Kristjan Palusalu. Mies päätyi monien vaiheiden jälkeen Puna-armeijan riveihin, mutta juoksi kesällä 1941 linjojen yli suomalaisten puolelle. Hänen virolaistoverinsa ammuttiin loikkauksen aikana ja luulen, että juuri häntä Palusalu suree.

Suomen puolella Palusalua vastassa oli sattumalta toinen olympiavoittaja, eli voimistelija Heikki Savolainen, joka tunnisti miehen. Savolainen kertoo muistelmisaan tapauksesta, jossa ”jättiläiskokoinen” Palusalu antautui sotavangiksi. Tarkistin wikipedista Kristjan Palusalon strategiset mitat. Kngännumero oli 47, pituus 184 ja paino huippukunnossa 112 kiloa.

Palusalu ei siis ollut mikään iso mies nykyajan mittapuun mukaan. Kuitenkin hän oli aikansa johtavia alfauroksia. Tutkimusten mukaan samankokoinen nyrkkeilijä pysyy pystyssä painijaa vastaan 1,5 sekuntia. Tosin luulen, että Palusalu oli vasta sijalla kaksi maailman alfaurosten joukossa.

Ykkönen oli todennäköisesti Helsingin Jyryn Kaarlo Ponsen. Hän ei vain sattuneesta syystä voinut osallistua olympialaisiin. Kuitenkin häntä yleisesti pidetään aikansa maailman parhaana raskaansarjan painijana. Sen asian on moni kapitalistinenkin tiedemies myöntänyt, vaikka Ponsen oli Työväen Urheiluliiton edustaja.

Kommentit (0)

Rouva katseli pari viikkoa sitten uutisista Ukrainan mielenosoituksia ja ilmoitti mielipiteenään, ettei hyväksy minkäänlaisten patsaiden rikkomista nähdessään väkijoukon moukaroivan innoissaan Vilenin patsasta tuhansiksi päreiksi. Vedin lausunnosta heti tarvittavat johtopäätökset ja tilasin välittömästi Internetistä itselleni joululahjaksi maailmakuulun Pronssisoturi-patsaan.

Ehdottelin joskus aiemmin rouvalle Pronssisoturin hankkimista vaatimattoman taloutemme somisteeksi, kun sitä työn, toimeentulon rauhan ja kansanvallan puolesta propagoivan Kansan Ääni-lehden sivuilla mainostettiin. Kyseistä lehteä sai ottaa ilmaiseksi kadulle jätetyltä pöydältä. Evakkokarjalaisen jälkeläisenä rouva antoi minulle täysin vapaan vallan valita itsensä ja patsaan välillä.

Suomi ilman fasismia ry markkinoi kyseistä taideteollisuustuotetta Internetissä mainoslauseella, ”todista kuuluvasi älymystöön, tilaa itsellesi oma Pronssisoturi-patsas”. Nyt sitten katson kuuluvani suomalaiseen älymystöön ainakin yhdessä dosentti Johan Backmanin kera. Pronssisoturi vartioi nyt joulukuustamme. Seuraan rouvan reaktiota. Raportoin tarvittaessa myöhemmin tilanteen eskaloitumisesta.

Kommentit (0)

Aattoillan kunniaksi toivotan kaikille oikein aistillista joulua ja hiljennymme kuuntelemaan yhtä kauneimmista säveltaiteen helmistä. Wienin poikakuoro esittää tässä Ave Marian ihan nätisti.

http://www.youtube.com/watch?v=8TyGo9FecLA

Sitten tapanina voimme kuunnella saman kuoron kevyempää laulantoa. Aika yllättävää, että itävaltalaispojat esittävät vahvasti itäsuomalaisen Ievan polokan Etelä-Korean televisiossa. Hämmästyttävän lahjakkaita ovat nämä lapset; savon murrekin onnistuu melkein loppumutjautuksia myöten. En keksi yhtään kappaletta järkeviä selityksiä sille, miksi maailmankuulu itävaltalaiskuoro esittää Ievan polokkaa savoksi Etelä-Korean televisiossa.

http://www.youtube.com/watch?v=fvgRYdW-MxI

Luultavasti laulajat eivät ole perillä laulunsa sanomasta. Laulun loppupuolella tyypillinen syrjäytynyt, mutta Ievaansa palavasti rakastunut itäsuomalainen peräkammarin poika uhkailee äetiään perheväkivallalla seuraavasti:

Muorille sanon jotta tukkee suusi
en ruppee sun terveyttäs takkoomaa.
Terveenä peäset ku korjoot luusi
ja määt siitä murjuus makkoomaa.
Ei tätä poikoo hellyys haittaa
ko akkoja huhkii laiasta laitaan.
Salivili hipput tupput täppyt
äppyt tipput hilijalleen.

Kommentit (0)

Asiakaspalvelijatyttö päästi vallan selkäkeikkanaurun ja kertoi, ettei noita teräverkkoja ole enää vuosiin tehty. Asiakkaat ovat jo siirtyneet kehittyneempiin malleihin. Antoi tavallaan ymmärtää, että minunkin pitäisi seurata aikaani, mutta minä en suostu seuraamaan aikaani.

Minä en siirry kehittyneempiin malleihin, vaan päinvastoin siirryn kehittymättömämpään malliin. Kuvan partakone on palvellut luotettavasti Syvärilläkin ja on vielä ihan hyvässä terässä yli 70-vuotiaanakin. Laite perustuu kauppamatkustaja Gilletin patenttiin vuodelta 1904. Tuo terämalli on saavuttanut täydellisyyden, se ei siitä enää kehity. Onneksi Kuopiossa on vielä yksi tavaratalo, josta noita teriä saa.

En tiedä saako teriä enää pitkään, mutta olen varautunut siihenkin tilanteeseen ja varastoinut tylsistyneet terät. Tiedän, että Suomessa on joskus myyty partaterienteroitinta; se on sellainen minitahkon näköinen laite ja selalisen aion vielä hankkia. Tylsynen terän voi hioa ajokuntoon 150 kertaa.

Kommentit (0)

Kovaluonteisia olivat Savon rosvot eivätkä he paljoa piitanneet lain käskyistä ja kielloista. Laillinen esivalta sai heidät lopulta kiinni ja toimitettua Suomenlinnan pakkotyölaitokseen. Mutta tarina ei vielä päättynytkään tähän, sillä pakkotyövangit tekivät kapinan. Pekka Ruuskasen ja Retu Nikkisen johdolla vangit ryntäsivät sopivan tilaisuuden tullen vartijoidensa kimppuun ryöstäen heidän aseensa ja rusikoiden kaksi vartijaa hengiltä ja muutaman puolikuoliaiksi.

Lupaavasti alkanut karkumatka olisi saattanut muuten onnistua, mutta miehet erehtyivät heti alkuvaiheessa juopottelemaan, ja tulitaistelun jälkeen heidät vangittiin jälleen. Venäläisviranomaiset tutkivat tapauksen niin perusteellisesti, että 20 karkulaisesta vain 14 eli tuomioistuinkäsittelyyn saakka, mm. punnonmäkeläinen Tahvo Kärkkäinen ei kestänyt kuulusteluja hengissä. Elossa säilyneet lähettiin loppuiäkseen Siperian kaivoksiin tyydyttämään keisarillisen rahapajan hopean tarvetta. Tarinan mukaan Pekka Ruuskanen hukuttautui ennen määränpäätä.

Ilmeisesti Ruuskanen ja Nikkinen olivat rivakoita miehiä, sillä ainakin heidän sukulaisensa ovat kunnostautuneet keihäänheittäjinä.  Ronssi Ruuskasen tietävät kaikki, ja Soini Nikkinen heitti vuonna 1956 maailmanennätyksen 83,66, jonka lisäksi hän oli vuosien 1951-1956 maailmantilastossa aina kolmen parhaan joukossa. Tosin Melbournin olympialaisiin 1956 häntä ei huolittu pahapäisyytensä vuoksi.

Yllättävä tieto Antti Lappalaisen Metsärosvokirjassa on se, että Suomenlinnan vankilakapinajohtaja Retu Nikkinen tunnettiin myös sukunimellä Hagert. Tämä ehkä selittää sen, että Soini Nikkinen oli harvinaisen iso ja musta mies. Hagert on tavallinen savolainen sukunimi; ensimmäiset Hagertit asuivat Kuopion suunnalla jo 1500-luvulla.

Urheilullisen menestyksen lisäksi suku on kunnostautunut myös muilla elämänaloilla. Eräät Hagertit ovat muuttaneet nimensä Franzeneiksi ja Tähtelöiksi ja ovat kunnostautuneet teatteritaiteen saralla. Muistelen myös, että näyttelijä Yrjö Tähtelän esi-isä oli maamme ensimmäisiä lentäjiä. Hän koki sankarikuoleman Puna-armeijan riveissä Venäjän sisällissodan melskeissä.

Kommentit (0)

Savon kuuluisimmat metsärosvot Juho Kolehmainen ja Pekka Ruuskanen olivat aikaansaapia toimenmiehiä. He eivät tyytyneet rikollisessa elämässään pelkästään lammasvarkauksiin, vaan heillä oli myös oma rahapaja. Miehet eivät siis väärentäneet paperirahoja, kuten vaikkapa vuoden poliisiksikin valittu ja sittemmin ammattiaan täysin vaihtanut Pekka Erkkilä, vaan he valmistivat metallirahaa.

Ilmeisesti siihen aikaan kolikot olivat teknisesti vaatimattomampia kuin tänä päivänä. Nykyään euronkolikkojen valmistus olisi kohtuuttoman vaikeaa. Ensiksi pitäisi jyrsiä ja sorvata ja sitten lopuksi pitäisi vielä hitsaamalla liittää eri metallia olevat kolikon keskuskappale sekä sitä ympäröivä rengas. Euronkolikon valmistaminen käsityönä ei oleva kannattavaa hommaa.

Juho Kolehmainen oli myös melkoinen supliikkimies. Kun hänen syntymäaikaansa eräässä oikeudenkäynnissä tiedusteltiin, vastasi Juho, ettei hän muista syntymäänsä, liian pieni kun oli. Vaikka Kolehmainen oli oikeudessa supliikkimies ja puhui itsensä oikeudenkäynneissä monta kertaa vapaaksi, niin sekään ei loppuun asti auttanut.

Metsärosvo Juho Kolehmainen tuomittiin lopulta elinkautiseen pakkotyöhön, joka rangaistus siihen aikaan todella oli elinkautinen. Hän kuoli 20.8.1864 ilmeisesti siirtokuljetuksen aikana jossakin Helsingin ja Mikkelin välillä. Siihen aikaan vankikuljetukset tehtiin yleensä kävellen, joka kuljetusmuoto varmaankin tyydyttäisi kansan syvien rivien oikeustajua vieläkin.

Kommentit (0)

Savon metsärosvojen kulta-aikaan mellastivat Pohjanmaalla häjyt. Pohjanmaan väkivalta-aaltoa on selitetty taloudellisilla syillä. Vauraan Phjanmaan pitkään jatkunut talouskasvu hiipui eivätkä nuorten miesten elämänodotukset ja todellisuus enää kohdanneet. Talojen pojista alkoi tulla helposti torppareita ja renkiä ja siinä tilanteessa sosiaalista nousua haettiin puukon avulla.

Savon rosvousaaltoon ei löydy yhtä selvää syytä. Selitystä kannattaa hakea päättyneestä Suomen sodasta. Monet ammattisotilaat eivät enää löytäneet ammattinsa menetettyään sijaansa yhteiskunnasta. Venäjä huolehti ainoastaan entisten Ruotsin armeijan upseereiden sosiaaliturvasta, sotamiehet jäivät heitteille.

Savon kuuluisimmat metsärosvot olivat Juho Kolehmainen ja Pekka Ruuskanen. Molemmat olivat isoja riskejä miehiä, sellaisiahan ne Kolehmaiset ja Ruuskaset ovat vieläkin. Sen ajan rikoksista syytettyjen oikeusturva oli erinomainen, ellei esteettömiä todistajia löytynyt, syytettyjä ei voitu tuomita. Jostain syystä Kolehmaisen ja Ruuskasen jutuissa haastetut todistajat olivat hyvin huonomuistisia.

Yksi rohkea ja innokas käräjämies oli nilsiäläinen Joopi Kainulainen, mutta hänkin sai salaperäisesti kesken heinätöiden luodin itseensä. Seudun ammatti- ja taparikolliset järjestivät vainajan, jota he savolaisittain kutsuivat ”rosessimieheksi”, kunniaksi suuret peijaisjuhlat. Samanlaisia peijaisia järjestetään nykyään hirvien kaatojen yhteydessä.

Kommentit (0)

Savon metsärosvojen jäljillä

Tutkin juuri Antti Lappalaisen kirjan Savon metsärosvojen jäljillä selvittääkseni mahdollisen Uokarin uunien arvoituksen. Savon erämaat olivat 1800-luvun alkupuolella erittäin metsärosvorikkaita. Sen panin Lappalaisen kirjasta  tyydytyksellä merkille, että omat esi-isäni olivat jo tuossa vaiheessa siirtyneet ns. yhteiskuntaa säilyttäviin voimiin aiemmista tavoistaan poiketen.

Yksi todennäköinen vaihtoehto Uokarin uunin isännäksi on punnonmäkeläinen Tahvo Kärkkäinen, jonka sukunimi viittaa vahvaan kärkkääläistaustaan. Hän on ainut karttulalainen metsärosvo, joka kirjassa mainitaan. Tosin samoissa selkosissa liikkui paljon muualta tulleita alamaailman edustajia. Ilmiön selitys oli se, että 1800-luvun alkuvuosina käyttöönotettu Kuopion lääninvankila ei ollut kovin tarkkaan vartioitu laitos ja niinpä vangeilla oli tapana lähteä kesälomalle lähiseudun metsiin.

Varsinkin Nilsiän puolen miehet olivat vankilassa hyvin edustettuina. Niiltä ajoilta varmaankin perityy vanha suonenjokelainen nykyään rasistisena pidettävä sanonta, jonka mukaan kaikki nilsiäläiset ovat varkaita. Nähtäväksi jää, saanko syytteen yllytyksestä kansanryhmää vastaan. Jos saan haasteen käräjille, tulen vetoamaan siihen, että Kalle Päätalon kirjojen mukaan Kuusamon miehet ovat tuppikulleja ja riippamunia, vaikka tuskin siitäkään asiasta on mitään tieteellistä näyttöä.

Kommentit (0)

Tuo nimi Uokari ei kerro nykynuorelle mitään, mutta kaltaiseni vanhan miehen lapsuudessa tosi vanhat ukot puhuivat ”poojan uokareista”. Minusta uokari oli jotenkin halventava nimitys ja viittasi mielestäni pahatapaisuuteen ja muuhun lättähattuisuuteen; punkkareita ei silloin vielä ollut.

Sen verran osasin kertoa Hautolahden miehelle, että muistelen kuulleeni vanhojen hyvien aikojen metsärosvojen paistaneen noissa uuneissa varastamiaan lampaita. Mutta saattaa olla, että nuo uunit ovat ihan rehellisten eränkävijöiden kovertamia. Hyvä ja mielikuvitusta kiihottava teoria voisi olla sekin, että Ison vihan aikaiset piilopirttiläiset olisivat paistanee onkaloissa ruokiaan.

Luultavasti nuo uunit on valmistettu tulen ja veden avulla kovertamalla. Ehkä kalliossa on jo luonnostaan ollut joku halkeama, johon on laitettu nuotio ja kun kuumentuneen kiven jäähdyttää vedellä, voi rapautunutta kiveä murentaa helposti. Mutta osaako joku satunnainen lukijani kertoa lisätietoa Uokarin uuneista. Karttakoordinaattikin olisi iloinen ylläri.

Kommentit (2)

191 yksi miestä hallitsi Jatkosodassa hermonsa niin hyvin, että he saivat Mannerheim-ristin ritarin arvon. Sata kertaa enemmän hallitsi hermonsa sen sijaan niin huonosti, että joutui mielisairaalahoitoon. Heistä kertoo Ville Kivimäki Tieto-Finlandian voittaneessa kirjassaan Murtuneet mielet.

Yksi mielensä murtaneista oli pataljoonan sotilaslääkäri Urpo Viinikka, joka pakeni juosten ja soutaen Loimolan tulihelvetistä heinäkuussa 1944 ja jätti pataljoonansa vaille lääkäriä. Hänet tavoitettiin myöhemmin ja hoidettiin Seinäjoen mielisairaalassa sen verran kuntoon, että pystyttiin toimittamaan sotaoikeuteen juuri ennen rauhantuloa. Hänet tuomittiin kuolemaan sotapelkuruudesta 7.divisioonan sotaoikeudessa, vaikka hänellä oli psykiatrin todistus syyntakeettomuudestaan. Viinikka teloitettiin välittömästi tumion jälkeen.

Omasta toiveestaan Viinikka vietti viimeisen tuntinsa kahden sotilaspastori Paavo Malmivaaran kanssa. Hän kirjoitti kirjeen omaisilleen, nautti ehtoollisen ja sai synninpäästön. Matkalla teloituspaikalle rauhallinen Viinikka lausui vielä pastorille: ”Nyt on kaikki kirkasta, siellä ei olekaan pimeää:”

Ilmeisesti tuomitsijat katsoivat, että Viinikka oli teeskennellyt mielenhäiriönsä ja hänet ammuttiin siksi. Oma isäni oli ollut paikalla, kun Viinikka sekosi ja lähti poistumaan juosten linjoilta länttäkohti. Isäni ei uskonut sotilaslääkärin näytelleen, vaan olleen oikeasti mielenhäiriössä. Ennen juoksemaan lähtöään Viinikka oli vain todennut, että ”vituiksi meni tämä elämä”.

Urpo Viinikka oli Pekka Puupään piirtäjän Ola Fogelbergin vävy. Kuolemantuomion taustalla saattoi olla myös se, että mies tiedettiin poliittisesti epäilyttäväksi, sillä hän kannatti liittoutuneita ja kuunteli Ruotsin radiota.

Kommentit (0)

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan suomalaisten perimässä on poikkeuksellisen yleinen geenivirhe, joka aiheuttaa itsesuojeluvaiston puutetta ja taipumusta väkivaltaiseen käyttäytymiseen varsinkin juovuksissa. Se selittää osittain historiamme verisyyden ja myös sen, miksi menestymme niissä urheilulajeissa ja työtehtävissä, joissa käytetään kypärää.

Toisen amerikkalaisen tutkimuksen mukaan vain pari prosenttia miehistä on syntynyt sotilaiksi. Normaalimies kestää taistelukentän stressin muutaman viikon ja menettää sen jälkeen toimintakykynsä. Sen sijaan sotilaiksi syntyneiden psyyke kestää taistelukentän rasitukset miten pitkään vain. Heidän mielenterveytensä ei petä sodan melskeissä, vaan itse asiassa he tulevat riippuvaiseksi taistelutehtävien synnyttämästä adrenaliinista. He eivät selviä rauhan oloissa vaan ikävystyvät ja hakeutuvat seikkailuihin. Tämän miestyypin kyseinen tutkimus luokittelee aggressiivisiksi psykopaateiksi.

Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen kirja Tuntematon Lauri Törni antaa ymmärtää, miksi kirjan päähenkilö oli niin tehokas sotilas. Ilmeisesti hänellä oli sekä suomalainen väkivaltaista käyttäytymistä synyttävä geenivirhe että hänet olisi voitu hyvällä syyllä luokitella myös aggressiiviseksi psykopaatiksi. Selvinpäin mies oli miellyttävä ja rauhallinen, mutta muuttui juovuksissa ympäristölleen vaaralliseksi.

Törni ei viihtynyt rauhan oloissa. Jatkosodan jälkeen hän yritti päästä vapaaehtoisena sotimaan saksalaisia vastaan, mutta kun se ei onnistunut, hän loikkasi Saksan armeijaan. Siitä syystä Törni sai sitten ihan Suomen lakien mukaisen rangaistuksen maanpetoksesta ja menetti samalla myös upseerinarvonsa. Suomen puolustusvoimissa Törni oli siis sodan jälkeen sotamies, mutta kun hän jatkoi Usa:han, hän kohosi siellä jälleen kapteeniksi huolimatta amerikkalaisia mietityttäneestä henkilöhistoriastaan.

Mies palveli siis kolmen maan armeijassa ja otti osaa neljään sotaan. Hän oli hävinneellä puolella kaikissa sodissaan. Siitä huolimatta tai juuri siksi hänet valittiin kaikkien virallisten ehdokaslistojen ulkopuolelta sijalle 52, kun suomalaiset valitsivat historiansa suurinta suomalaista. Sotilaista sotamies Lauri Törni oli toiseksi suurin heti marsalkka Mannerheimin jälkeen.

Kommentit (0)