Koivistoinen blog

 Eilen kummeksuin sitä, miten putinuskoiset Janus Putkonen ja Kosti Heiskanen, jotka käsittääkseni ovat luotettavan ja tasapainoisen oloisia henkilöitä, olivat ystävyysmatkailuyrityksensä puitteissa päätyneet välirikkoon ja syyttelivät toisiaan vallan huijareiksi. Kannoin salaa mielessäni huolta myös siitä, kuka tämän jälkeen kantaa vastuun Venäjän ja Suomen kansojen ystävyyttä syventävästä matkailusta.

Mutta ei mitään hätää. Älykkäänä ihmisenä Janus Putkonen on kehittänyt hämmästyttävän uuden ystävyysmatkailuformaatin, josta hän eilen twittuili näin: ”Ei jaksa antaa periksi. Eteenpäin 😇 Seuraavaksi toimin itse vastuullisena matkanjohtajana ystävyysmatkalla ja edessä on Fennomaan päätapahtuma – tosiasiallinen lähtölaukaus… Saattue Murmanskiin! ”.

Joku ilmeisen neuvostovastainen taho harrasti neulanpistopolitiikkaa ja esitti, että ”Saattue Murmanskiin”-nimityksen sijasta projektista käytettäisiin nimitystä Operaatio Hopeakettu. Tuon niminehän oli saksalaisten katastrofiin päätynyt operaatio, jolla pyrittiin Murmanskin valtaukseen.

Putkosen matkaidea, jota hän twittuilussaan kertoo innostuneesti, on hieno. Matkalaiset itse ajavat omilla autoillaan Lappiin rajanylityspaikalle ja siellä rajan takana on sitten vastuullinen matkanjohtaja Putkonen, joka ottaa sitten saattueen komentoonsa. Uskon, että joulukuinen rantaloma Murmanskissa tulee olemaan unohtumaton kokemus.

Suosittelen kuitenkin, että matkalle lähtevät tarkastavat Kilpailu- ja kuluttajavirastosta onko lain edellyttämät vakuudet maksettu viraston tilille sen varalle, että jokin menee pieleen. Matkanjärjestäjähän voi mennä vaikka konkurssiin. Tai niinkin voi tapahtua, että matkan vastuullinen johtaja onkin Murmanskin sijasta Haagissa tuomiolla sotarikoksista. Nythän Ukrainan tiedustelupalvelu yhdessä Israelin Mossadin kanssa kuulema jäjittävät Ukrainan sodan sotarikollisia ja Janus Putkonenkin on etsintäkuulutettuna. Putkonen näyttää nykyään Itä-Ukrainan sijasta oleilevan Murmanskissa, joka varmasti on perusteltu ratkaisu, koska Himarsit eivät ainakaan vielä sinne asti yllä.

Tarkempaa tilannetietoa en nyt pysty Saattue Murmanskiin projektista kertomaan, koska internet-yhteydet Venäjälle ovat tällä hetkellä poikki ilmeisesti sen vuoksi, että Ukrainan kauko-ohjatut pikkuruuhet ovat hyökänneet häpeämättömästi Sevastopoliin ja eliminoineet Venäjän Mustanmeren laivaston.

Vaikeaa on rauhantyö aikamme maailmassa. Tunnetut Putin-myönteiset mediapersoonat Janus Putkonen ja Kosti Heiskanen organisoivat ystävyysjunan, joka muutama päivä sitten kuljetti reilut 40 suomalaista Pietariin tutustumaan sikäläiseen kulttuuriin, mutta eihän se reissu tainnut ihan putkoseen mennä, vaikkakin matkalaiset saivat kyllä hyvän tilaisuuden tutustua sikäläiseen kulttuuriin.

Matkan alku oli tosin lupaava ja Heiskanen raportoi asiasta ystävällisesti twitterissä seuraavasti: ENSIMMÄINEN YSTÄVYYDEN JUNA ON STARTTANUT KOHTI PIETARIA! KAIKKI ON HYVIN, MEIDÖN RYHMÄ HYVIN NUKKUNEENA JA ILOISELLA PIÄLLÖ ON JO MELKEIN KYYDISSÄ. SYÖKÄÄ HATTUNNE SAATAISET UKRIFASISTIT JA NATO TROLLIT!

Käsittääkseni Heiskanen tarkoittaa yllä olevassa twittuilluissaan ukrifasisteilla henkilöitä, jotka eivät hyväksy Venäjän hyökkäystä naapurimaahan ja natotrolleilla natojäsenyyteen myönteisesti suhtautuvia suomalaisia. Matkan alku oli siis ihan lupaava vaikkakin tullimuodollisuuksissa oli vierähtänyt kahdeksan tuntia, mutta maassa maan tavalla.

Nyt kuitenkin Janus Putkonen twittuilee, että yhtiökumppani Heiskanen laiminlöi tehtävänsä ja mikä pahinta, kavalsi firman rahat, vaikka Putkonen oli antanut jollekulle Igorille tehtäväksi periä saatavat Heiskaselta, joka kuitenkin Putkosen mukaan ihmiskilpeä hyväksikäyttäen kieltäytyi maksamasta.

Myös Heiskanen on twittuillut asiasta ja hän kiistää jyrkästi syytökset ja hänen mukaansa Putkonen on huijari ja valehtelija. Putkonen ajattelee Heiskasesta samalla tavalla ja sen lisäksi pitää Heiskasta vielä natsina ja homona, joka näkemys on lähes yhtä kummallinen yhdistelmä kuin Ukrainan juutalaisnatsi presidentti.

Tapauksesta on onneksi jo tehty puolin ja toisin rikosilmoitukset Venäjän poliisille, joten eiköhän asia pian ratkea ja totuus lopulta voita. Eniten kuitenkin ihmettelen sitä, että Putkonen tarvitsi velanperinnässä Igorin apua, koska tämä pian Venäjän hyökkäyksen jälkeen youtubeen levinnyt video mielestäni todistaa, että kyllä velanperintätoimet luonnistuisivat myös itse Putkoselta. https://www.youtube.com/watch?v=uGkORQ65YmQ

Eiliset dosentti Bäckmanin Nato-keskustelijat vastustivat yksinapaista maailmaa, jota myös tyranni Putin vastustaa kiivaasti. Tosin yksinapainen maailma ei ole nytkään, vaan pikemminkin kolminapainen.

Nimittäin ihmiskunnan bruttokansantuotteesta Usa:n osuus on noin 25 %, Eu:n reilut 20 % ja Kiinan vajaat 20 %. Toisaalta ostovoimaindeksillä tarkastettu bkt on Kiinassa jo enemmän kuin Usa:ssa.

Jos taas samaksi navaksi lasketaan koko lännen leiri, eli valtiot, jotka luokitellaan demokratioiksi ja ihmisoikeuksia kunnioittaviksi oikeusvaltioiksi, eli mukaan otetaan myös Iso-Britannia, Australia, Kanada, Etelä-Korea ja Taiwan, niin tämä napa tuottaa ihmiskunnan bkt:sta noin 70 %.

Niinpä, kun Bäckmanin Nato-keskustelijat korostivat sitä, että Venäjä on nyt sodassa koko kollektiivista länttä vastaan, niin pitää muistaa, että läntisen maailman bkt on noin 40 kertaa Venäjän bkt:a suurempi, joka on vain 1,8 % ihmiskunnan koko bkt:sta. Niinpä Venäjällä on haasteellinen tehtävä voittaa ilman ydinaseita ja niidenkin avulla Putinkin ymmärtää päätyvänsä vain tasapeliin.

Tosin Ukrainalle Venäjän pitäisi sodassa pärjätä, sillä sen bkt on seitsemän kertainen Ukrainaan verrattuna. Muistelen lisäksi, että Venäjän sotilasbudjetti oli ennen erikoisen sotilasoperaation alkamista 16 kertaa Ukrainan sotilasbudjettia enemmän, joten ymmärrettävää on, että Putin uskoi voittavansa sodan kolmessa päivässä.

Asiaa pitkään pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että Putinin Venäjä ei tule koskaan olemaan maailman napa, vaan parhaimmillaankin pelkkä Kiinan aputalous. Mielestäni napa ei ole oikea ruumiinosa kuvastamaan Putinin Venäjää, vaan paremmin sitä kuvastaa eräs muu ihmiskehon paikka.

Törkeä russofobia, eli venäläisvastaisuus, nostaa päätään maassamme syistä, joita voi vain arvailla. Äsken katselin suurella mielenkiinnolla sosialistisessa mediassa maamme kuuluisimman dosentin Johan Bäckmanin järjestämää Suurta Nato-keskustelua ja suinkaan harva ei ollut se kerta, jolloin Bäckmanin kaverit käyttivät Ukrainan erikoisesta sotilasoperaatiosta nimitystä sota.

Se on vakava asia, sillä sota-sanan käytöstä Ukrainan erikoisesta sotilasoperaatiosta voi Venäjällä saada enimmillään jopa 15 vuotta vankeutta, joka sikäläisissä rangaistuslaitosoloissa on käsittääkseni kuolemantuomiota pahempi vaihtoehto. Mielestäni FSB:n pitäisi kovalla kädellä puuttua dosentti Bäckmanin russofobistiseen toimintaan maassamme.

Erityisen mielenkiintoinen seikka suuressa Nato-keskustelussa oli se, että UMV-lehden, joka muistaakseni on lyhennys Uusi Mitä V—-a-lehden nimestä, päätoimittaja Janus Putkonen korosti sitä, että ydinsotaa huolestuttavampana asiana hän pitää sitä, että ihmisiin rokotusten nimissä kiinnitetään mikrosiruja, joiden avulla mikrosirutettujen henkilöiden käyttäytymistä pystytään ohjaamaan.

Itsekin olen käynyt jo kolme kertaa rokotettavana ja mikrosirutettavana välttääkseni koronan, mutta siitä huolimatta olen jo kolme viikkoa sairastanut tätä vakavaa tautia, johon tilastojen mukaan kuolee nykyään 20 suomalaista päivässä, joten ilmeisesti sainkin rokotteiden sijasta pelkkiä mikrosiruja.

Sikäli suuri Nato-keskustelu kannatti kuunnella, koska se sai minut ymmärtämään, että mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten avohoidossa on ilmeisesti nykyään menty liian pitkälle maassamme. Dosentti Bäckmanin Suuren Nato-keskustelun voi katsoa tästä linkistä https://www.youtube.com/watch?v=PfAwaAYuRYE&t=5820s .

Ei löytynyt Risto Rytin elämänkerrasta Kylmästi laskeva mies vastausta siihenkään kysymykseen, kuka Suomessa teki päätöksen Tallinnan edustan kansainvälisen oikeuden vastaisesta miinoituksesta juuri ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon.

Tämän miinoitusasian otti esille eversti ja valtiotieteen tohtori Pekka Visuri esitellessään muutama vuosi sitten silloista uutuuskirjaansa Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941 – Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa.

Teoksen suurin paljastus on se, että siinä todistetaan Saksan ja Suomen liittosuhteen olleen paljon tiiviimpi, mitä maailmalle on kehdattu myöntää. Kenraali Erfurthin päiväkirjat julkaistiin vasta yli 70 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen, vaikka ne olivat tutkijoiden käytössä jo 50-luvulla.

Visurin mukaan Suomi oli hyvin innokas hyökkäämään Saksan rinnalla inhaan itään. Esimerkiksi kesäkuussa – 41 jo vuorokausi ennen Saksan hyökkäystä suomalaiset sukellusveneet miinoittivat Tallinnan edustan, ja sitten sodan alkaessa ehkä jopa noin 16.000 ihmistä, eli noin 25 kertaa Estonian turman määrä, hukkui, kun Neuvostoliitto evakuoi Tallinnaa meriteitse.

Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta hyvää tuuria oli se, ettei toisen maailmansodan alkua laitettu Suomen syyksi; niinhän olisi voinut käydä, mikäli joku venäläisalus olisi ajanut suomalaismiinaan ennen Saksan hyökkäystä. Toisen valtion vesien luvaton miinoittaminen on selvä sotatoimi ja niinpä Suomen onni oli, ettei Tallinnan edustan miinoitusoperaatiota otettu esille sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.

Lasse Lehtinen kertoi äskettäin jossain tv-ohjelmassa, että jos hän olisi uskovainen, hän olisi sitä mieltä, että Suomen historiassa on jumalallista johdatusta, sillä sen verran hyvin maamme on menestynyt maailman myrskyissä, mutta itse epäilen, että asian voi selittää myös hyvällä tuurilla ja aika hyvällä herraonnella.

Yksi suomalaismiinojen vuoksi uimasilleen joutunut oli myöhemmin meilläkin hyvin suosittu laulaja Georg Otsa, joka kuitenkin jaksoi rantaan asti, koska oli Viron 1500 metrin rintauintimestari. Tosin Otsista kertovassa elokuvassa pelastuminen esitettiin niin, että hän olisi sinnitellyt pinnalla kellumalla jonkun hukkuneen ruumiin varassa, mutta tuota tietoa soppii eppäillä.

Otsia huonommin kävi Viron pääministeri Johannes Lauristinille, jonka tytär Marju Lauristin oli viitisen kymmentä vuotta myöhemmin keskeinen vaikuttajahahmo, kun Viron uutta itsenäisyyttä luotiin 1980-luvun lopulla. Johannes Lauristin menetti henkensä, kun Neuvostoliitto yritti evakuoida Tallinnaa laivoilla.

Hänen kuolemansa on jäänyt epäselväksi. Virallisten tietojen mukaan hän kuoli hävittäjä Volodarskin upottua Jumindan niemen miinakentässä matkalla Leningradiin 28.8.1941. Tosin jotkut ovat väittäneet, että omat kommunistit surmasivat hänet, koska hän ei olisi ollut yhtä mieltä Stalinin antamista perääntymiseen liittyvistä hävitysmääräyksistä.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan upeaäänistä Georg Otsia, joka osasi rakastaa elämää, vaikka se johti hänet todella välillä myrskyihin, kuten laulussa sanotaan. https://www.youtube.com/watch?v=0Rx2gebSAPU

Risto Rytiä ei ole pidetty minään huumorimiehenä, mutta kyllä hänen elämänkerrastaan löytyy kohta, joka sai minutkin hyvin vakavamielisen ihmisen hymähtämään vienosti. Nimittäin kun Ryti ryhtyi Sörnäisten vankilassa suorittamaan ns. sotasyyllisenä saamaansa 10 vuoden kuritushuonetuomiotaan, hän joutui täyttämään lomakkeen, jossa vangilta kysyttiin, tunnustaako hän rikoksensa.

Rytin vastaus oli ”Ei”. Lomakkeessa oli tila vangin omalle kertomukselle rikoksesta ja sen syistä. Rytin vastaus oli: ” Valvonut pääministerinä ja tasavallan presidenttinä Suomen etua ja oikeutta ja puolustanut sen asemaa suvereenina valtiona.” Sen sijaan lomakkeen kysymykseen ”Onko tehnyt rikoksensa väkijuomia nauttineena”, Ryti jätti jostain syystä, jota voi vain arvailla, vastaamatta.

Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieleen, että hän toimi ensiksi pääministerinä ja sitten presidenttinä yhteensä lähes viisi vuotta ja melkoinen ryyppyputkihan se olisi ollut, jos hän olisi tehnyt rikoksensa väkijuomia nauttineena.

Toisaalta kyllähän Ryti eittämättä syyllistyi virkavirheeseen, kun hän teki omissa nimissään kesällä 1944 Saksan kanssa sopimuksen siitä, että Suomi tulee jatkamaan Saksan rinnalla loppuun asti. Lain mukaan presidentin valtuudet eivät olisi sellaiseen riittäneet.

Rytin lupaus edesauttoi sitten siinä, että Saksa toimitti Suomelle suuren määrän hävittäjiä, rynnäkkötykkejä ja panssaritorjunta-aseita. Epäilen kuitenkin, että Rytin ja Suomen muun poliittisen johdon rikollinen toiminta jatkui tämänkin jälkeen. Suomi ei nimittäin koskaan maksanut Saksan asetoimituksia.

Jostain muistelen lukeneeni, että Suomessa vallan väärennettiin yleisiä asiakirjoja niin, että syntyi vaikutelma, että aseet olisikin maksettu. Saksan päässä asiaa koskevat asiakirjat hävisivät sodan kaaoksessa, joten tapahtunutta väärennöstä ei voitu todistaa. Jos olisi ilmennyt, että maksut olivat jääneet rästiin, Suomi olisi joutunut maksamaan laskut Neuvostoliitolle.

Voi hyvinkin olla, että Mannerheim, Ryti ja Tanner syyllistyivät Suomen historian suurimpaan väärennösrikokseen. Siinäpä olisikin hyvä väitöskirjan aihe jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle historian lisenssille. Tapausta tutkittaessa kannattaa kuitenkin huomioida se, että, jos aseet maksoivat vaikkapa miljardi euroa, niin Saksa kuitenkin on jo Umts- ja Uniper-skandaalien yhteydessä maksattanut Suomella nuo jatkosodan asehankinnat ainakin noin kymmeneen kertaan.

Vaan eipä Risto Rytistä kertovassa Kylmästi laskevassa miehessä kerrottu siitä, että vaikka Ryti olikin yleensä kylmästi laskeskeleva mies, niin aina kylmä laskeskelu ei hänelle riittänyt, vaan mies turvautui myös selvänänäkijöihin. Ihan mielenkiintoista olisi tietää, missä määrin neiti Aino Kassinen, jonka luona presidentti vieraili, vaikutti maamme poliittisiin ratkaisuihin.

Presidentti Rytin kiinnostuksen parapsykologiaan saattoi hyvinkin synnyttää hänen vaimonsa Gerda, joka oli 1930-luvulta alkaen vakaumuksellinen spiritualisti. Hänellä oli oman uskomuksensa mukaan myös selväkuuloisuuden lahja, ja hän oli jossakin vaiheessa päivittäin puheyhteydessä henkioppaansa kanssa. Voi hyvinkin olla, että Gerda Ryti oli yhdessä selvänänäkijä Aino Kassisen kanssa sota-aikana tärkeitä vaikuttajia maamme poliittisessa elämässä.

Lukaisinpa tuossa Risto Rytistä kertovan kirjan Kylmästi laskeva mies (Sakari Heikkinen / Antti Kuusterä / Seppo Tiihonen) sillä ajatuksella, että siitä löytyisi vastaus siihen, että ketkä, miten, missä ja milloin päättivät ehkä jo talvisodan aikana tai sitten sen jälkeen, että Suomi lähtee maailmansodassa Saksan kelkkaan. Kyllähän tuollainen ratkaisu on sen verran tärkeä, ettei sitä ilman kylmää laskemista tehdä.

Sillä varmuudella, jonka vain täydellinen tietämättömyys synnyttää, uskon, että ainakin Mannerheim, Ryti ja Tanner olivat päätöstä tekemässä. Siinä olikin hyvä kolmikko, joka täydensi sopivasti toisiaan. Hyvän tarinan mukaan Mannerheim ei tiennyt mitään, vaikka ymmärsi kaiken, Ryti tiesi kaiken, mutta ei ymmärtänyt mitään ja Tanner ainakin vaimonsa Lindan mukaan tiesi kaiken menneestä ja nykyisyydestä, mutta ei mitään tulevaisuudesta, koska Väinöllä ei ollut lainkaan mielikuvitusta.

Mutta ei löytynyt Kylmästi laskevasta miehestä vastausta etsimääni suureen kysymykseeni. Voi olla, ettei kysymykseen löydy vastausta enää mistään arkistoista, mutta yksi mahdollisuus voisivat olla heti sodan jälkeen Stella Polaris-operaation yhteydessä Ruotsiin siirretyt salaiset asiapaperit.

Niistä papereista ei ole julkisuuteen tietoa vuotanut ja virallisen totuuden mukaan ne on poltettu, mutta en usko, että ruotsalaisetkaan tiedustelupalvelun henkilöt olisivat olleet niin tyhmiä, että he olisivat jättäneet paperit mikrofilmaamatta. Niinpä jonkun itsensä pöhköksi lukeneen historian lisenssin tulisi vaatia mahdollista tulevaa väitöskirjaansa varten kyseiset filmit tutkittaviksi; kaipa Ruotsissakin jonkinlainen julkisuuslaki on, joka antaa vaateelle juridisen perustan.

Itse olen kuitenkin vuosia sitten Juha Seppälän epävirallisesta, joskin aika luotettavan tuntuisesta Suomen historiasta lukenut kuvauksen siitä, miten maamme historian toiseksi tärkein ratkaisu tehtiin erään ravintolan rännin ääressä.

Tapausten kulku on seuraavanlainen Seppälän kirjan mukaan itsensä Mannerheimin suulla kerrottuna; muutaman mielestäni epäolennaisen rivin kuitenkin poistan marsalkan kertomuksesta:

”Nykäisin Ryti hihasta ja sanoin, että mennääs vähän sivummalle ja ollaan vaikka kusevinamme. Waldeeni, Airo, Linkomies ja Tanneri, ketä siinä oli, jäi katsomaan. En malttanut olla vilkaisematta, suurehko tuppimulkku presidentillä näytti olevan.

Supistiin siinä, että nyt alkaa joukot olla valmiina hyökkäykseen, että ei muuta kuin tulta munille. Päätettiin jälkeenpäin sanoa, että Suomi joutui uuteen sotaan niin kuin ajopuu, ilman mitään syytään ja haluaan.

Riston usko saksalaiseen sotakoneeseen oli luja, se oli nähnyt näyn, jossa häntä vietiin tulisilla vaunuilla taivaaseen ja vaunun kyljessä oli hakaristi. No, sittenhän on kaikki selvää, minä sanoin vaikka ajatuksissani lisäsin, että perkeleen pässi.”

 Telluksen tilanne on niin huolestuttava, että olen tänään virkistänyt mieltäni tutkimalla sosialistisesta mediasta vanhoja juoksu- ja hiihtotuloksia. Törmäsin kyseisessä keskusteluryhmässä seuraavaan ei-suonenjokelaisen urheilumiehen tietokilpailukysymykseen: Ketä maajoukkueryhmän hiihtäjää kutsuttiin aikoinaan Lempyyn puutarhuriksi?

Olen melkein Lempyyn naapurikylältä kotoisin, mutta en osannut vastata ja kysymys sai minut tuntemaan häpeää puutteellisesta hiihtotuntemuksestani. Oikea vastaus olisi ollut Liisa Suihkonen, Suonenjoen Vasama ja hieman ihmettelen asiaa, koska mielestäni Liisa, jolla on isohko paperipussillinen olympia- ja muita arvokisamitaleja, on kotoisin ihan toiselta puolelta Suonenjokea.

Keskusteluryhmästä löytyi myös Puijon kisojen 50 km:n tulokset vuodelta 1974 ja nekin asiat saivat minut tuntemaan häpeää hiihtotietämykseni puutteellisuudesta. Puijon kisat olivat siihen aikaan suuri tapahtuma, joten ei ollut yllätys, että voittaja oli kaksinkertainen olympiavoittaja Norjan Pål Tyldum. Ulkomaalaiset saivat myös muita hyviä sijoituksia.

Yllättävää kuitenkin on, että kilvassa 11. oli ampumahiihtäjänä paremmin tunnettu Yrjö Salpakari Suonenjoen Vasama, 13. oli Toivo Makkonen Kuopion Elo ja 14. Olavi Häyrinen Siilinjärven Ponnistus. Minulla on kuitenkin vahva mielikuva siitä, että Makkonen ja Häyrinen ovat alun perin Suonenjoen poikia. Muistelen, että Makkos-Topi, joka oli työläishiihtäjiä ja Suonenjoen Kunnon kasvatteja, voitti joskus 60-luvun puolivälin paikkeilla jopa olympiakävijä Niilo Väisäsen, joka muuten on ilmeisesti maamme ensimmäinen Hiihto-Niilo.

Muuten Salpakarin Yrjö oli Sapporon tiukassa 20 km:n ampumahiihtokisassa 5. ja menetti olympiakullan yhden 0,5 mm ohimenneen laukauksen vuoksi.

Yrjön kova suonenjokelainen kilpakumppani Mauri Röppänen muuten voitti ampumahiihdossa kaksi olympiahopeaa ja MM-mitaleja hänellä on isohko paperipussillinen sekä ammunnasta että ampumahiihdosta. Moskovan olympiakisoissa Mauri jäi ammunnassa neljänneksi ja hävisi pronssin yhdellä pisteellä, joka saattoi myös johtua yhdestä 0,5 mm:n ohilaukauksesta. Röppänen saattaisi olla paremmalla onnella hyvinkin ainut sekä kesä- että talvilajeissa olympiamitalin voittanut suomalaisurheilija.

Vanhoja hiihto- ja juoksutuloksia voi tutkia tästä https://www.facebook.com/groups/192960478644628 .

Ja taas eilen tulin tapani mukaisesti vähätelleeksi suonenjokelaisia, vaikka vertasin paikkakunnan urheiluhistorian sankaritaruston mittavuutta gorillan käsivarteen. Nimittäin tunnettuja suonenjokelaisia urheiluhierojia luetellessani globaalisti ajatellen tunnetuin ja fyysisesti ajatellen suurin jäi mainitsematta. Suonenjokelaislähtöisen hierojan Veli-Pekka Niskasen tarinan voivat Hesarin tilaajat lukea tästä linkistä https://www.hs.fi/ihmiset/art-2000002834135.html .

Muille kerrottakoon, että Niskasen hierojan taidot tunnetaan vallan Uudella Mantereella eli Usa:ssa ja Kolumbiassa asti ja monet eri lajien huiput käyttävät hänen hierontapalvelujaan ja arvaan, että ihan isolla rahalla.

Niskanen lienee tarvittaessa melko kovakätinen lihasten muokkaaja, koska hän jo 29-vuotiaana vuonna 1995 voitti kehonrakennuksen raskaansarjan Suomen mestaruuden ja oli lajin mömmönkisoissakin sijalla 14.

Tässä yhteydessä en malta olla korostamatta, että me suonenjokelaiset miehen puolet ollaan yleensä luonnostaan sen verran fyysisiä, että meille on ihan turha tulla v—-maan. Nimittäin sen lisäksi, että Veli-Pekka Niskanen hallitsi isojen miesten kehonrakennuskisoja, niin myös Suonenjoella syntynyt Niko Vesterinen voitti Suomen vahvin mies kilpailut vuonna 2016 ja 2017.
Vesteriseltä diagnosoitiin pahanlaatuinen aivokasvain vuonna 2012 ja lääkärit antoivat tuolloin elinaikaa korkeintaan kaksi vuotta. Hän menehtyi sairauteensa vuonna 2019.

En malta olla mainitsematta, että asuin samaan aikaan Heinolassa Vesterisen kanssa tosin en häntä silloin tuntenut. Emme olleet Vesterisen kanssa ainoat kovat suonenjokelaistaustaiset urheilumiehet, koska silloinen naapurini kertoi, että oli pojankloppina ajellut mopolla meidän pihalla jonkun Mertarannan kanssa ja olivatpa pojat tainneet kiroilla sekä poltella tupakkaa. Mertaranta, jonka kuulin myöhemmin olleen Suonenjoen Mertoja, pelaili pesäpalloa, mutta kun ei ollut riittävän hyvä, ryhtyi hän selostamaan urheilutapahtumia.

Kuten olen muistaakseni aiemminkin kertonut, niin Suonenjoen urheiluhistorian sankaritarusto on pitkä ja paksu kuin gorillan käsivarsi. Mutta myös Suonenjoen urheilulääketieteelliset perinteet ovat kunniakkaat.

Nimittäin eilen tietooni saatettiin, että siihen aikaan, kun Suomi oli ylivoimaisesti maailman paras mäkihyppymaa ja Kuopio maailman ylivoimaisesti paras mäkihyppykaupunki, niin koko Suomen mäkimaajoukkueen hierojana toimi Suonenjoen Iisvedellä asunut hieroja Armas Angelin. Hänen asiakkaanaan kävi myös maailman mäkihyppyhistorian kirkkain tähti Matti Nykänen, joka muistetaan paikkakunnalla hienona herrasmiehenä, joka aina muisti tuoda hierojalleen kukkapuketin.

Myös legendaarinen itseoppinut urheiluhieroja Asko Vehviläinen oli Suonenjoen poikia. Antti Ruuskasen elämänkerrassa valmentaja Jarmo Hirvonen ylistää Vehviläistä, joka katkaisi kovilla kourillaan nuoren ja lupaavan keihäänheittäjä Ruuskasen vammakierteen ja joka välillä oli tämän mukana ulkomaan leireilläkin.

Jarmo Hirvosen mukaan: ”Sillä oli huono kuulo eikä mitään kännyköitä tai pankkikortteja, siksi siitä piti huolehtia. Miehellä ei ollut herätyskelloa tai kelloa, mutta se oli äärimmäisen pätevä jätkä. Aina kun Antti lähti täältä Tanhuvaarasta, soitin Askolle, että nyt se on tulollaan, ja se hoiti yli kymmenen vuotta ilmaiseksi Anttia, ei ikinä ottanut penniäkään.”

Tosin Antti Ruuskasella saattoi olla muitakin kuin urheiluhieronnallisia syitä vierailla Suonenjoella, sillä hänen puolisonsa Tuula Moilanen on mansikkakaupungin tyttöjä. Niinpä luokittelisin Antti Ruuskasen melkein Suonenjoen pojaksi osaksi paikkakunnan urheiluhistorian sankaritarustoa, joka on pitkä ja paksu kuin gorillan käsivarsi..

 Pari iltaa sitten nähdystä maailman huonoimmasta mäkikotkasta Eddie The Eagle Edwardsista kertovasta eittämättömiin tositapahtumiin perustuvasta elokuvasta ilmeni, että Matti Nykänen oli kielimiehiä, sillä pystyi käymään mäkitornissa Edwardsin kanssa virheettömällä englannilla syvällisiä keskusteluja elämästä, mäkihypystä ja sen tarkoituksesta. Turhaan mäkivalmentaja Matti Pullin tytär ei siis opettanut Matille englantia. Tosin opetettavan pitkäjänteisyys riitti vain yhden tunnin mittaiseen opetustapahtumaan.

Omaa hyppyharrastustaan Matti perusteli Eddielle, että jos hän ei harrastaisi mäkihyppyä, niin hän sen sijaan, nyt en ihan tarkkaan muista mitä termiä hän kyseisestä harrastuksesta elokuvassa käytti, harrastaisi koko ajan seksuaalihässimistä. Tuo saattoi hyvinkin olla perusteltu näkemys asiasta.

Elokuvassa käyty keskustelu Eddien kanssa paljasti sen, että Matti oli pohjimmiltaan todella syvähenkinen nuorukainen, sillä hän totesi painokkaasti heikkolahjaiselle kilpakumppanilleen virheettömällä lontoon kielellä, että ”hyppäämme, koska siten pyrimme vapauttamaan sielumme”. Tuo mielipide sisältää varmasti jonkin suuren syvällisyyden, mutta minulle se ei kuitenkaan oikein avaudu.

Muuten viime kesänä Jyväskylässä paljastettiin monumentti Matti Nykäsen kunniaksi, mutta minusta tämä muistomerkki ei kosketa meitä Matin todellisia ystäviä. Niinpä olen vahvasti sitä mieltä, että kun Suonenjoen Ystävyydenpuisto tulevaisuudessa muutetaan Ongelmapatsaspuistoksi, niin sinne pystytetään Matti Nykäsen näköispatsas ja mieluiten vielä alastonpatsas, jossa Matti esitetään suorittamassa Calgaryn kisojen isonmäen voittohyppyä. Mallia patsaalle voi ottaa Paavo Nurmen juoksijapatsaasta, jossa hän juoksee alasti hippulat vinkuen ja Helena Takalon hiihtäjäpatsaasta, jossa tämä painaa alasti menemään uskoakseni tissit lotisten.

Matti Nykäsen patsaan sijoittamista Suonenjoelle voi perustella sillä, että hän kävi säännöllisesti paikkakunnalla Asko Vehviläisen hierottavana ja oli uskottavan silminnäkijälausunnon mukaan aina hierojalla käydessään huomaavainen herrasmies. Lisäksi patsaan sijoituspaikkaa voi perustella sillä, että Matti Nykäsen serkkuja asuu Lempyyllä.

Eilen jäi nyrkkeilijä Olli Mäestä kertomatta se, että vaikka hän ei ollut eteläpohjalainen, niin kokkolalaisena hän oli kuitenkin pohjalainen ja sen vuoksi hieman äärimmäisyyksiin taipuvainen luonne.

Radion Kiveen hakatut -ohjelmassa häntä luonnehditaan erinomaisen kiltiksi ja kunnolliseksi aina lempeästi hymyileväksi mieheksi, josta luonteenpiirteestä sai sitten nimensä hänestä tehty elokuva Hymyilevä mies, jonka asiantuntijat valitsivat 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi filmiksi.

Aika yllättävä tieto on se, että tämä työläisnyrkkeilijä, jota manageri Elis Ask kutsui selän takana kommunistiksi, vaikka Hymyilevä mies -elokuvassa Ask väittää MM -ottelua rahoittaville sponsoreille, ettei Mäki ole kommunisti vaan leipuri, oli urheilu-uransa jälkeen monena vuotena Kirkkonummen suurin veronmaksaja. Hän johti vaarallisiin töihin erikoistunutta yritystä, joka maalasi esimerkiksi Lahden 200 metrin korkeuteen kohoavat radiomastot, työllisti yli 60 henkeä.

Vaikka Mäki oli lempeä mies, joka ei tappanut kärpästäkään, niin rajansa hänelläkin oli. Mikäli hänen firmassaan joku mies tuoksahti vähänkin viinalle, niin hän sai kävellä samantien ulos kassan kautta ilman mitään nykyaikana suosittuja puheeksiottokeskusteluja, joita nykyään alkoholiongelmista kärsiviä työntekijöitä yritetään auttaa, joka oikein onkin.

Kiveen hakatut-ohjelmassa kerrotaan, että Mäen yritystoiminta päättyi verosotkuihin. Asia, josta julkisuudessa ei ole puhuttu, niin muistelen nähneeni lehdessä pienen huomaamattoman jutun, jossa kerrottiin, ettei verosotkuissa vältytty rikosoikeudellisiltakaan seuraamuksilta. Jostain syystä iltapäivälehdetkään eivät revitelleet silloin asialla, kuten niiden tapana yleensä on.

Vaikka Mäki oli pohjalainen äärimmäisyysihminen, osasi hän juhliakin repäisevästi. Kun hän täytti 50 vuotta, juhlisti hän merkkipäiväänsä juoksemalla Helsingistä Lahteen eli reilut 100 kilometriä.

Olli Mäestä kertovan Kiveen hakatut -ohjelman voi kuunnella tästä https://areena.yle.fi/podcastit/1-50511457

Viimeisimmän Kupsin kotiottelun katsomossa kävi mielessäni, että velvollisuuteni olisi soittaa Itä-Suomen työsuojelupiiriin ja ilmoittaa, että sen tulisi pikaisesti määrätä työsuojelusyistä kypärät pakollisiksi ainakin ammattilaisjalkapallo-otteluihin, koska laskin, että Kups-Honka-ottelun aikana jalkapallotyöläisille sattui kolme aivotärähdyksen aiheuttanutta työtapaturmaa.

Nyt minusta tuntuu, että työsuojeluilmoitukseni tulisi koskea myös nyrkkeilyä. Eilen ammattinyrkkeilijä Robert Helenius sai Suomen nyrkkeilyhistorian toiseksi tärkeimmässä ottelussa erittäin vakavan näköisen aivotärähdyksen. Toivotaan, että Helenius toipuu ja tulee myöhemmin elämässään välttymään nyrkkeilijöiden ammattisairauksilta, joita ovat parkisonintauti ja alzheimer.

Hyvin ei käynyt vuonna 1962 Suomen nyrkkeilyhistorian tärkeimmässäkään ottelussa, jossa Olli Mäki kohtasi maailmanmestaruusottelussa Davey Mooren. Matsissa ei käynyt hyvin, koska liikaa laihduttanut mies tyrmättiin pahasti jo toisessa erässä.

Siitä huolimatta pahasti tyrmätty nyrkkeilijä piti tuota päivää elämänsä onnellisimpana, koska hän sinä päivänä osti sormuksen tulevalle vaimolleen, joka liitto kesti loppuun asti. Olli Mäestä kertovan elokuvan Hymyilevä mies lopussa on liikuttava kohtaus, jossa nuorta Mäen pariskuntaa esittävät näyttelijät sivuuttavat kadulla hyvin onnellisen näköisen kypsään ikään ehtineen pariskunnan, jonka nähtyään nuoripari pohtii, että tuleekohan meistäkin joskus tuollaisia. Vastaantulijat olivat oikea Olli Mäki ja hänen oikea vaimonsa.

Olli Mäen ja Davey Mooren MM-ottelu kohosi myöhemmin maailman kulttuurihistoriaan, koska Bob Dylan levytti pian sen jälkeen kappaleen nimeltään Kuka tappoi Davey Moore. Olli Mäki se tappaja ei ollut, vaan Moore menehtyi puoli vuotta Helsingin vierailunsa jälkeen seuraavassa MM-ottelussaan saamaansa aivovammaan. Dylanin esityksen ja Mooren viimeisen ottelun lopun voi katsoa ja kuunnella tästä linkistä: Bob Dylan – Who Killed Davey Moore. Fight Video and Lyrics – YouTube

Eteläpohjalainen kansa on äärimmäisyyksiin taipuvaista. Asia tuli mieleeni, kun näin aamulla lehdessä Suomen Humanistiliiton perustajan Jussi Pikkusaaren kuolinilmoituksen. Pikkusaaren suku on Lapualta, joka seutu tunnetaan kovista painijoistaan ja kiihkeistä politiikan harrastajistaan. Pikkusaaren suku on kunnostautunut kummassakin asiassa.

Jussi Pikkusaaren isän Arvi Pikkusaaren osalta paini ja politiikka yhdistyivät. Hän voitti sotien alla pronssia painin Em-kisoissa ja hänen kerrotaan olleen autonkuljettajana, kun Lapuan liike muilutti olympiavoittaja Lauri Koskelan, joka oli hänen hyvän kaverinsa. Koskela lienee ainut muilutetuksi joutunut olympiavoittaja.

Wikipedia kertoo Lauri Koskelasta mm. seuraavaa: ”Lauri Koskela syntyi Lapuan Huhtalankylässä köyhään viljelijäperheeseen. Isän häivyttyä omille teilleen äiti joutui huolehtimaan lapsistaan yksin hankkien elannon pyykkärinä ja siivoajana. Koskela joutui taustansa takia koulukiusatuksi, minkä vuoksi hän päätti ryhtyä harrastamaan urheilua.

Koskela oli kiinnostunut myös yleisurheilusta sekä jalkapallosta, mutta lopulliseksi lajivalinnaksi muodostui paini, jota hän harrasti TUL:n seurassa Lapuan Ponnistuksessa. Koulun jälkeen Koskela työskenteli Lapuan Patruunatehtaalla ja liittyi samalla ammattiyhdistykseen sekä Suomen Kommunistiseen Puolueeseen.

Vuonna 1930 Koskela joutui äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen ahdistelemaksi, mikä huipentui kesällä tapahtuneeseen kyyditykseen. Hänet siepattiin kotoaan ja kuljetettiin Alajärvelle, mutta Koskela selvisi tapauksesta ilman suurempia vammoja.

Hän kertoi myöhemmin olleensa valmis lyömään kotiinsa tunkeutuneita fasisteja kirveellä mutta malttaneen mielensä äitinsä pyynnöstä. Äärioikeistolaisen ilmapiirin kasvaessa Suomessa ja erityisesti Pohjanmaalla Koskelalla oli enää kaksi vaihtoehtoa, joko lopettaa painiminen kokonaan tai vaihtaa seuraa porvarilliseen Lapuan Virkiään.

Hän päätti syksyllä 1930 loikata Virkiän riveihin, syynä oli lähinnä Koskelan tietoisuus omista kyvyistään ja menestysmahdollisuuksistaan myös kansainvälisissä kisoissa. Vasemmistolaisen seuran jäsenenä hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia tulla valituksi esimerkiksi olympialaisiin.”

Lauri Koskelan olympiavoiton kunniaksi istutettu olympiatammi kasvaa edelleen Lapuan kaupungintalon edessä ja aionpa vielä tässä elämässä käydä sen katsomassa. Tämä tapahtunee samalla reissulla, jolla käyn valokuvaamassa maamme kaikki hiihtäjä- ja juoksijapatsaat.

Lauri Koskela kaatui ihan jatkosodan lopulla vartiossa ollessaan. Hän oli lukemassa puolisonsa lähettämää kirjettä, jonka tuulen puuska kuitenkin heitti taisteluhaudan penkan yli. Koskela kurkottautui sitä tavoittamaan, mutta tarkka-ampuja ehti ensin.

Suomalaisista olympiavoittajista kaatui sodissa painija Lauri Koskela, hiihtäjä Kalle Jalkanen ja juoksija Gunnar Höckert. Heistä Koskela ja Jalkanen aloittivat urheilunsa TUL:n riveissä.

Tässä yhteydessä pitää vielä kertoa, että Jussi Pikkusaari väitteli filosofian tohtoriksi Oulun yliopistossa vuonna 1998. Väitöskirja käsitteli Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen suhteita ja oli nimeltään Vaikea vapaus: Sosialidemokratian häviö kirkolle 1850-luvulta 1920-luvulle käydyssä Suomen kulttuuritaistelussa.. Pikkusaari sai teoksestaan Vapaa-ajattelijain liiton Väinö Voipio -tunnustuspalkinnon 1998.

Olen joskus vuosia sitten lukenut Jussi Pikkusaaren kirjoittaman elämänkerran isästään, jonka nimi on Yksi isänmaan rakentaja: Arvi Pikkusaaren elämä. Helsinki Joensuu: Kansan voima, 1984. Tuon kirjan mukaan Lapuan liikkeen muiluttajasta tuli myöhemmällä iällä ihan humaani ihminen, joka oikein onkin.

Tutkinpa uteliaisuuttani netistä lisätietoa tuosta eilen kertomastani tapauksesta, jossa konsernijohtajan 16-vuotias poika ampui hirvikiväärillä eläkeläistä kaulaan. Ihmeeltä tuntuu, että pahoilta henkilövahingoilta vältyttiin.

Selitys ihmeelle on, että hirvikiväärin puolivaippaluoti on suunniteltu osuessaan laajenemaan sienenmuotoiseksi, jotta se repisi sisäelimiä mahdollisimman paljon. Kaikkien onneksi luoti ei ehtinyt laajeta kudoksissa, vaan vain lävisti kaulan.

MTV:n uutissivun mukaan kuulusteluissa konsernijohtajan pojan kaveri kertoi, että ampuja otti isänsä hirvikiväärin asetelineestä, teki latausliikkeen ja tähtäili sisäpihan poikki noin sadan metrin päässä sijaitsevan naapuritalon ikkunoita. Kuulusteltava myös kertoi, että konsernijohtajan poika oli tähdännyt naapuritalon ikkunassa näkynyttä miestä kiikarikiväärillä ja todennut, että ”nyt voisi osua”. Ja niinhän siinä sitten kävikin.

Ammuttu itse ei ymmärtänyt, mitä oikeasti oli tapahtunut, vaan hän luuli saaneensa sydänkohtauksen ja uhri itse pystyi vielä soittamaan ambulanssin paikalle.

Asetta käsitellyt nuorukainen tuomittiin myöhemmin oikeudessa 600 markan sakkoon. Isälle, joka oli unohtanut patruunan aseeseen, maksettavaa sen sijaan tuli 40 päiväsakkoa eli yli 33.000 markkaa. Tuomiota lievensi se, että syylliset olivat maksaneet eläkeläiselle vapaaehtoisesti huomattavat korvaukset, nettitiedon mukaan peräti 110.000 markkaa.

Tapaus sattui vuonna 1996 enkä muista, että siitä olisi silloin tehty suuria lööppejä. Epäilen, että jos henkilövahingot olisivat olleet kohtalokkaammat, olisi lööppinä voinut olla vaikkapa, että ”Konsernijohtajan poika ampui pieneläkeläisen hirvikiväärillä”.

Kun Kalevi Sorsa valittiin vuonna 1969 Sdp:n puoluesihteeriksi, häntä ei juurikaan tunnettu kansan tai edes toimittajien keskuudessa. Niinpä Ilta-Sanomat, joka ehti ensimmäisenä uutisoimaan asiasta, laittoi lehteen puoluesihteeri Kalevi Sorsan sijasta helsinkiläisen vanhainkodin talousjohtajan Kalevi Sorsan kuvan.

Lehti tietysti korjasi virheensä seuraavassa numerossa, kuten oikein onkin ja otsikoi korjauksen ”Sorsan kuva oli ankka”. Minusta tuo otsikko on maamme lehdistön historian toiseksi hauskin. Joskus vuosikymmeniä sitten näin jommassa kummassa iltapäivälehdessä otsikon ”Vuorineuvos ampui työmiestä persuuksiin fasaanijahdissa” ja se on mielestäni maamme lehdistön historian hauskin otsikko, koska fasaanihaulikko ei ole pelkoa ja vavistuksia synnyttävä väline.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että joskus viime vuosituhannella konsernijohtaja Björn Wahlroosin murrosikäinen poika tähtäili isänsä hirvikiväärillä naapurihuoneiston ikkunaan ja koska ase olikin jostain syystä ladattu, se laukesi ja luoti lävisti naapurin eläkeläisen kaulan vain sentin päästä kaulavaltimosta. Jostain syystä tuosta asiasta en muista lehdissä olleen hauskoja otsikoita, sillä hirvikivääri on hirveä ase.

Henrik Meinanderin Kalevi Sorsan elämänkerrasta voi havaita, ettei Sorsa kovin paljoa halunnut kertoa kouluvuosistaan. Syynä voi olla vaikkapa se, että hänen keskikoulun päästötodistuksensa keskiarvo oli muistaakseni luokkaa 5,2. Heikko koulupohja selittänee sen, ettei hän kyennyt tuottamaan enempää vahinkoa hänen syykseen pistetyssä Valco-skandaalissa, kuin eilen mainitut 70 miljoonaa euroa.

Sen sijaan Olli-Pekka Heinonen, jonka syyksi pistettiin UMTS-skandaali, pystyi paljon enempään eli 5.000 miljoonan euron tappioon, koska hänen koulumenestyksensä oli ollut loistava. Mies oli peräti seitsemän laudaturin ylioppilas.

Kykypuolue Kokoomus viisastui Heinosen tapauksesta sen verran, että on varonut opinnoissa loistaneiden miesten nostamista vastuunalaisiin johtotehtäviin. Presidentti Niinistö, jonka gallupit paljastavat menestyneen vaativassa tehtävässä hyvin, muistaakseni peräti 110 % suomalaisista oli viimeksi tuota mieltä, kirjoitti ylioppilaskokeessa välttävät approbaturin paperit.

Sen sijaan entinen pääministeri Jyrki Katainen menestyi yo-kokeessa selvästi Niinistöä paremmin ja kirjoitti keskinkertaiset cl:n paperit. Kataisen seuraaja pääministerinä oli Alexander Stubb, joka menestyi opinnoissaan edeltäjäänsä ja mainettaan paremmin. Hänen ylioppilastodistuksensa yleisarvosana oli m.

Stubbin opiskelumenestystä varjostanee kuitenkin se, että vapaaehtoisessa reaalin kokeessa hän reputti. Lisäksi kun hän toimi valtiovarainministerinä, julkisuudessa ihmeteltiin sitä, että hänen matematiikan arvosanansa oli vain a, kun taas samassa tehtävässä toimineella Kataisella se oli ollut lyhyestä matikasta c.

Itse arvostan Stubbissa suuresti sitä, että kun paljastui, että hän oli ollut koulukiusaaja, niin hän osoitti suoraselkäisyyttä ja pyysi julkisuudessa anteeksi sitä, jos oli ollut kouluaikaan mulkku.

Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieleen se, että toinen iso korsto sitoutumaton presidentti Carl Gustav Mannerheim oli varmasti vielä paljon Alexander Stubbia pahempi koulukiusaaja. Kapitalistinenkin tiedemies on myöntänyt, että Mannerheimilla oli paha tapa ampuilla tritsalla teräsaspeja itseään pienempien luokkatovereiden perskannikoihin. Mutta eipä Marski koskaan pyytänyt julkisuudessa anteeksi sitä, että oli ollut mulkku.

Luin tuossa professori Henrik Meinanderin Kalevi Sorsan elämänkerran nimeltään Kansakunnan kakkonen ja kirja palautti mieleeni Veikko Vennamon Sorsalle antaman hellittelynimen Valco-Sorsa.

Tämä hellittelynimi liittyy tapaukseen, jossa valtio yritti 70-luvun lopulla perustaa Imatralle kuvaputkitehtaan, joka kuvaputkihanke ei oikein mennyt putkeen, vaan aiheutti valtiolle silloisen kehittymättömän Suomen oloissa käsittämättömän suuret, eli 140 miljoonan markan tappiot, jotka nykyrahassakin ovat hirmuiset eli peräti 70 miljoonaa euroa, joka on yhden hävittäjän hinta. Voi hyvinkin olla, että Valco-skandaali katkaisi Kalevi Sorsan presidenttitien.

Tosin Valcon veron maksajille aiheuttamat menetykset olivat kuitenkin jonkin verran pienemmät kuin Soneran Umts-kauppojen parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Sonera osti Saksasta ilmaa. Umts-skandaalin tappiot olivat nykyrahaksi muutettuna noin 5 miljardia euroa eli reilut 80 kertaa Valco-skandaalia enemmän. Paljon mahdollista, että Umts-skandaali katkaisi Olli Heinosen presidenttitien.

Nähtäväksi jää, paljonko nyt käsillä oleva Fortumin Uniper-skandaali tulee suomalaisille maksamaan. Lehdissä on puhuttu noin 7 miljardin euron tappiosta, joka on sata kertaa Valcon tappioita enemmän, mutta täyttää varmuutta asiasta ei ole eikä täyttä varmuutta ole siitäkään, kenen presidenttitie on nyt katkeamassa.

Energia- ja polttoainepula uhkaa maatamme ja niinpä uhkakuviin varauduttaessa varsinkin yksityisautoilua harrastavan kannattaa huomioida Pekka Niirasen Työleirien saaristo -kirjasta löytyvä asiantuntijan laskelma viime sodan ajalta.

Jos auto muutetaan häkäpöntöllä toimivaksi, niin yhden bensalitran korvaamiseen tarvitaan 1,5 kiloa puuhiiltä tai 2,5 kiloa puupilkkeitä. Yhdestä halkomotista tulee 1200 litraa pilkkeitä, jolla kuorma-auto pystyi Erkki Pihkalan laskelman mukaan ajamaan jopa 400 kilometriä.

Tosin muistelen, että ainakin sota-ajan autojen bensamoottorin tehot laskivat puoleen, kun se muutettiin puukaasulla toimivaksi, joten epäilen, että vaikka halkomotilla kuorma-auto ajoi jopa 400 kilometriä, niin kuorma oli pienempi tai matka taittui hitaammin kuin bensalla ajettaessa.

Ihmettelen muuten sitä, ettei sota-aikana ymmärretty biokaasun tarjoamia mahdollisuuksia. Oman Pilliklubi-5-askin kanteen tekemäni alustavan roknoosin mukaan kymmenen lehmää riittää turvaamaan yhden traktorin polttoainetarpeen maassamme.

Tosin ilmeisesti lanta pitää ensiksi muuttaa kaasuksi erityisessä mädätyssäiliössä, mutta ihan varma siitä en ole. Joku asiasta kiinnostunut voisi kokeilla sitä, että jos lehmän tai sian paskan lapioi suoraan tankkiin, pyöriikö kone sillä.

Venäjä on käynnistämässä rikostutkintaa Krimin sillan valitettavasta särkymisestä ja se on hyvä se. Oikea paikka mahdolliselle oikeuskäsittelylle on tietysti Haagin kansainvälinen tuomioistuin, jossa reilut sata vuotta sitten ratkaistiin sivistyneesti Suomen ja Ruotsin rajakiistat. Haagissa voitaisiin Ukrainan tilanne ratkaista laajemminkin kuin vain sillan rikkoontumisen osalta.

Jos sillan räjähtämiseen on Ukraina syyllinen, niin ilman muuta se joutuu maksamaan korvauksia kolmen räjäytyksessä kuolleen omaisille – toisaalta myös Venäjä joutunee maksamaan ukrainalaisille korvauksia rikoksistaan ainakin 600 miljardia euroa.

Lisäksi kansainvälinen tuomioistuin määrännee koko Ukrainan alueelle luvatta rakennetun Krimin sillan purettavaksi. Tästä asiasta löytyy selvä ennakkotapauskin, koska suosikki radio-ohjelmassani Maamiehen Tietolaarissa vuosikymmeniä sitten nimimerkki ”Valoinko turhaan” tiedusteli, että saako toisen tontille luvatta rakentaa ja selvä vastaus oli, ettei saa.

Putte-Possun merkkipäivät eilen vietettiin ja odotin, että Ukrainakin muistaa Puttea yllätyslahjalla. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että yllätyslahja toimitettiin vasta päivän myöhässä – tosin tutkimusten tässä vaiheessa asiaan ei kannata ottaa jyrkästi kantaa.

Joku kaunis Venäjän jonkun ministeriön tiedottaja, sukupuoli jääkööt mainitsematta, ehti jo ottaa kantaa tapahtuneeseen ja syytti Ukrainaa siviileihin kohdistuvasta terrorismista ja uhkasi Ukrainaa sodalla. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa kyseisen tiedottajan puhe oli tahattoman vitsikäs ja sille naurettiin.

Hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa musiikkia, joka muistuttaa meitä siitä, että sota on vakava asia. Putte-Possun nimipäivien säveltäjä ja sanoittaja Juhani Jalas kaatui jatkosodan alussa ja jos hän olisi saanut elää, maamme lastenlaulujen yleisilme olisi nykyistä paljon iloisempi. https://www.youtube.com/watch?v=HmGQrEPkRiE

Tapani mukaisesti kirjoitin taas eilen ropakantaa. Maailmanrauha-patsasta ei olekaan siirretty suojaan varastoon, vaan se lojuukin Iltalehden mukaan säiden armoilla jonkun varaston pihalla Sipoossa. Se on kulttuurihistoriallinen skandaali ja Suonenjoen kaupungin pitäisi pikaisesti ryhtyä toimiin Maailmanrauhan siirtämiseksi Suonenjoen Ystävyyspuistoon.

Itse tykkäsin Maailmanrauhasta, koska tulin aina hyvälle tuulelle sen nähdessäni. Minusta tahaton komiikka on huumorin paras, vaikkakin vaikein muoto, ja Maailmanrauhassa, vaikka se symboloikin kuolenavakavaa asiaa, oli paljon tahatonta komiikkaa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että jos muusikkona ja naivistisena taiteilijana kunnostautunut Martti Huuhaa Innanen olisi harrastanut kuvanveistoa, niin juuri tuollaisen patsaan hän olisi luonut. Asiaa tuntematon ohikulkija sai Hakaniemessä liikkuessaan Maailmanrauhasta sen mielikuvan, että siinä joukko maailmanrauhan puolustajia pui nyrkkiä ja huutaa solvauksia ohikulkijoille.

Muistelmissaan tv:stä tuttu julkisuuden henkilö Mikael Jungner kertoo, miten hänkin opiskeluaikaan vaikuttui Maailmanrauhasta siinä määrin, että kävi kavereidensa kanssa pintakäsittelemässa patsaan tervalla ja höyhenillä. Operaation jossain vaiheessa paikalle kaarsi myös poliisipartio, joka ei kuitenkaan puuttunut tapahtumien kulkuun, koska poliisikaksikko valitteli, että heillä on työvuoro kesken eivätkä he voi sen vuoksi osallistua talkoisiin.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kun Maailmanrauha siirretään Suonenjoen kaupungin Ystävyydenpuistoon, niin se vaikuttavuuden lisäämiseksi se pintakäsitellään heti kättelyssä tervalla ja höyhenillä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Maailman_rauha_(patsas)#/media/Tiedosto:Maailmanrauha.jpg

 Entistä sekavammalta vaikuttaa meneillään oleva tyranni Putinin laajennettu itsemurhayritys. Eilen kerrottiin, että sen lisäksi, että Venäjän armeijalta on kadonnut 1,5 miljoonaa univormua, niin myös Venäjän länsiraja on kateissa. Kremlin virallinen tiedottaja Dmitri Peskov, joka näyttää valehtelevan henkensä edestä, pystyi raja-asiasta kertomaan sen, että rajan katoamisasiaa pyritään selvittämään paikallisen väestön kanssa. Kadonneista univormuista hän ei pystynyt kertomaan mitään, joten hän ei ole ilmeisesti tutkinut Varustelekan mainoksia.

Tänään on kerrottu, että Venäjän armeija näyttää olevan jäämässä jättiläismottiin ja tämä asia saanee Kremlin tiedottajan kertomaan, että Venäjä joutuu Lännen hyökkäyksen torjumiseksi käyttämään ydinaseita.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että Neuvostoliiton konkurssin jälkeen Usa, Venäjä ja Ukraina sopivat, että Ukraina luopuu ydinaseistaan ja että Usa ja Venäjä lupasivat turvata Ukrainan rajojen koskemattomuuden. Nyt maallikosta vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että Venäjä on rikkonut lupauksensa.

Luulen, että Venäjä saattaisi hyvinkin vähentää ydinaseilla uhkailuaan, mikäli Länsi ilmoittaisi, että Ukrainalle palautetaan sen maanpuolustukselle tarpeellinen määrä ydinaseita, koska se saatiin noin 30 vuotta sitten selvästi viekkaudella ja vääryydellä niistä luopumaan. Tämä ilmoitus saattaisi myös heikentää Ukrainan erikoisen sotilasoperaation kannatusta Venäjällä.

Taas kerran törmäsin rasismiin pallokentän laidalla istuessani. Eilisessä Kups – Honka-pelissä vierasjoukkueen tummahipiäinen pelaaja rikkoi laskujeni mukaan neljä kertaa sen verran törkeästi valkohipiäisen kupsilaisen fyysistä koskemattomuutta, että valkoinen mies olisi jo kahdesta vastaavasta törkeydestä poistettu suihkun puolelle.

Onneksi Kups kuitenkin voitti ja mikäli se vielä voittaa kolme seuraavaakin peliä on kuopiolaisten mestaruus urheilukielellä sanottuna selviö. Joten savolaisittain sanottuna ”taestelu jatkuu”, vaikka viikko sitten tilanne näytti toivottomalta, mutta onneksi Hjk meni sitten häviämään Kupsin eilen 3-2  voittamalle Hongalle 2-1.

Eilinen ottelu oli uraansa aloittavalle erotuomarille raskas, koska sanavalmis savolaisyleisö kritisoi hänen toimintaansa ankaralla kädellä. Itsekin, joka olen pohjimmiltani herrasmies, ajattelin jo huutaa pahimman tuntemani solvauksen tuomarille, kun hän antoi mielestäni jo toisen aiheettoman rangaistuspotkun espoolaisille ja huutaa, että ”saatanan sekasikiö”. Sen solvauksen opin muutama vuosi sitten, kun Ilveksen pelaaja kaatoi kupsilaisen rangaistusalueella, mutta kaadettu ajettiin filmaamisen vuoksi kentältä. Muistan, miten ottelun päätyttyä sekasikiö tuomari selvästi pelkäsi tulla pois kentältä. Eikä turhaan pelännyt, koska joku katsoja yritti osua häneen paperitollolla.

Tämänaamuisen Helsingin Sanomien toimittaja haastatteli ukrainalaista Vjatseslav Patlanjia tämän ohjusiskulla tuhotun kodin raunioilla. Kotinsa lisäksi mies oli menettänyt iskussa myös nelihenkisen perheensä.

Kuultuaan, että toimittaja oli Suomesta, sanoi Vjatseslav suomeksi: ”Mustikka, puolukka, Suonenjoki”. Patlanj on nimittäin käynyt Suomessa jo vuodesta 2015 kesäisin poimimassa marjoja saadakseen lisätuloja perheelleen.

Niin se kehitys kehittyy täällä Suonenjoellakin. Kun lähdin maailmalle 45 vuotta sitten, väiteltiin täällä kiivaasti siitä, rakennetaanko uimahalli vai ei. Se rakennettiin ja sen jälkeen kehitys on kehittynyt niin pitkälle, että äsken kävin ensimmäisen kerran elämässäni vallan Suonenjoen jäähallissa, jota Iiro-halliksi kutsutaan olympiavoittaja Iiro Pakarisen kunniaksi.

Tosin jouduin hampaat kylmästä kalisten poistumaan jo toisen erän jälkeen Suonenjoen Kiekkokarhujen ja Valkealan Kiekon välisestä ottelusta, jolloin isännät johtivat 6-0, sillä täkäläinen jäähalli on jäähalliksikin harvinaisen kylmä.

Mutta harvinaisen tasokasta jääkiekkoa pelaavat työläisjääkiekkoa harrastavat Kiekkokarhut. Punakaartin perinteitä vaalivan Työväen Urheiluliiton puolella ei liene kovin kummoinen jääkiekkoilun taso, joten en keksi yhtään kappaletta syitä sille, etteikö Sukika TUL:n mestaruusturnauksessa kamppailisi ihan kärkiporukoissa heti Kooveen, Tuton ja Heinolan Peliittojen jälkeen, mikäli sellainen järjestettäisiin.

Ainakin ennen jalkapallon puolella järjestettiin Työväen Urheiluliiton mestaruusturnauksia, jotka yleensä työläisjalkapalloa pelannut Kuopion Elo voitti. Tosin muistelen, että joukkueen paras pelaaja oli Kokoomuksen kunnallisvaaliehdokkaana. Elon puheenjohtajana muuten toimi jossain vaiheessa Suonenjoen kirkkoherra.

Savossa urheilijoiden luokkasopuilu on mennyt jopa niin pitkälle, että ison Varaventure-yhtiön toimitusjohtaja Leo Houtsonen, joka oli nuoruudessaan jalkapallomaajoukkueen kantavia voimia, toimi vapaa-aikanaan työläisurheiluseura Kuopion Riennon nyrkkeilyjaoston puheenjohtajana. Lisäksi Houtsonen toimi myös ortodoksisen Karjalan hiippakunnan säätiön asiamiehenä.

Kuopion Riento oli aikoinaan tärkeässä roolissa Kuopion punakaartin toiminnassa, sillä kaartin kiväärit säilytettiin Riennon painisalissa. Aapelin mukaan talonmies Israel Närhin johtama Kuopion Punakaarti oli ainakin pataljoonan suuruinen, koska kun kaupungissa alettiin vallankumousta tekemään, ilmoittautui kaartiin tuhat miestä ja enemmänkin olisi tullut, jos työväentalolle olisi vain mahtunut.

Hieman mietityttää se, että eilen käsittelemässäni Korkeaveisussa kaunista rakkaimpaansa etsivä mies saa Mauthausenin ja Dachaun leiriltä selvinneiltä vastauksen, että rakkain oli nähty viimeksi seisovan jäisellä autiolla keltainen risti rinnassaan. Luulen, että runon suomentaneelle Pentti Saaritsalle on sattunut ajatuskatkos, koska ainakin englanninkielisessä versiossa kerrotaan rinnalla olleen keltaisen tähden. Keltainen tähtihän oli juutalaisten tunnusmerkki.

Hieman minua mietityttää sekin, että Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, jonka suosikkibiisi Korkeaveisu oli, on vielä vahvoilla maamme seuraavaksi presidentiksi. Hänen kilpailuasemaansa vahvistaa Elämäni Biisi-ohjelman myötä saatu myönteinen julkisuus ja myöskin juuri sopivasti syntynyt vaalivauva.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että Martti Ahtisaari, joka valittiin presidentiksi politiikan ulkopuolisena ehdokkaana, voitti tiukassa kisassa Elisabeth Rehnin Tuttu Juttu-viihdeohjelmassa saamansa myönteisen julkisuuden perusteella, jossa asiassa ratkaisevassa roolissa oli karjanpaisti.

Lisäksi Ahtisaaren auttoi voittoon myös Jeesus. Rehn nimittäin erehtyi julkisuudessa epäilemään, ettei Jeesus tai ainakaan Jeesukseen liittyvä tarusto ole historiallinen fakta, jolloin Ahtisaari näki tilaisuuden iskeä ja korosti julkisuudessa sitä, ettei hän koskaan ole syyllistynyt vähimmässäkään määrin moiseen epäuskoon.

Vuosikausiin en ole katsellut lauantaisin telkkaria, koska olen katsomattakin tiennyt, että sen jälkeen, kun Uutisvuoto lopetettiin, lauantaisin ei telkkarista tule muuta kuin Elämäni biisiä tai Huutokauppakeisaria, jotka ovat minusta sellaisia hömppäohjelmia, joita kaltaiseni sivistynyt ihminen ei katsele. Niinpä luulen olevani ainut maassamme, joka ei ole koskaan katsonut Elämäni biisiä tai Huutokauppakeisaria jaksoakaan.

Eilen kuitenkin napsuttelin telkkaria löytääkseni vaikkapa urheilua, mutta kun sitä ei löytynyt, aloin joltain kanavalta katsomaan Arja Saijonmaan vaikuttavaa tai jopa järkyttävää esitystä, jota en edes minä tunneköyhä mies pystynyt kuivin silmin kuuntelemaan.

Saijonmaa esitti upeasti kreikkalaisen keskitysleiriltä hengissä selvinneen runoilijan Iakos Kampanellisin sanoittaman ja Mikis Theodorakisin säveltämän Korkeaveisun, joka tunnetaan myös nimellä Kuinka kaunis on rakkaani katsokaa. Runossa keskitysleiriltä hengissä selvinnyt mies kyselee Mauthausenin ja Dachaun keskitysleireiltä selvinneiltä neitosilta, olivatko he mahdollisesti nähneet leireillä myös hänen kauniin rakastettunsa, joka oli kaunis arjen askareissaankin pelkässä arkileningissään ja vain kampa hiuksissaan.

Korkeaveisu on tällä hetkellä Ukrainan sodan vuoksi taas ajankohtainen; tosin keskitysleirejä ei ole Eurooppaan tällä kertaa pystytetty, vaan nykyiset roisto-, terroristi- ja hylkiövaltio Venäjän pystyttämät leirit ovat nimeltään suodatusleirejä ja satelliittikuvat paljastavat, että leirien lähistölle on ilmaantunut hautoja. Eikä leirien pystyttäjien tunnuksena ole hakaristi, kuten natseilla oli, vaan pelkkä Z-kirjain. Tosin tiettävästi myös venäläisillä oli alun perin tarkoituksena käyttää tunnuksenaan hakaristiä, mutta sitten joku olikin varastanut toisen Z-kirjaimen.

Saijonmaan esityksen voi katsoa tästä linkistä kohdasta 13min 30 sek. eteenpäin ja myöntää täytyy, että kyseessä on Elämäni biisi-ohjelma https://areena.yle.fi/1-4666758 .

Luinpa tuossa professori Matti Klingen muistelmateosta, jossa erityisesti huomiotani herätti se, että hän paheksui eräiden toisten yliopistomiesten epämiehekästä käyttäytymistä; itse en ole nimittäin osannut pitää Klingeä ainakaan minään perinteisenä karskina suomalaisena miestyyppinä.

Itsekin olen joskus vuosia sitten ottanut kantaa miehekkyysasiaan, kun silloinen pääministeri Jyrki Katainen purskahti itkuun tiedotustilaisuudessa, jossa hän kertoi silloisen ulkoministeri Ilkka Kanervan lähetelleen puutarhanhoitoa koskevia viestejä jollekulle puolimaailmalliselle naiselle. Mutta se oli hyvä itku sikäli, että kansa järkyttyi siitä eikä Kokoomuksen kannatus kärsinyt Kanervan kohtuuttomuuksiin yltäneestä puutarhaharrastuksesta.

Minusta Kataisen itku oli kyllä teennäistä ja epämiehekästä tekoitkua. Minusta pääministeri Kataisen olisi pitänyt tiedotustilaisuudessaan vain karskin miehekkäästi todeta, että ulkoministeri Kanerva pitäisi salvaa, jotta turha juoksentelu loppuisi.

Toissapäiväisessä tiedotustilaisuudessaan pääministeri Sanna Marinin itku ei sen sijaan mielestäni ollut poliittista tekoitkua, vaan toi mieleeni enemmänkin koulukiusatun teinitytön. Tosin vielä enemmän Marin olisi saanut poliittisia pisteitä, jos hän olisi toiminut kuten kansanedustaja Anna Kontula pari vuotta sitten toimi. Silloinhan eräs toimittaja tivasi Kontulalta, miksi hän oli matkustellut ulkomailla yhdessä erään toisen puolueen mieskansanedustajan seurassa. Kontula ihmetteli toimittajalle vain, että ”mikäs ihmeen p––upoliisi sinä olet”.

 Kaikki, jotka yleensä jotain ymmärtävät, ymmärtävät, että eilisen päivitykseni UMV-lehden juttu entisen sisäministerin änkyräkännistä on hölynpölyä ja saattaisi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön. Tosin vahvasti Putin-myönteisen UMV-lehden päätoimittaja Janus Putkosta, jonka etunimestä näyttää sosiaalisessa mediassa monta kertaa jäävän J-kirjain pois, on vaikea saada vastaamaan mahdollisista lehtensä tekemistä kunnianloukkauksista, koska hän pakoilee lainkouraa Itä-Ukrainan toistaiseksi miehitettyinä olevilla alueilla. Nähtäväksi jää, onnistuuko hän pakoilemaan myös Ukrainan Himars-raketteja.

Olen ihmetellyt, että pääministerin biletyskuvakohu näyttää hiipuvan, sillä tänään vain Seiska-lehti julkaisi uuden tanssivideon, jonka kerrotaan sisältävän pääministerin kannalta raskauttavaa aineistoa. Nähtäväksi jää, miten näyttävästi maanantain Iltalehti uutisoi tämän asian.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa se, että Venäjän viralliseen ulkopolitiikkaan näyttää kuuluvan se, että se yrittää sosiaalisen median kautta saada demokraattiset Länsimaat sekasortoon ja hyvinhän asiassa onnistuttiinkin, koska Putin sai oman apupoikansa USA:n presidentiksi ja sai myös Iso-Britannian eroamaan EU:sta. Nähtäväksi jää, onnistuuko Venäjä Marinin biletyskohun avulla saamaan myös Suomen sekasortoon. Suomessa tosin asiaa vaikeuttaa se, että meikäläinen oikeistopopulistinen puolue on selkeästi Venäjän vastainen toisin kuin muissa länsimaissa.

Nykyään pystytään tietotekniikan keinoin manipuloimaan valokuvia ja videoita uskottavasti ja niinpä Venäjällä onnistuttiin lisäämään Zelenskyin puhevideoon kokaiinipussukka pöydälle ja pystyttiinpä Zelenskyistä tekemään ihan uskottavan näköinen video, jossa tämä kehotti ukrainalaisia antautumaan. Nähtäväksi jää millaista aineistoa Sanna Marinista lähi päivinä ilmestyy Youtubeen.

Tässä muuten on netistä löytyvä lehtijuttu, jota aluksi uskoin lavastukseksi, mutta ilmeisesti se on ihan reaalitodellisuudesta. Varsinkin jutun kuvasarjan kolmas kuva hämmästyttää, sillä siinä Andy McCoy pyrkii selvästi suutelemaan Esko Ahoa kaulalle.  

https://www.seiska.fi/Uutiset/Muistatko-viela-Esko-Aho-ja-Andy-McCoy-bilettivat-yhdessa-karaokebaarissa-kuvat/1121793

Olen nyt palannut Uukuniemeltä sähköttömästä mökistä sivistyksen ja sähköisen median pariin. Oletin, että sähköisten tiedotusvälineiden uutistarjontaa hallitsevat ydinsodan uhka, hyvinvointialueet, hoitajamitoitus ja päästökauppa, mutta eivätpä hallitsekaan, vaan uutistarjontaa hallitsevat pääministerin biletyskuvat ja jopa videot.

 Eilen tv-uutisissa haastateltiin tutkija Pekka Turusta, joka oli saanut selville, että 54 vuoden takaiseen Tsekkoslovakian miehitykseen liittyvä suomalainen dramaattinen kansantarusto perustuu kollektiiviseen muistivirheeseen eikä tosiasioihin. Mitään todisteita siitä, että Suomi olisi jotenkin erityisesti varautunut torjumaan Neuvostoliiton hyökkäystä, ei ole Turusen tutkimuksissa löytynyt.

Luultavasti pahimpaan muistivirheeseen vuoden 1968 elokuun tapahtumista syyllistyy silloin nuorena rannikkotykistön upseerina palvellut Heikki Tiilikainen, jonka vuonna 2003 julkaisemassa kirjassa Kylmän sodan kujanjuoksu kerrotaan, miten miehityksen aikaan neuvostolaivasto liikehti huomiota herättävästi.

Esimerkiksi Kotkan edustalla sijaitsevan pienen linnakkeen eteen ryhmittyi noin sata venäläislaivaa ja alkoi rivissä etenemään kohti Suomen aluevesiä. Linnakkeen nuori päällikkö päätti taistella katkeraan loppuun asti ja suoritti liikekannallepanon. Voimasuhteet olivat suunnilleen niin, että jokaista suomalaista sotilasta vastassa oli kymmenen vihollislaivaa. Voimasuhteita tosin tasoitti se, että myös kantahenkilökuntaan kuuluvien miesten vaimot mobilisoitiin kantamaan kranaatteja putkille.

Nuori päällikkö halusi huolehtia myös joukkojensa moraalista. Niinpä Suomen lippu viriteltiin siten valmiiksi, että kun ensimmäiset kranaatit räjähtävät, hulmahtaa siniristilippu juuri samalla hetkellä liehumaan koko komeudessaan. Samalla piti myös Porilaisten marssin sävelien kajahtaa linnakkeen äänentoistolaitteista volyymillä 10 nostattamaan lisää vähäväkisen joukko-osaston taistelumieltä.

Onneksi mobilisaatio oli turha. Alukset pysähtyivät ennen valtakunnan rajaa. Rajaseudulla syyllistytään vieläkin siihen muistivirheeseen, että yhä puhutaan, että miehityksen aikoihin myös itärajalla olisi huudatettu kuluvasti panssareiden moottoreita. Tosin Turusen mukaan kyseessä olivat vain metsätyökoneiden äänet.

Muistelen, ettei silloinen puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinonen pitänyt tilannetta mitenkään uhkaavan; tosin hän ei bilettänyt Marinin malliin, mutta tiettävästi hän ei kuitenkaan keskeyttänyt Lapin vaellustaan. Olisikohan Keinosella ollut jo etukäteen tieto siitä, miten asiat tulevat etenemään?

 Uukuniemen karun, mutta kauniin Paakasalmen hautausmaan koillisnurkasta löytyy vaikuttava oikeustieteen professori Veli Merikosken hauta. Suomen ulkoministerinäkin toimineella Merikoskella oli kesäasunto Uukuniemellä, jonne hän halusi tulla haudatuksi. Hautakivekseen hän oli ostanut erään paikkakuntalaisen isännän näyttävän porraskiven.

Veli Merikoski oli Uukuniemen esikaupunki Sortavalan poikia, koska hänen isänsä Kaarlo Merikoski toimi ennen sotia yli kolmekymmentä vuotta Sortavalan seminaarin opettajana ja Sortavalan kaupungin kansakoulujen tarkastajana, joten on ymmärrettävää, miksi hän viihtyi Uukuniemen seudulla.

Veli Merikoski oli aikanaan maamme johtava julkisoikeuden asiantuntija, jonka kirjoja minäkin aikoinani tentin. Parhaiten kansa kuitenkin muistaa hänet presidentti Kekkosen myllykirjeen johtavana saatanan tunarina. Tosin Kekkosen myllykirjeiden kirjaversiossa saatanan tunarit on sievistetty onnettomiksi tunareiksi.

Merikoski toimi iloisella 1970-luvulla maamme poliittisia virkanimityksiä arvostelleen virkamiesryhmän puuhamiehenä ja sen vuoksi Kekkonen häneen suivautui. Virkamiesryhmä epäili poliittisten virkanimitysten sitovan käytännössä virkamiehen suosimaan lähinnä oman puolueensa tavoitteita. He vaativat, että hallintoa rappeuttavasta suosintajärjestelmästä luovutaan.

 Se, että maamme pääministeri, eli ylin poliittinen johtomme, bilettää, on herättänyt kielteistä huomiota maassamme ja huvittuneen myönteistä huomiota maailmalla. Ennen ei maamme ylin poliittinen johto tiettävästi bilettänyt. Mannerheim tosin joi kaksi piripintaista lasillista kovaa viinaa joka päivä, mutta tiedossa ei ole, että hän olisi koskaan bilettänyt Sanna Marinin lailla.

Ainut maininta siitä, että maamme ylin poliittinen johto on historian aikana harrastanut biletystä, löytyy entisen Yleisradion johtajan Aarre Elon muistelmista. Hän kertoo muistelmissaan, miten maalisvaalien iltana 1970 keskustapuoluelainen presidentti Kekkonen saapui ystävänsä demari Väinö Leskisen kanssa ”saunomaan” ja seuraamaan vaalitulosten laskentaa yleisradion saunaan. Miehet olivat kavereita eräistä poliittisista eroista huolimatta, sillä heitä yhdistivät samankaltaiset harrastukset eli viina ja naiset.

Tuloslaskennan aikana selvisi, että Leskinen putosi eduskunnasta. Tämä sai Väiskin purskahtamaan itkuun. Reiluna kaverina tasavallan presidentti kuitenkin yritti saada itkun loppumaan lupaamalla ystävälleen tulevan ulkoministerin paikan. Lupaus piti, vaikka muuten moni asia saattoi seuraavana aamuna olla unohduksissa.

Saunareissullaan tasavallan presidentti alkoi Elon todistuksen mukaan vaatia myös naisia paikalle. Mutta mistäpä niitä siihen aikaan olisi löytynyt, ei ainakaan Elolla niitä suhteita ollut. Tasavallan presidentti ei sellaisia selittelyjä hyväksynyt, vaan hänen mielestään radion johto muodostui paskahousuista ja tyhjätaskuista. Ja oikeassahan tasavallan presidentti tietenkin oli tässäkin asiassa.

Tuosta uutisesta, jonka mukaan Dimitri Medvedev on suorittanut asepalveluksensa Huuhanmäen kasarmilla Uukuniemen lähellä, tuli mieleeni, että Yle sai viitisen vuotta sitten Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen höpöhöpöuutisoinnista, koska se kertoi, että voittamaton Puna-armeija koulutti 1930-luvulla Karjalassa sotahirviä taistelemaan valkobandiitteja vastaan.  Julkisen sanan neuvoston mukaan kyseessä on venäläisen lehden aprillipila vuodelta 2010, jota Jaakkimassa Huuhanmäen kasarmin valtavaan kallioluolaan sotamuseon perustanut liikemies alkoi hyödyntämään markkinoinnissaan.

Ja hyvin alkoikin hyödyntämään, koska itsekin matkustin aikoinani vasiten tutustumaan museon sotahirviaineistoon. Pääsinkin tutustumaan. Tosin vaikeuksia oli, koska museon opas ei puhunut tuntemiani sivistyskieliä, joten jouduin kehonkielellä esittämään hirveä ja päästelemään suustani sodan ääniä. Sitten minut osattiinkin ohjata hirvikuvien äärelle. Yhdessäkin kuvassa punasotilas ampui Emma-pikakiväärillä hirven selästä käyttäen tukevana jalustana ratsunsa sarvia.Tosin jotenkin vaisu opas oli kuvia esitellessään ja ehkä hän ymmärsi häpeillä jotain.

Mutta itse olen sitä mieltä, että hyvä juttu on hedelmällisempi asia kuin tylsä totuus enkä luovu Ylen saaman valehtelutuomion jälkeenkään luopumaan uskostani sotahirviin. Sitä paitsi minulle on kerrottu, että sodan jälkeen itärajan  hirvimiehet ihmettelivät sitä, miten eräät saaliseläimet eivät ollenkaan pelänneet laukausten ääntä, vaan sen sijaan ryntäsivät pelotta päin asemiehiä, johon ne varmaankin oli opetettu niiden palvellessa Puna-armeijan riveissä.

 Melkein tunnen Venäjän ilmeisen kakkosmiehen Dimitri Medvedevin, jonka sukunimi muuten on suomeksi Karhunen, sillä Pietarissa opin tuntemaan ilmeisen pahasuisen venäläisen naispuolisen matkaoppaan, joka valitteli sitä, ettei aikoinaan hakannut ”sitä perkeleen kääpiötä enempää”. He olivat nimittäin lapsena leikkineet samalla hiekkalaatikolla.

Muutenkin minulla on yhteistä Venäjän poliittisen johdon johtavan sotilasasiantuntija Medvedevin kanssa, koska hän on suorittanut asevelvollisuutensa Huuhan kasarmilla ihan Uukuniemen lähellä, jossa nyt olen hellettä paossa. Hänen sotilaskoulutuksensa kesti peräti 1,5 kuukautta, joka on selvästi enemmän kuin presidentti Vladimir Putinilla tai puolustusministeri Sergei Shoigulla, jotka eivät lehtitietojen mukaan ole palvelleet armeijassa päivääkään. Niinpä minusta on selvää, että Medvedev on Venäjän johtava sotilasasiantuntija.

Joku asiaa tuntematon voi tietysti väittää, että Venäjän asevoimien komentaja kenraali Valeri Gerasimov on Medvedeviäkin asiantuntevampi sotilasasioissa, mutta tätä väitettä voi epäillä. Viimeisin tieto Garasimovista on, että hän uskaltautui loppukeväästä niin lähelle tulilinjoja, että olisi haavoittunut lievästi ukrainalaisten raketti-iskussa. Julkisuudessa hän ei ole kuitenkaan tämän lievän haavoittumisen jälkeen esiintynyt ja ainakin sosiaalisessa mediassa epäillään, että kenraali olisi lievän haavoittumisen jälkeen menehtynyt, koska olisi pudonnut maanalaisen bunkkerinsa ikkunasta.

 Suonenjoen Kellarikallerian suomalaisen taiteenillassa teki minuun suuren myönteisen vaikutuksen eläkkeellä oleva entinen Kuopion kaupunginarkkitehti Leo Kosonen, joka esitti eräältä romaninaiselta oppimansa laulun puhtaalla mustalaistenorilla.

Rohkenin kysyä Kososelta, että onko mahdollista, että ainakin joku romani voisi loukkaantua siitä, että valkolaismies laulaa mustalaismiehen äänellä; asianhan voisi tulkita kulttuuriseksi omimiseksi. Voi olla, että esimerkiksi saamelaiset paheksuisivat sitä, jos lantalainen alkaa esiintyä joikaajana. Kososen mukaan hänen romaneilta saamansa palaute on ollut vain myönteistä.

Rohkenin esittää toivomuksen, että seuraavalla kerralla Kosonen esittäisi mustalaismiehen äänellä Pettäjän tien, jonka monikin romanilaulaja on levyttänyt. Yllätyksekseni huomasin internetistä, että Pettäjän tie ei ehkä sittenkään ole mustalaismusiikkia ainakaan korkeimman oikeuden mukaan. Wikipedia kertoo tapauksesta seuraavaa:

”Alun perin ”Pettäjän tien” tekijäksi oli merkitty Pirkko Ahlgren, mutta syksyllä 1977 Korkein oikeus päätti laulun olevan jäljitelmä Erkki Laurokarin kappaleesta ”Kohtalon kukka” ja näin ollen kappaleen tekijäksi Teostossa merkittiin Laurokari.

Maria Schulgin teki syksyllä 1967 Yleisradioon ohjelman Marraskuun liikkeestä. Schulgin ja ohjelman äänittäjä Matti Vehniäinen haastattelivat ja äänittivät Helsingin Hakaniemen sillan alla asuneita alkoholisteja, joiden joukossa oli myös Erkki Laurokari. Laurokari lauloi ohjelmaan oman kappaleensa ”Kohtalon kukka”. Aikoinaan vankilassa Sukevalla tuomiotaan kärsinyt Laurokari oli laulanut tuotantoaan vankitovereilleen ja sitä kautta kappale oli levinnyt romaniväestön keskuuteen. Automaalarina työskennellyt Taisto Ahlgren esitti kappaleen romanien työssäkäyntiä käsitelleessä TV-ohjelmassa helmikuussa 1968.

Vuonna 1970 Ahlgren levytti kappaleen Scandialle ja sen sovittajana toimi Jaakko Salo. Samana vuonna levytetty Fazerin julkaisema Eino Grönin versio oli merkitty Laurokarin nimiin. Vuonna 1977 Grön esitti televisiossa Lavatanssit-ohjelmassa englanninkielisen version. Vuoden 1977 oikeudenkäynnissä Schulginin äänite toimi todisteena ja Scandia määrättiin maksamaan korvauksia Laurokarin puolisolle.”

Muuten internetin Suomi 24-keskustelupalstan mukaan Pettäjän tien tunnetuin levyttäjä Taisto Ahlgren olisi ollut kuuluisan entisen asianajaja Heikki Lampelan kasvatti-isä. Voi olla, että Lampelakin oli mukana jutun oikeuskäsittelyssä. Suonenjokelaisten hyvin muistama Iso-Valtti Balzar oli Lampelan vaari.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa musiikkia: https://www.youtube.com/watch?v=ldKzVSmI4pM

Ikonitaiteesta en tosiaankaan, kuten olen ennenkin todennut, ymmärrä tuon taivaallista, mutta raha-asioista ymmärrän sitäkin enemmän, koska olen nuuka kuin piru. Tämän vuoksi Lapinlahden näyttelyn suosikki-ikoniksi valitsin Jumalan kuvan, jonka tekemisessä on pyritty säästämään kustannuksissa. Yleensähän ikonit ovat hämmästyttävän hintavia, koska esimerkiksi niitä suojaava riisa on monta kertaa tehty hopeasta.

Sen sijaan minun suosikissani kallis hopeinen riisa on korvattu halvahkolla tinapaperilla, jollaista saa vaikkapa Saludo-kahvipaketin pussista. Lisäksi suosikki-ikonissani on koristerekvasiitaksi ostettu uskoakseni Tiimarista paperikukkia, jotka lienevät kiinalaisvalmistetta. Mutta ihan vaikuttava Jumalan kuva on saatu syntymään myös korvikemateriaaleilla.

Kaikkitietävä Wikipedia kertoo ikoneihin liittyvästä riisasta, joka on muuten myös Kuopion ortodoksisen museon nimi, seuraavaa: ”Riisa (ven. риза) on metallinen, usein hopeasta tehty ikonia peittävä ja suojaava, koristeellinen vaippa, suojalevy. Riisaa pidetään ikonin kuvan päällä. Se suojaa ikonia muun muassa tuohuksien tai lampukoiden savulta ja noelta sekä ihmisten koskettelulta. Riisassa on aukkoja, joista näkyy esimerkiksi ikoniin maalatun henkilön kasvot ja kädet ja muitakin yksityiskohtia.”

 Sikäli kannatti käydä Lapinlahden ikoninäyttelyssä, että opin taas uutta Suomen, isiemme maan, vaietusta historiasta. Kuvan Johannes Sonkajanrantalaista esittävän ikonin järkyttävää tarinaa ei yleisesti tunneta meidän suomalaisen valtaväestön parissa.

Alunperin kuvan Johannes oli sukunimeltään Karhapää ja hän toimi ennen sisällissotaa Itä-Suomessa kiertävänä ortodoksisena uskonnonopettajana. Keväällä 1918, jolloin Suomessa oli sairastuttu joukolla tappamispsykoosiin, myös Johannes Karhapää teloitettiin Joensuussa varmuuden vuoksi, koska häntä pidettiin epäilyttävänä tyyppinä, vaikkakaan punikiksi häntä ei voitu syyttää.

Johannes Karhapään tapaus ei kuitenkaan vaipunut unholaan, vaan 29. marraskuuta 2018 ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi julisti Johannes Karhapään kuuluvan ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon nimellä Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilainen. Kanonisointia täsmennettiin toukokuussa 2019 niin, että Karhapään nimeksi tuli Johannes Sonkajanrantalainen.

Karhapään pyhien joukkoon liittämisen jumalanpalvelukset toimitettiin Sonkajanrannan Pyhän profeetta Hannan kirkossa 12.–13 heinäkuuta 2019.

Lisätietoa Johannes Karhapään vaiheista löytyy tästä linkistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes_Karhap%C3%A4%C3%A4

Kerrassaan mahottoman jännää on seurata suomalaisten yleisurheilijoiden esityksiä silloin, kun ulkomaalaiset kanssakilpailijat eivät ole niitä häiritsemässä. Eilinenkin Kalevan kisojen miesten kuulantyönnön finaali oli huikea jännitysnäytelmä.

Kuulantyöntäjäksi hoikahko Timo Kööpikkä hallitsi kisaa selvästi viimeiselle kierrokselle asti. Viimeisellä työnnöllään kuulantyöntäjäksikin vantterahko Eero Ahola paransi huimasti aiempaa tulostaan ja siirtyi kisan johtoon tuloksella 18.06. Kilpailun viimeisenä työntäjänä Timo Kööpikkä vastasi hyvin ja pitkällisen mittailun tuloksena todettiin hänen hävinneen mestaruuden vain sentillä.

Kilpailua seuratessa jännitin myös sitä, että jääkö voittotulos alle 18 metrin. Viimeksi niin tapahtui vuoden 1965 Jyväskylässä pidetyissä Kalevan kisoissa, jolloin Matti Yrjölä voitti tuloksella 17,85. Ilahduttavaa oli kuitenkin lopuksi todeta, että maamme kuulantyönnöntaso on kuitenkin parantunut pikkuisen 57 vuodessa. Ilahduttavaa ei kuitenkaan ole se, että tällä hetkellä maamme huiput häviävät maailman huipuille viitisen metriä.

Itse olin paikanpäällä seuraamassa vuoden 2000 Kalevan kisoja Lahdessa, jolloin Suomi oli maailman johtava kuulantyöntömaa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ohella. Loppukilpailussa oli peräti kahdeksan yli 20 metrin miestä, ja niinpä lopulta mestaruuden voittaneella Arsi Harjulla oli täysi työ selvitä kisan kolmelle viimeiselle kierrokselle. Hän kuitenkin selvisi ja selvisi sitten myös Sydneyn olympialaisiin, jossa kullan voittaminen olikin Harjulle helpompaa kuin Suomen mestaruuden voittaminen aiemmin kesällä.

Tällä hetkellä Suomen taso sekä kuulantyönnössä että kiekonheitossa on surkea. Kiekon karsinnassakin vain kolme miestä ylitti 50 metrin haamurajan, kun taas naapurimaissamme huiput hätyyttelevät 70 metrin haamurajaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että kuulantyönnön ja kiekonheiton taso saadaan Suomessa nopeasti maailmantasolle vaikkapa siten, että entinen Hiihtoliiton päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö palkataan kiireesti kuulantyönnön ja kiekonheiton lajivastaavaksi.

Olen eittämättä huonoin Helsingin Yliopiston ylemmän oikeustieteellisen tutkinnon suorittanut ihminen maassamme ja ainut elämänala, josta en ole ollut elämässäni yhtään kiinnostunut, on juridiikka. Kuitenkin rikosoikeuden tentissä loistin, koska siinä menestyäkseni minun tarvitsi miettiä vain sukulaisteni ja tuttavieni tapauksia.

Kuitenkin ymmärsin tänään, että pari päivää sitten kirjoitin taas ropakantaa maamme lainsäädännöstä, kun kiljusta kirjoitin. Olin asiassa täysin väärässä. Nimittäin niitä harvoja asioita, joita nykyään saa maassamme vapaasti tehdä, on kiljua.

Tietooni on tänään saatettu, että vahvasti lestadiolaistaustainen Sipilän hallitus vapautti maassamme kiljun valmistuksen muutama vuosi sitten. Sama kristillissiveelliseltä pohjalta toiminut hallitus vapautti maassamme muuten myös kauppojen aukioloajat ja niinpä kaupat saavat nyt olla avoinna myös pitkänäperjantaina ja jouluna.

Myös taksitoiminta vapautui jopa siinä määrin, että itse en ainakaan osaa enää pirssiä tilata. Kärkkäälän kylätaksikin pitäisi kuulema tilata Vesannolta asti noin 100 kilometrin päästä.

Yksi selvä muisto on Donin kasakoista, jotka tsaarin armeijan sotilaina majailivat Kuopiossa noin sadan vuoden ajan. Nimittäin Isolla hautausmaalta löytyy kuvan viehättävä kasakoiden muistokappeli, jonka ovi oli vuosikymmeniä lukittuna sen jälkeen, kun Venäjän armeija vallankumouksen jälkeen jätti Kuopion.

Muistelen kerrotun, että joskus 1990-luvulla löytyi avain, jolla muistokappelin ovi saatiin auki. Olen joskus päässyt kurkistamaan tähän viehättävään rakennukseen sisälle ja silloin minulle kerrottiin, että se olisi ollut samassa kunnossa kuin vuonna 1917.

Silmääni pisti kappelissa ollut viehättävä kukkakimppu, joka minusta näytti muoviselta, mutta saattoihan se olla vaikka keramiikkaa tai peltiä. Karjalassa olen vanhoilla haudoilla nähnyt ruostuneita peltisiä kukkia ajalta ennen muovin keksimistä.

Savolaiseen kansanperinteeseen ei ole jäänyt kauhutarinoita maakuntaa miehittäneistä kasakoista, mutta Kuopion kaupungin historiikissa kerrotaan, että kaupunkilaisissa herätti pahennusta se, että tsaarin armeijan kurin löystyttyä kasakoita nähtiin hautausmaalla ryypiskelemässä ja pelaamassa korttia.

Tosin ortodoksisessa perinteessä ei liene tuomittavaa se, että hautausmaalla pelataan korttia ja juodaan vodkaa. Jossain Vienan Karjalan kalmismualla näin jopa haudan, jolle sureva leski oli jättänyt miesvainajalleen vodkapullon, tupakkatopan ja korttipakan.

Itse epäilin, että leski oli jättänyt lahjansa, jotta mahdollisen ylösnousemuksen hetkellä aviosiippa pääsisi heti mieliharrastustensa pariin, mutta minua viisaammat ovat kertoneet, ettei selityksenä ollut ylösnousemuksen odotus, vaan pelkästään sikäläinen tapa muistaa vainajia.

 Vaan kyllä minä olen ylpeä Savon piäkaapunti Kuopiosta ja varsinkin sen jalkapallokulttuurista. Eilenhän Kups suorastaan nöyryytti Euro-kentällä Moldovalaisen vastustajansa ja eteni jossain merkillisessä Euro-cupissa kolmannelle kierrokselle.

Kolmannen kierroksen ottelua ei voi Fifan mielestä pelata Kuopion Keskuskentällä, koska Keskuskenttää pidetään jostain syystä, jota voi vain arvailla, jalkapallokulttuuria loukkaavana ja Kups joutuu pelaamaan kotopelinsä Suomen Turussa.

Epäilen, että yksi syy Kuopion Keskuskentän sopimattomuuteen arvo-ottelun pelipaikaksi on tämä kuopiolaisen jalkapallopyhätön kansainvälinen TV-torni, jonne kiipeämistä Fifan herrat pitänevät työsuojelullisena riskinä selostajan kannalta. Jossain määrin tätä näkemystä voi pitää perusteltuna, koska kun edellinen Euro-cup-ottelu pelattiin Kuopiossa, niin TV-selostaja valitteli sitä, että selostuskopissa oleva ampiaispesä häiritsee ottelun seuraamista.

Mutta itse olen ylpeä tuosta kuvan TV-tornista, joka mielestäni pitäisi julistaa suojelukohteeksi. Tornia pystytettäessä on suorastaan nerokkaasti hyödynnetty ilmeisesti vanhoja hetekoita, pintalaudan pätkiä, käytettyjä apulantasäkkejä ja roskalavalta löydettyjä pressun riekaleita.

Kuvan TV-torni osoittaa sen, että Kuopion päättäjät osaavat priorisoida asioita ja antaa sille, että aikamiehet juoksevat nahkakuulan perässä ilman järkevää syytä, juuri sen arvon, joka moiselle toiminnalle kuuluukin.

Sen sijaan esimerkiksi terveyspalvelut toimivat Kuopiossa hyvin, vaikka potkupallokenttä ei ole kansainvälistä tasoa. Muistanpa muuten, miten eräs turkkilainen potkupallojoukkue kävi pelaamassa Kuopiossa ja ihasteli kaupunkia ja sen palveluja, mutta kun sitten tultiin pelipaikalla, vieraat muuttuivat hyvin mietteliään näköisiksi. Ja kun tanskalainen potkupallojoukkue kävi toissa kesänä kalakukkokaupungissa pelaamassa, kieltäytyivät pelaajat menemästä ottelun jälkeen kentän sosiaalitilojen suihkuun, vaan he peseytyivät vasta hotelli Atlaksessa.

Maailmantilanne on nyt sellainen, että maamme metalliteollisuudella näyttää menevän hyvin, koska Patrian panssariajoneuvojen kysyntä on kova. Pieni ja köyhä Latviakin tilasi Suomesta juuri 200 panssariautoa ihan isolla rahalla.

Luulen, että varsinkin energiapulasta kärsivään Keski-Eurooppaan kannattaisi kaupitella myös kuvan Suomessa kehitettyä risukeitintä, jota myös kehitysmaakeittimeksi kutsutaan. Itse testasin juuri mökillä laitteen toimivuutta ja hyvin se toimi. Iso kattilallinen tiskivettä lämpisi kymmenessä minuutissa polttavan kuumaksi kourallisella muutaman sentin mittaisia risunpätkiä.

Myös maamme vaikeuksissa oleva puunjalostusteollisuus voisi huomioida tuollaisen risukeittimen tarjoamat mahdollisuudet. Suomella on pitkät perinteet tuonkaltaisessa tuotannossa. Muistelen, että reilut sata vuotta sitten toimi Leppävirralla koivukeppitehdas, joka valmisti maailman parhaita koivukeppejä. Niitä ranskalaiset viininviljelijät käyttivät köynnöksiensä tukina.

Pikkuisen elättelin toiveita, että Uukuniemelläkin olisi juhlittu mitalia, mutta pärjännyt Uukuniemen tyttö Tiia Kuikka 35 kilometrin kävelyssä eikä ihme. Nimittäin vajaat kolme vuotta sitten hän jäi harjoituslenkillään auton alle ja sen lisäksi, että monia luita katkesi, kallo murtui, jonka seurauksena hän sai keskivaikean aivovamman.

Ennen starttia Kuikkaa haastateltiin eikä hän itsekään ollut toiveikas menestymisen suhteen, koska oli juuri sairastanut angiinan ja sen jälkeen tavallisen flunssan. Akillesjännekin oli tulehtunut ja juuri ennen starttia sormeen oli tullut haava. Niinpä kilpailun aikana Kuikka joutui ilmeisesti jonkin verran juosta hilppaisemaan pysyäkseen kanssakilpailijattarien vauhdissa ja sen vuoksi hänet diskattiin. Toivottavasti jatkossa Tiian terveysongelmat helpottavat, koska hän on erittäin lahjakas ja esimerkiksi neljä vuotta sitten 50 kilometrin mm-kilpailussa hän oli 18..

Muuten huikea on 500 asukkaan Uukuniemen urheiluhistoria. Vuonna 1984 olin Los Angelesin olympialaisten aikaan Uukuniemellä, kun pitäjän oma poika Juha Tiainen voitti moukarissa olympiakultaa. Rajan asukkaina sikäläiset ihmiset ovat ulkopolitiikassa realisteja ja muistanpa, miten linja-autossa pohdittiin sitä, että mitenkähän meidän Juhalle olisi käynyt, jos Venään miehet olisivat olleet mukana.

Huonostihan siinä olisi voinut käydä, koska maailman tilastossa neljä neuvostoliittolaista oli Tiaisen edellä. Siihen aikaan itänaapurilla oli sellaiset valmennusmenetelmät käytössä, että Donin kasakoiden jälkeläinen Juri Sedyh viskaisi vuonna 1986 nykyäänkin voimassa olevan maailmanennätyksen 86,74.

Juha Tiainen oli varmaankin itänaapurin moukarimiesten hyvä kaveri, koska virolainen Juri Tamm saapui olympiavoittajan hautajaisiin vuonna 2003 ja toi sinne myös Sedyhin, Litvinovin ja Nikulinin, puolesta kunnianosoituksena moukarin, joka on nyt Juha Tiaisen haudalla.

Kuten yleisesti tiedetään, niin urheilussahan ei ole tärkeintä voitto, vaan vastustajan totaalinen nöyryyttäminen. Yleisurheilun mömmönkisojen viimeisenä päivänä rakkaat naapurimme nöyryyttivät suomalaiset totaalisesti.

Nimittäin meikäläisten ainut ilon aihe kisoja seuratessaan oli se, että myös Ruotsilla ja Norjalla näytti menevän huonosti. Jopa herrasmiesmäisyydestään tunnettu entinen työläishiihtäjä K-P Kyrö reagoi lehtitietojen mukaan sosialistisessa mediassa näyttävästi siihen, kun norjalainen ennakkosuosikki jäikin tonnivitosella toiseksi ja kirjoitti twitterissä selvästi riemastuneena heti kisan jälkeen, että ”Nyt on turska nyljetty”.

Viime yö oli sitten varmasti painajainen monelle suomalaiselle yleisurheilun ystävälle. Seiväskilpa osoitti, että Ruotsia edustava maailmankansalainen on tällä hetkellä yleisurheilun suurin tähti.

Lisäksi Norjan pilkattu juniorijuoksija voitti 5.000 metrillä kovat kenialaisetkin, vaikka kapitalistinenkin tiedemies on joutunut myöntämään, että tieteellisen tutkimuksen mukaan keskimäärin kenialaisten sääriluut ovat huokoisuutensa vuoksi sen verran norjalaisten sääriluita kevyemmät, että keskimäärin kenialaisen tulisi vitosella voittaa norjalaista noin minuutin. Viime yönä niin ei käynytkään syistä, joita voi vain arvailla.

Muuten mielenkiinnolla odotan valtakunnan syyttäjän kannanottoa K-P Kyrön esittämään lauseeseen, että ”Nyt on turska nyljetty”. Minusta siinä on lähes samalla tavalla ainesta kansanryhmään kohdistuvaan kiihotukseen kuin Kalle Päätalon lähes jokaisessa teoksessa ilmenevään väitteeseen, että kaikki Kuusamon miehet ovat riippamunia ja tuppikulleja.

Itärintamalta ei kuulu mitään hyvää. Ellei Venäjällä tapahdu jälleen vallankumousta, on vaikea uskoa, että hyvää ja oikeudenmukaista sopimusta  tappamisen tilapäisestä loppumisesta saadaan Ukrainaan – pikaiseen rauhansopimukseen en usko. Ilmeisesti Nato ei uskalla ydinsodan vaaran vuoksi puuttua kunnolla Venäjän hyökkäykseen. Jos taas Ukraina alkaisi päästä sodassa voitolle, saattaisi Putin turvautua vaikka ydinaseisiin, koska vaikea uskoa, että hän suostuu nöyryytetyksi.

Niinpä inhorealistinen lopputulos tappamisen loppumiselle olisi se, että Länsi antaa Venäjän vallata Itä-Ukrainan, Krimin ja maayhteyden sinne. Hyvityksenä Ukrainalle annetaan Naton turvatakuut ja mutama sata miljardia euroa rahallista apua maan jälleenrakentamsieen. Avustukset voitaisiin maksattaa Venäjällä siten, että Lännen käsiin jäänyt 300 miljardin Putinin sotakassa sekä Lännessä sijaitseva Venäjän ja sen oligarkkien omaisuus takavarikoidaan ja luovutetaan Ukrainalle.

Länsi voisi myös määrätä tuntuvat tullit Venäjän tuonnille ja viennille vaikkapa seuraavaksi sadaksi vuodeksi opiksi ja ojennukseksi seuraaville Putineille. En muuten jaksa uskoa, että elävinä ydinaseilla ihmiskuntaa uhkailevia Putinia, Lavrovia tai Medjeviä saadaan Haagiin tuomiolle, vaikka syitä saattaisi olla pilvin pimein.

Tietysti totuus on sodan ensimmäinen uhri, mutta siitä huolimatta olen taipuvainen uskomaan Ukrainaa siinä, että Venäjä on muuttanut tykistötukikohdakseen Zaporižžjan ydinvoimalaitoksen, joka on Euroopan suurin ydinvoimala. Voimalassa on kuusi 1.000 megawatin ydinreaktoria. Jos tieto on totta, niin se on hirmuista ja rikoksesta vastuussa oleva tuomittakoot elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa siitä, että huomattavasti pienemmän Tshernobylin ydinvoimalassa sattui ihan ilman vuonna 1986 sotaakin pienehkö ydinonnettomuus, jossa vapautui yhden reaktorin radioaktiivisuudesta pienehkö vain 5 % osuus sen radioaktiivisuudesta. Niinpä ainoastaan vain noin 30 kilometrin suojavyöhyke jouduttiin muuttamaan luonnonsuojelualueeksi luultavasti vuosituhansiksi.

Voimalaonnettomuuden on arvioitu maksaneen Ukrainalle 150 miljardia dollaria eli viidenneksen nykyisen sodan kuluista. Neuvostoliitolle onnettomuus maksoi erään laskelman mukaan kolme kertaa enemmän, mitä ydinvoimalat olivat valtiolle siihen mennessä tuottaneet.

Wikipedian mukaan Tshernobylin voimalaitos on nyt palaamassa sähkön tuotantoon. Nimittäin ydinvoimalan alueelle on rakenteilla aurinkovoimalaitos. Ensimmäiset paneelit on kytketty sähköverkkoon vuonna 2018. Alue sopii hyvin aurinkovoiman tuotantoon, koska saastumisen johdosta se on poissa muusta käytöstä hyvin pitkään ja ydinvoimalaitoksen jäljiltä infrastruktuuri sähkön välittämiseen on pitkälti olemassa. Aurinkovoimalaitoksesta on suunniteltu 1 000 megawatin kokoista. Maan hinta on erittäin halpaa suojavyöhykkeellä.

 Maamme sota- ja juopotteluhistoriaa tarkasteltaessa ei sovi unohtaa myöskään kenraali A. F. Airoa, joka huolimatta 157-senttimetrin pituudestaan oli yksi Suomen suurimmista sotilaista, vaikka ei ollutkaan mikään vesipoika. Saman mittaisia suuria sotilaita olivat muuten myös tarkka-ampuja Simo Häyhä ja Mannerheim-ristin ritari kaukopartiomies Paavo Suoranta.

Vaikka marsalkka Mannerheim johti Suomen sotaa, niin sotatoimia johti veitsen terävä kenraali A. F. Airo. Hän asui sodan jälkeen Heinolassa ja niinpä kaupungissa virisi pari kymmentä vuotta sitten ajatus siitä, että kenraalille olisi pystytettävä muistomerkki.

Eräs heinolalainen taiteellisesti lahjakas sotaveteraani-rakennusmestari hahmottelikin muistaakseni Pillilupi-askin kanteen oman mielestäni ihan hyvän luonnoksen Airon muistolaataksi, mutta siinä vaiheessa oikeat taiteen harrastajat käynnistivät keskustelun asiasta ja ilmeni, että kenraalia pidettiin niin tärkeänä hahmona, että kaksiulotteinen muistomerkki ei riitä, vaan ulottuvuuksia tulee olla kolme. Niinpä Heinolan eräässä puistossa onkin nyt oikean taiteilijan tekemä kolmiulotteinen A. F. Airo-patsas eikä rakennusmestarin tekemä kaksiulotteinen laatta.

Kiihkeään muistomerkkikeskusteluun reagoi nopeasti myös kaupungin oma kuvanveistäjä Vesa Väänänen, joka valmisti erilaisesta kierrätysmateriaalista vaihtoehtopatsaan, joka on eräänlainen ivamukaelmamainen kamelihahmotelma nimeltään A. F. Kairo. Sen keskeisenä elementtinä on syistä, joita voi vain arvailla, viskitynnyri, jonka taiteilija itse korosti symboloivan Airon patsaasta käytyä kansalaiskeskustelua. Se ei ole vain kolmiulotteinen, vaan peräti neliulotteinen, neljäntenä ulottuvuutena on onttous.

Myöhemmin taiteilija Väänänen lisäsi työhönsä lisää eläinrekvisiittaa, sillä Kairo-kameli sai rinnalleen poikasen. Mielestäni kana olisi kuitenkin ollut osuvampi otus. Muutama vuosi sitten julkaisi Airon sodanaikainen sihteeri, nimeltään Kananen, muistelmansa, joista ilmenee, että sihteerin suhde esimieheensä oli lievästikin ilmaisten erittäin likeinen. Lieneekö suhteen laatuun vaikuttanut se, ettei Marski päästänyt Airoa lomille koko sota-aikana.

Eilen mainittu K. M. Wallenius ei ollut sota-aikana sittenkään ainut kenraali, jonka juopotteluun kiinnitettiin huomiota. Todistajan lausunto toisen savolaiskenraalin Taavetti Laatikaisen mieltymyksestä elämän pikkuiloihin löytyy kolmannes vuosisata sitten ilmestyneestä Paul Koskisen muistelmakirjasta ”Elämän syleilyssä”.

Kommunistiksi epäillyn sotamies Paul Koskisen poliittisesta luotettavuudesta ei oltu talvisodan aikana täysin varmoja. Kuitenkin kansallisen hädän hetkellä häntäkin tarvittiin ja miehelle yritettiin löytää kykyjä ja taipumuksia vastaava tehtävä. Niinpä hän joutui kenraali Taavetti Laatikaisen esikuntaan lähetiksi, jonka toimenkuvaan kuului vartioida esikunnan pihalla ollutta suojeluskuntapatsasta, koska oli ilmennyt, että varsinkin yöaikaan monet, etenkin Koskisen inhoamat lotat kävivät Koskisen käyttämän ilmaisun mukaan ”sihauttelemassa” sen suojassa.

Kunnon sotamies Koskinen hoiti suomalaisen sotilaan lailla velvollisuutensa tunnollisesti joutuen jopa varoituslaukauksien avulla keskeyttämään lottien sihauttelun. Talvisota päättyi ja pohjimmiltaan rauhanmiehenä Koskinen päätti juhlistaa tapahtumaa. Hän lämmitti saunan ja houkutteli paikalle vallan erään kansakoulunopettajattaren kylpeäkseen ja ”tellätäkseen”, jota ilmaisua muistelija käyttää, tämän kanssa. Mutta Koskisen huolellisesti suunnittelema operaatio ei onnistunut.

Nimittäin huumorintajustaan ja lihavuudestaan maankuulu kenraali Taavetti Laatikainen ymmärsi myös saunomisen ja naisten päälle ja hän suoritti sitten viime hetkellä oikea aikaisen intervention. Koskisen mukaan ”Pappa Laatikainen tulikin paikalle iloisena, ystävällisenä ja puuteria poskilla. Minun piti sinä iltana käydä kansakoulunopettajattaren kanssa saunassa ja telläämässä, mutta sen tekikin Laatikainen. Tälle miehelle en ole kaunainen, sillä pappa Laatikainen oli niin humaani ihminen, että jos kaikki miehet olisivat hänenlaisiaan, niin sodat jäisivät sotimatta.”

Tuohon voi vain sanoa, että helppoahan sitä on olla humaani ihminen, kun toinen ensin lämmittää ensin saunan ja houkuttelee kansakoulunopettajattarenkin valmiiksi paikalle tellättäväksi.

Laatikainen oli muutenkin kova mies saunomaan. Sota-aikanakin hän saattoi kadota päiväkausiksi esikunnastaan ”saunareissuilleen”. Mikään vesipoika Laatikainenkaan todellakaan ollut, mutta Mannerheim katseli Laatikaisen taipumuksia sormiensa läpi, koska arvosti tämän turtahermoisuutta. Häntä ei esimerkiksi yksi suurhyökkäys paljoa hetkauttanut.

Turhaan en ole tutkinut suomalaissotilaiden juopotteluharrastusta, koska luulen keksineeni Jonna Pulkkisen ja Mika Wistin Viinalla terästetty sota- kirjasta ratkaisun ihmiskunnan vesihuolto-ongelmaan. Nimittäin sota-aikana Suomessa oli käytössä korvikemoottoripolttoaine, jossa bensiiniä oli 72 % ja alkoholia 22 %. Nokkelat korpisoturit kehittivät nerokkaan menetelmän, jolla arvoton bensa ja himoittu viina eroteltiin toisistaan. Niin saatiin juoma, jota kutsuttiin houkuttelevasti telaketjuksi.

Nimestä päätellen kyseisen päihteen valmistukseen käytettiin aluksi Laguksen panssarien polttoainetta ja tästä asiasta minulle kertoi vuosikymmeniä sitten enoni Risto, jota oli koulutettu Inkeri-nimisen panssarivaunun kuljettajaksi samaan aikaan, kun hänellä oli myös Inkeri-niminen tyttöystävä. Enoni mukaan telaketjua nautittiin porukassa siinä määrin, että kenttäkäymäläkin haisi syistä, joita voi vain arvailla, bensiinille

Telaketjun tislaus tapahtui siten, että selkeällä pakkaskelillä polttoainetta valutettiin hitaasti suksen olasta pitkin, jolloin haitalliset epäpuhtaudet jäätyivät matkan varrella ensiksi ja alkoholi valui suksen kannasta keräysastiaan. Suksen puuttuessa apuvälineenä voitiin käyttää vaikka rautakankea, kiväärinpiippua tai ratakiskoa.

Luulen, että samankaltainen kylmätislausmenetelmä oli aikoinaan käytössä myös suolan tuotannolla rikastuneessa Solovetskin luostarissa Vienanmerellä. Epäilen, ettei siellä suolaa eroteltu vedestä lämmön vaan jollakin erinomaisella tavalla pakkasen avulla. En usko, että saaren puuvarat olisivat riittäneet laajamittaiseen suolankeittoon, vaan tislaus perustui siihen, että jäätyessään suola ja merivesi erottuivat toisistaan ja tuloksena oli suolatonta jäätä ja suolaa.

Sillä varmuudella, jonka vain täydellinen tietämättömyys synnyttää, väitän, että arkitisissa oloissa on huomattavasti kustannustehokkaampaa tuottaa makeaa vettä merivedestä jäädyttämällä kuin keittämällä. Kesäaikaan suomalaiset jouten lojuvat jäänmurtajat voisivat hinata näin syntyvät makeat jäävuoret kohtuullista korvausta vastaan etelään tyydyttämään sikäläisen väestön vesihuollon tarpeita.

Eilen mainittu päämajan upseerien suosima Marskin ryyppy oli sangen hienostunut cocktail, joka sisälsi 97 % akvaviittia, 2 % vermuttia ja 1 % giniä. Sen sijaan sota-aikana miehistöllä ei ollut mahdollisuutta hankkia yhtä hienoja cocktaileja, mikäli on yhtään uskominen muutama vuosi sitten ilmestynyttä Jonna Pulkkisen ja Mika Wistin kirjaa Viinalla terästetty sota ja miksi ei olisi uskominen.

Kirjassa paljastetaan, että korpisotureiden humalan halu oli välillä niin voimakas, että miehet olivat valmiit nauttimaan juomaa, jonka valmistuksessa oli käytetty vallan sitä ihtiään. Ainakin eräässä porukassa oli hyvin taitava pontikkamestari, jonka johdolla prosessi aloitettiin keräämällä näkkileipää, joka lieneekin se normaali vaihtoehto mäskiä tehtäessä. Näkkileipää ei kuitenkaan ollut pula-aikana riittävästi ja niin oli turvauduttava raaka–aineen kierrätykseen.

Kenttäkäymälän takana olevasta ojasta mätettiin kaikki ulosteet kalliolle kuivumaan ja tämän kierrätysraaka-aineen kuivettua, se mätettiin käsin mäskitynnyriin näkkileipien sekaan. Kun mäski oli tarpeeksi käynyt, se keitettiin pontikaksi. Kirjan mukaan valmista ainetta ryypättiin sitten suurella halulla ja itse tarinan kertoja muistelee sanoneensa, että ”tuossa on niin vähän paskaa, ettei se mitään haittaa”. Se ei siis ollutkaan mitään paskapontikkaa.

Vaan ei ole Suomi enää suomettunut ainakaan Venäjän suuntaan. Edellisen kylmän sodan aikaan maamme televisiossa esitetty neuvostovastainen komedia Silkkisukat synnytti melkoisen älämölön, koska sen esittämisen pelättiin vaarantavat hyvät suhteet silloiseen hyvään itäiseen naapuriin, mutta eilen esitettiin vahvasti neuvostovastainen tragikomedia Stalinin kuolema eikä se ole synnyttänyt mitään älämölöä.

Tosin onhan se hieman arveluttavaa, että valtion omistaman Ylen kanavalla esitetään tyranni Stalinin kuolemaa käsittelevä elokuva samaan aikaan kuin julkisuudessa spekuloidaan naapurin nykyisen tyrannin epäillyillä vakavilla sairauksilla. Ihan hyvin voisi epäillä, että Putinin kylmenevän kalmon ympärillä saatetaan hyvinkin käydä yhtä dramaattinen valtataistelu, jollainen nähtiin kusilammikossaan kuolemaa tekevän Stalinin ympärillä.

Itse tosin epäilen, että Putin sittenkin vain näytteli mielen ja ruumiin sairauksia pitäessään kauhistuttavan puheensa helmikuun 22. päivän aamuna. Sen puheen jälkeen Länsi uskoi, että noin hullu ja kuolemansairas mies pystyy hyvinkin käynnistämään ydinsodan ja niinpä Ukrainaa ei ole uskallettu auttaa kuin ihan pikkuisen.

Itse muuten uskon, että jos Länsimaat olisivat heti hyökkäyksen ilmoittaneet antavansa Ukrainalle kaiken mahdollisen aseavun ja vaikkapa hirmuisen määrän rahaa, sota olisi jo päättynyt. Jos vaikka Suomi olisi ottanut miljardin lisää velkaa, joka ei tässä konkurssissa ole paljoa, avustaakseen hyökkäyksen uhria ja muut Länsimaat olisivat tehneet suhteessa saman päätöksen, Venäjän fasistinen hyökkäys olisi jo torjuttu, sillä Ukrainaa olisi saanut tukea reilut 200 miljardia euroa.

Muistelen, että vaikka Länsi on taantuva talous, niin kuitenkin se tuottaa noin puolet ihmiskunnan kansantuotteesta, kun taas Venäjän osuus on vain 1,65 %.

Syntiin on langettu äskettäisillä vanhoillisilestadiolaisten suviseuroilla, mikäli on yhtään uskominen iltapäivälehtien lööppejä ja miksi ei olisi uskominen. Nimittäin omilla silmillä luin jostain lööpistä, että ympäristömääräyksiä lienee ainakin jossain määrin edellä mainitussa tapahtumassa rikottu, koska juhlan päätyttyä oli ruskea vaahto vain jäänyt kellumaan läheisen järven pinnalle.

Mielestäni on vahva syy epäillä, ettei suviseuroilla rikottu pelkästään Suomen lakia, vaan myös Raamatun käskyjä ja kieltoja, jotka käsittääkseni vanhoillislestadiolaisten näkemyksen mukaan ovat jopa Suomen lakia ja erilaisia EU-direktiivejä velvoittavampia.

Nimittäin kun vähänkin tutkii Herran Sanaa, niin silmiin pistää 5. Mooseksen kirjan ohjeet leirielämän varalle, ja ne kuuluvat alkuperäisessä ja väärentämättömässä muodossa kirjoitusvirheineen seuraavasti:

”Leirin ulkopuolella olkoon sinulla syrjäinen paikka, johon sinun on mentävä tarpeellesi. 13 (14) Ja sinulla olkoon aseittesi lisänä pieni lapio, ja kun siellä ulkona istut tarpeellesi, kaiva sillä kuoppa ja peitä sitten ulostuksesi. 14 (15) Sillä Herra, sinun Jumalasi, vaeltaa leirissä auttaaksensa sinua ja antaakseen vihollisesi sinulle alttiiksi; sentähden olkoon sinun leirisi pyhä, ettei hän näkisi sinun keskuudessasi mitään häpeällistä ja kääntyisi pois sinusta.”

Tässä tapauksessa ymmärrän harvinaisen hyvin Jumalaa, koska onhan se varmasti Jumalasta epämiellyttävää vaellella leirillä, jos koko ajan on ilmeinen vaara, että tallaa kakkaan.

Pitää pikkuisen vetää takaisin aiempia väitteitäni siitä, miten Karjala olisi ollut ihan terävintä tieteellisteknistä kärkeä tsaarin ajalla. Nimittäin esimerkiksi selvää neuvostoropakantaa on se, että radio olisi venäläinen keksintö, sillä kapitalistiset tiedemiehet ovat todistaneet, että italialainen Marconi keksi ensimmäisenä radion.

Tosin ihan samoihin aikoihin laitetta kehitti Pietarissa myös venäläinen Aleksandr Popov, mutta vaikuttaa kuitenkin siltä, että sittenkin vasta toinen radioyhteys maailmassa luotiin tammikuussa 1900 Kymin Kuutsalon ja Suursaaren välille.

Myöhemminkin elektroniikan taso oli Karjalassa maailman huippua. Esimerkiksi jo jatkosodan alussa Neuvostoliitolla oli käytössään tutkia. Ne oli Puna-armeijalle kehittänyt vahvasti viipurilaistaustainen Neuvostoliiton tiedeakatemian jäsen Axel Berg.

Berg kohosi sittemmin urallaan vallan Neuvostoliiton varapuolustusministeriksi, vaikka olikin välillä pitkään vangittuna poliittisesti epäilyttävänä, sillä hän oli aloittanut sotilasuransa Englannin laivaston sukellusveneen navigaattorina.

En muuten keksi yhtään kappaletta syitä, etteikö Axel Berg olisi ihan hyvin voinut olla taustaltaan myös Uukuniemen Bergejä. Tietääkseni lähes jokaisessa perinteisessä uukuniemeläisessä suvussa on pisara Bergiä.

 Niinhän siinä sitten kävi, että Uukuniemi-juhlien ensimmäisen päivän jälkeen päädyin maantien ojaan. Nimittäin TV-4:llä näytettiin HJK-KuPS-ottelu eikä kännykkäni suostunut näyttämään mökkirannassa lähetystä, vaan jouduin kiipeämään ylös maantielle, jossa kännykkä suostui pelin näyttämään.

Koska helle oli hirmuinen, kuten myös itikoiden määrä, ymmärsin painautua lojottamaan selälleni maantien ojaan jalat tienpenkalle, jolloin helle- ja hyttysongelma lieveni. Autoilijat tosin hiljensivät kohdallani ja katselivat minua mietteliään näköisinä, mutta ambulanssia tai poliisia ei kuitenkaan ilmaantunut.

Muistinpa kuitenkin, että ollessani Heinolan kaupungin palveluksessa tapahtui kerran niin, että eräs kaupungin teknisen puolen mies oli ruokatunnillaan nukahtanut sähkökaapelikelan viereen seurauksella, että eräs huolestunut veronmaksaja hälytti paikalle ambulanssin. Silloin sovimme, että kaupungin työntekijöiden tulisi toimia siten, ettei väärinkäsityksiä synny veronmaksajien tai raadonsyöjälintujen keskuudessa.

HJK-KuPS päättyi taas kerran tasapeliin ja nähtäväksi jää, riittääkö savolaisten muutaman pisteen sarjajohto mestaruuteen asti. Tällä kertaa savolaisjoukkueessa pelasi sentään yksi maakunnan mies, joka olikin sen verran ratkaiseva pelaaja, että hän aiheutti rangaistuspotkun, jonka avulla HJK ylsi tasapeliin.

https://www.facebook.com/100002375038949/posts/5262830830472699/?app=fbl

Uukuniemeläisten piilevä neuvostovastaisuus ilmenee myös siten, että paikkakuntalaiset suhteutuvat epäluuloisesti olettamaani, jonka mukaan Putin on taustaltaan uukuniemeläisiä. Olen perustellut olettamaani sillä, että Putinin molemmat vanhemmat ovat Tverin Karjalasta, jonne uukuniemeläisiä muutti 1600-luvun puolivälissä pilvin pimein. Kerrotaan, että Putinin mummokin osasi vielä karjalan kieltä.

Olen perustellut olettamaani myös sillä, että geneettisen perimänsä vuoksi Putin on tykästynyt uukuniemeläistyyppiseen maisemaan, koska silloin harvoin kun hän lomailee, niin hän lomailee tiettävästi Uukuniemen naapurissa Lahdenpohjassa – ainakin hänen Tupolev-yhteyskoneensa kiertelee koko loman ajan tiettyä pistettä Laatokan rannalla, jossa Venäjän tyrannin luultavasti vaatimattoman puoleinen kesämökki luultavasti sijaitsee.

Vahva näyttö Putinin uukuniemeläissukujuurista on se, että hän on ihan rouvani mummon siskon Emma Kuikan näköinen – Kuikkia muutti myös aikoinaan Tverin Karjalaan . Niinpä luulen olevani ns. väärän koivun kautta sukua Venäjän presidentille.

On myös aika vahva peruste epäillä Putinia uukuniemeläistaustaiseksi, koska jokunen vuosi sitten jossain ehkä epävirallisessa äänestyksessä valittiin Suomen v——maisimmaksi mieheksi uukuniemeläissukujuurinen pakinoitsija Kuikka. Luulen, että jos järjestettäisiin äänestys maailman v—-maisimmasta miehestä, niin Putin olisi kisassa vahvoilla.

Maailmanhistoriallisten tapahtumien suunnattomassa vyöryssä on tultu siihen, että rajarauha on järkkynyt Uukuniemellä. Satakieli on nimittäin muuttanut pihapiiriin ja häiritsee metelöinnillään satunnaisen mökkeilijän yöunta. Tämä asia ei kuitenkaan liittyne maamme Nato-ratkaisuun.

Nato-ratkaisuun sen sijaan liittynee se, että helikopteri pörrää onkilaiturini ympärillä ja häiriten kalojen ruokarauhaa. Helikopteri liittyneen maamme Nato-ratkaisuun. Se hyvä puoli asiassa kuitenkin on, että kopteri on kuitenkin suomalainen. Itse kyllä ekologisista ja kansantaloudellisista syistä suosittaisin rajavartiolaitokselle, että sen kannattaa siirtyä drone- tai turkkilaislennokkikalustoon, jotta onkirauha ei häiriinny.

’Uukuniemeläiset vakuuttavat, ettei heitä pelota maailmantilanne. Neuvostovastaisuus sen sijaan näyttää nostavan paikkakunnalla päätään, sillä useampikin on vakuuttanut minulle, ettei tule tulevaisuudessa edes virtsaamaan Venäjän suuntaan.

Itse suosittelen kuitenkin tästä periaatteesta tinkimistä sitten, kun Venäjällä on toteuttaa demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Sellaisia asioitahan nauttii jo lähes kymmenen prosenttia ihmiskunnasta.

Maailmanhistoriallisten tapahtumien nykyisessä suunnattomassa vyöryssä on tilanne nyt sellainen, että moni katsoo viimeisen kerran Dnjepriin ja niinpä ajankohtaiseksi on jälleen tullut Laulu Dnjeprille, joka oli aikoinaan maassamme hyvin suosittu varsinkin Tapio Rautavaaran levytyksenä.

Rautavaaran levytyksen jälkeen Neuvostoliiton suurlähetystön edustaja oli Tapsalta kysynyt, että mitä hän oli ajatellut vaikuttavaa kappaletta laulaessaan. Rautavaara oli vastannut, että hän oli ajatellut suurta jokea, mutta muistelmissaan hän myöntää valehdelleensa.

Levytyksen aikana hän nimittäin ajatteli tapausta, jolloin suurhyökkäyksen aikana hänen osastonsa oli saanut suuren joukon ukrainalaisia sotavankeja, joita syistä, joita voi vain arvailla, inkeriläiset heimopataljoonan miehet, jotka vihasivat puna-armeijalaisia, olisivat halunneet lähteä viemään takalinjoille. Silloin Rautavaara oli ilmoittanut vievänsä ukrainalaiset pois.
Levytyksen aikana hän nimittäin ajatteli tapausta, jolloin suurhyökkäyksen aikana hänen osastonsa oli saanut suuren joukon ukrainalaisia sotavankeja, joita syistä, joita voi vain arvailla, inkeriläiset heimopataljoonan miehet, jotka vihasivat puna-armeijalaisia, olisivat halunneet lähteä viemään takalinjoille. Silloin Rautavaara oli ilmoittanut vievänsä ukrainalaiset pois.

Mielestäni kuitenkin ylivoimaisesti vaikuttavimman version Laulusta Dnjeprille on esittänyt suosikkivokalistini Jori Otsa. Jos joku näkeekin Otsan esityksessä joitain taiteellisia puutteita, niin syvä tunne korvaa ne ainakin minusta täysin.

Otsan esitys on jopa niin tunnekylläinen, että jossain vaiheessa pelkään vokalistin halkeavan tunnekylläisyyteen. Syistä, joita voi vain arvailla, vokalisti laulaa istuilta käsin, mutta finaalivaiheessa hän kohottautuu varovasti jaloilleen.

Hyvät eteläiset naapurimme virolaiset ovat todella kulttuuri- ja urheilukansaa. Sitä todistaa tämä Saaremaa Valss, joka esitetään tässä todella vaikuttavasti Viron laulujuhlilla. Laulajina on suuri osa pienestä Viron kansasta ja johtajana toimii maailmankuulu kapellimestari Eri Klas, joka sikäläiseen tapaan oli vaikuttaja sekä kulttuuri- että urheiluelämässä. Orkesteria johtaessaan hän jossain haastattelussa kertoi pitävänsä tahtipuikkoa oikeassa kädessään, mutta nyrkkeilykehässä hän löi vastustajaa turpaan paremmin vasemmalla.

Luulen, että suomalaiset ja heimoveljemme virolaiset ovat maailman johtavia kuorolaulukansoja. Meille eivät pärjää kuorolaulannassa edes norjalaiset, jotka muuten näyttävät olevan kaikessa maailman parhaita.

Laululiikkeellä oli tärkeä rooli Viron itsenäistymisessä ja sen rooli saattoi olla jopa suurempi kuin sen tulitikkulaatikon rooli, joka työnnettiin Tallinnan tv-tornin hissin oven väliin ja jolla estettiin Neuvostoliiton erikoisjoukkojen pääseminen tv-tornin huipulle katkaisemaan lähetystä silloin, kun maan itsenäistyminen oli hiuskarvan välissä.

Kun seuraa tuota virolaisten joukolla esittämää Saaremaa Valssia, ymmärtää mitä yhteisöllisyys on. Senkin ymmärtää, että aika monta pellavapäätä oli kiiltävätähtiselle sotilaalle tarjolla aikoinaan. Pitäisi vallan suorittaa tutkimus siitä, että kummassa maassa on suhteessa eniten blondeja maailmassa, Suomessa vai Virossa. https://www.youtube.com/watch?v=ncl5Y85LATc

Sikäli erikoinen juhannusaatto, että vielä en ole kuullut ratiosta Georg Otsin esittämää Saarenmaan valssia, joka minun lapsuudessani kuului juhannusaattoon suorastaan elimellisenä osana, vaikka silloin elettiin kylmän sodan aikoja ja silloisen hyvän itäisen naapurin ärsyttämistä kartettiin visusti maamme mediassa.

Saarenmaan valssista tarkkakorvainen kuulija nimittäin erottaa piilosanoman, jollaisia neuvostovastaiset tahot harrastivat maassamme neulanpistopolitiikan muodossa. Laulun lopussa nimittäin ennustetaan, että vaikka kiiltävätähtinen (miehittäjä?)sotilas pyörittelee ja lennättelee virolaista pellavapäätä, niin omaksi tämä ei tule koskaan pellavapäätä saamaan. Ja niinhän siinä Viron ja Venäjän suhteessa kävikin, että kansat kasvoivat erilleen ainakin joksikin aikaa.

Ikävä kyllä Saarenmaan valssin säveltäjä Raimond Valgre ei ehtinyt nähdä Viron itsenäisyyttä, jota hänen laulussaan piilomerkityksellä ennustetaan, sillä hän kuoli alkoholismiin 36-vuotiaana 1949.

Wikipedia kertoo hänestä mm. seuraavaa:
”Kesäkuussa 1941 Valgre pakko-otettiin Puna-armeijan palvelukseen. Hän joutui metsätöihin koviin olosuhteisiin Arkangeliiin ja Tšerbakuliin ja oli välillä huonossa kunnossa. Maaliskuussa 1942 hänet määrättiin Puna-armeijan virolaiseen armeijakuntaan (Eesti korpus) ja sen soittokuntaan soittamaan harmonikkaa ja kirjoittamaan lauluja.

Vuonna 1944 hänet valittiin armeijakunnan Narvassa perustettuun suureen jazzorkesteriin. Rintamalla armeijakunnan joukot joutuivat taistelemaan saksalaisten puolella olleita virolaisia vastaan. Sodan aikana Valgre alkoi käyttää runsaasti alkoholia, ja tarinan mukaan hänen lyhyt avioliittonsa Evi Hannuksen kanssa alkoi kapakassa lyödystä vedosta.

Sodan jälkeen Valgre jatkoi soittamista Arkangelista tuttujen ”Soittajasoturien” sekä armeijakunnan orkesterin kanssa. Kotona ei ollut enää pianoa, joten soittoharjoittelu oli vaikeaa. Hän jatkoi kuitenkin laulujen tekemistä ja yksi tuotoksista oli ”Saarenmaan valssi”, jonka hän joutui ylemmältä taholta tulleen määräyksen vuoksi muokkaamaan kansanmusiikin tapaiseksi, vähemmän länsimaiseksi. Valgre kuoli alkoholisoituneena vuoden 1949 lopussa.”

Toivotan kaikille oikein aistillista juhannusta ja lopuksi syvennymme kuuntelemaan aiheeseen liittyvää musiikkia, jota ei esitäkään Georg Ots vaan suosikkivokalistini Jori Otsa, joka laulaa syvällä tunteella jostain syystä Saarenmaan valssin istuilta käsin syistä, joita voi vain arvailla. https://www.youtube.com/watch?v=w69pXrsyza8

Eilen Kups Ac Oulu-ottelussa tuomari ei huomannut Kupsin tekemää maalia ja se sai lupsakkaan savolaisyleisön kerrassaan riemastumaan. Ihan siitä huolimatta, että paikalla oli lapsia ja jopa naisia, niin Kupsin miehinen faniporukka alkoi kannustamaan tuomaria huutamalla rytmikkäästi, että ”v––n k––ä ja puusilmä, v––n k––ä ja puusilmä”.

Sitä kuunnellessani nousi mieleeni, että nyt ylittyvät häirinnän rajat ja ettei moista kielenkäyttöä sallita edes politiikassa ja että monet kunnialliset järjestöt ovat perustaneetkin jopa häirintäyhdyshenkilön toimia moisen käyttäytymisen poisjuurimiseksi tai ainakin kammitsoimiseksi yhteiskunnassamme. Niinpä jos joku Palloliiton Herra lukee tämän, niin ilmoittaudun ehdolle Palloliiton häirintäyhdyshenkilön tehtävään.

Onneksi tuomarivirhe ei vienyt Kupsilta eilen voittoa, vaan kuopiolaiset veivät täydet sarjapisteet pelin päättyessä 2-1. Ja harvinaisen hieno ja viihdyttävä ottelu nähtiinkin.

Peli oli melkein yhtä värikäs kuin Kupsin ja OPS:n kohtaaminen vuonna 1976, jolloin oululaiset veivät Suomen mestaruuden. Silloin ensimmäisen puoliajan loppupuolella OPS siirtyi jo 0-3 johtoon, jonka jälkeen oululaisia faneja ryntäsi pelikentälle niin, että ottelu jouduttiin vähäksi aikaa keskeyttämään.

Sen jälkeen, kun järjestysmiehet olivat yleisön huutojen tahdittamina heittäneet häiriköt kentän aidan yli, Kups tuli ja voitti ottelun lopulta 6-4.

Eilsien ottelun kohokohdat voi katsoa tästä https://www.youtube.com/watch?v=reqtqjBxkL0 .

Hokasinpa taas piilorasistisen ja perusnegatiivisen piirteen itsestäni. Nimittäin eilen kirjoitin, että uskoin Valkoinen ilmapallo-elokuvan silmänkääntäjä-käärmeenlumoojan vaihtaneen hypistelemänsä pikkutytön 500 tominin setelin arvottomaan 5000 tominin seteliin.

Joku toinen, joka ei kärsi piilorasismista ja perusnegatiivisuudesta, olisi ajatellut, että tämä käärmemies, joka vakuutti olevansa dervissi, eli kovasti usovainen mies, vaihtoikin setelin kymmenen kertaa arvokkaampaan auttaakseen köyhää. Sellaiseenhan islamkin velvoittaa; muistaakseni kunnon musulumaanin pitää lahjoittaa 10 % tuloistaan köyhille. Progressiivista ajattelua islam ei kuitenkaan näytä suosivan, kuten meillä pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa tapahtuu.

Sikäli epäilyni iranilaista pappisvaltaa vastaan vahvistui, kun netistä tutkin, miten elokuvan ohjanneelle Jafar Panahinille on elämässään käynyt. Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että vain noin 10 % ihmiskunnasta nauttii demokratiasta ja länsimaisista ihmisoikeuksista. Wikipedia kertoo Panahinin vaiheista seuraavaa:

”Panahi kannattaa avoimesti oppositiota, ja hänet on pidätetty syyskuussa 2009 ja maaliskuun alussa 2010.[4] Hänet oli kutsuttu Cannesin elokuvajuhlien tuomaristoon 2010, mutta vankeuden vuoksi hän ei päässyt tapahtumaan. Hän kuitenkin lähetti vankilasta kirjeen, josta Ranskan kulttuuriministeri Frédéric Mitterrand luki Cannesissa otteita.[5] Hänet vapautettiin toukokuussa 200 000 dollarin lunnaita vastaan.[6]

Panahi tuomittiin joulukuussa 2010 kuudeksi vuodeksi vankilaan hallituksen vastaisesta propagandasta. Häneltä kiellettiin myös elokuvien ja käsikirjoitusten teko-oikeus 20 vuodeksi.[7] Tuomiosta tehtiin valitus,[8] mutta se kuitenkin vahvistettiin lokakuussa 2011 teheranilaisessa tuomioistuimessa.[9]”

Valkoinen ilmapallo -elokuvassa annetaan ymmärtää, että ihmiset, varsinkin köyhät ja pieneläjät, ovat aika hyviä ihmisiksi, jotka antavat vähästään ja auttavat tarvittaessa toisiaan. Niinhän ennen uskottiinkin, että hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan.

Ennen saattoi asia ollakin niin, että vähäosaiset ihmiset olivat solidaarisia toisilleen, koska se oli köyhille ainut tapa selviytyä kovassa maailmassa, koska yhteiskunta ei auttanut. Nykyään, kun seuraan sosiaalisen median keskusteluja ja katkerien ihmisten purkauksia, en enää usko, että köyhyys, kärsimys ja nöyryytykset jalostavat ihmistä.

Eikä Valkoinen ilmapallo -elokuvan kaikki ihmiset tainneet sittenkään olla hyviä. Nimittäin äiti antoi pikkutyttärelleen 500 tominin setelin pulskan kultakalan ostamista varten, mutta kun käärmeenkesyttäjä-silmänkääntäjä hypisteli aikansa tätä seteliä, antoi hän pikkutytölle takaisin 5000 tominin setelin ja epäilen, että se raha oli vanhentunut ja arvoton.

Elokuvan loppukohtaus jäi mietityttämään. Pikkutyttöä auttanut ilmapalloja kaupitellut afgaanipoika jäi seisomaan yhden valkoisen ilmapallon kanssa asiakkaista tyhjentyneelle myyntipaikalleen, vaikka vanhempi ystävällinen herra neuvoi häntä lähtemään kotiinsa uudenvuoden viettoon – ehkä afgaanipakolaisella ei ollut paikkaa mihin mennä.

Täytyy tunnustaa, että pelästyin, kun huomasin sisälläni asuvan piilorasistin. Nimittäin selvää ennakkoluuloa tuntien syvennyin pari iltaa sitten katselemaan tellusta iranilaisen Jafar Panahin ohjaamaa elokuvaa Valkoinen ilmapallo. Epäilin, että iranilaisen ilmeisesti muslimitaustaisen ihmisen elokuvaa en tule ymmärtämään, mutta olin väärässä.

Filmi oli yksi parhaista, joita olen nähnyt. Valkoinen ilmapallo on katseltavissa Yle Areenassa vielä pari kuukautta ja suosittelen lämpimästi. https://areena.yle.fi/1-76573

Katsojan kannattaa muistaa, että elokuvassa keskeisessä roolissa oleva 500 tominin seteli, jonka vahvatahtoinen pikkutyttö onnistuu mankumaan äidiltään ostaakseen 100 tominia maksavan pulskan kultakalan, joka tanssii kuin morsian, on Iranissa iso raha, jolla perheen ruokkii monen päivän ajan, mutta se vastaa arvoltaan kuitenkin vain 15 euroa. Katsojan kannattaa huomioida se, ettei elokuvasta päätellen tyttöjen asema Iranissa ilmeisesti ole niin huono kuin minä alitajuisen rasistisesti olen olettanut.

Eilen ihmettelin entisen hyvän itäisen naapurimme hallitsijoiden taipumusta lyhytikäisyyteen. Suoritin asiassa tarkistuslaskelman.

Putinin suuren esikuvan Pietari Suuren jälkeen Venäjää on hallinnut 13 keisaria tai keisarinnaa. Keskimäärin valtakunnan itsevaltiaat ovat kuolleet 38,5-vuotiaina, joten kuluttava ammatti on ollut yksinvaltiaan ammatti. 14 tsaarista on virallisten tietojen mukaan murhattu vain viisi.

Tsaarien jälkeisistä yksinvaltaisista hallitsijoista Leninkin poistui tuon ilmaisiin jo 53-vuotiaana, kun taas Stalin eli harvinaisen pitkän elämän ja kuoli vasta 74 vuoden kypsässä iässä.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että Putin täyttää kohta vasta 70 vuotta, joten hänellä voi kaikista huhuista huolimatta vielä olla monia armorikkaita vuosia jäljellä varsinkin, kun lääketiede on nykyään pitkälle kehittynyttä eikä Putin juo tai tupakoi ja ainakin nuorempana hän harrasti paljon liikuntaa.

Ilmeisesti Stalinkin olisi voinut elää vielä monia armorikkaita vuosia, mutta hänen aivoverenvuotoaan hoitaneet lääkärit syyllistyivät pahaan hoitovirheeseen. Nimittäin syistä, joita voi vain arvailla diktaattorin aivoverenvuotoa lääkittiin marevanilla, jota yleensä käytetään veren hyytymisen ehkäisemiseen.

Vaikka nuorempana jouduin jonkin verran teeskentelemään täydellistä epäkäytännöllisyyttäni, niin nykyään minun ei enää tarvitse teeskennellä avuttomuuttani käytännön asioissa, koska olen päässyt asiassa täydellisyyteen, sillä olen lukenut itseni ihan pöhköksi.

Edellä kerrotusta huolimatta insinööritieteet kiinnostavat minua ja niinpä Virolahdella käydessäni tarkoitukseni oli ratkaista tsaari Aleksanteri I:n monoliitiksi kutsutun muistomerkin rakentamiseen liittyvät tekniset ongelmat.

Pietarissahan keskeisellä paikalla seisoo 1832 pystytetty Aleksanterin I:n mukaan nimetty Napoleonista saavutetun voiton muistomerkki, joka on kokonaisuudessaan 47 metriä korkea ja sen vaikuttavin yksityiskohta on 25,5 metriä korkea, reilut 3 metriä paksu ja ainakin 600 tonnia painava punagraniittinen pylväs, jonka kerrotaan olevan maailman suurin monoliitti eli yhdestä kivestä veistetty pylväs.

Pylväs on louhittu Virolahden Pyterlahden louhimolta, josta löytyi tarkoitukseen sopiva ehyt kallio. Parhaimmillaan 275 miestä uurasti projektin parissa reilun vuoden yötä päivää ja pelkästään möhkäleen siirtäminen 200 metrin päässä odottavaan laivaan vei kaksi viikkoa. Kaiken huipuksi laiva, johon valtava möhkäle yritettiin siirtää, upposi, mutta onneksi niin matalaan kohtaan, että monoliitti voitiin pelastaa. Pelastustöihin tarvittiin 600 sotilasta.

Monoliitin irroituspaikalle syntyi pieni lampi, jonka ajettelin käydä katsomassa ja jopa kuvaamassa, mutta koska olen täysin epäkäytännöllinen ihminen, niin opasteista huolimatta eksyin jonkun kesämökin pihalle ja käännyin takaisin. 

Melkoinen ponnistus oli köyhälle ja vähäväkiselle Suomen kansalle rakentaa 1200 kilometriä pitkä Salpalinja, mutta lisäponnistuksia aiheutti vielä sekin, että jatkosodan aikana suuri osa Luumäelle pystytetyistä panssariesteistä siirrettiin sadan kilometrin päähän Kannakselle.

Kannaksella ilmeisesti oli kivistä pulaa, joka minusta kiviin tottuneesta sisäsavolaisesta tuntuu aika erikoiselta asialta. Sisä-Savossa nimittäin on maailman kivisimmät pellot ja sen kerrotaan olevan syynä savolaishuumorin syntymiseen, koska ilman sitä ei olisi kivien kanssa pärjännyt.

Luumäeltä siirrettiin Kannakselle 20 kilometriä panssariestettä eli 40.000 kivenjärkälettä, joista jokainen painoi noin kolme tonnia, eli sen ajan häkäpyttykuorma-auto pystyi kuljettamaan yhden kiven kerrallaan; tosin osa matkasta tehtiin rautateitse, mutta luulen, ettei sen ajan junat pystyneet sataa kiveä enempää kerralla kuljettamaan.

Salpalinjan panssariesteessä oli siis yleensä yhteensä 2000 kiveä kilometrillä neljässä rivissä. Oikeastaan kyseessä ei ollut panssarieste, vaan pikemminkin hidaste, koska sen ajan panssarivaunu pystyi noin 15 tykkinsä laukaukselle raivaamaan kulkuaukon kivirintamaan. Esteiden hajottaminen antoi kuitenkin muutaman minuutin tärkeän lisäajan puolustajille.

Sitten kun minusta tulee Kalle Päätalo-seuran aktiivi, tulen esittämään panssariesteretken lisäksi sitäkin, että Kalle Päätalo-päivät pidetäänkin poikkeuksellisesti välillä myös Lahden tyttölyseolla, joka liittyy olennaisesti Kassun elämän dramaattisiin vaiheisiin.

Hän oli nimittäin sota-aikana kaksikin kertaa hoidettavana Lahden tyttölyseolla, jossa silloin toimi sukupuolitautisairaala. Tosin ilmeisesti siellä hoidettiin muitakin vaivoja, sillä kun rakennuksen alakerrassa potilaina olivat siihen aikaan häpeällisistä pidetyistä sairauksista kärsiviä Suomen armeijan miehistöön kuuluvia sotilaita, niin yläkerrassa ainakin virallisen version mukaan hoidettiin erilaisista ratsastushiertymistä kärsiviä upseereita.

Lahden tyttölyseolla järjestettävien Kalle Päätalo-päivien pääaiheena voisi olla esimerkiksi Kuusamon miesten anatomiset erityispiirteet, joita Päätalo kuvailee melkein jokaisessa kirjassaan ja vieläpä moneen kertaan. Taivalkoskella syntynyt kirjaili tiesi tuotannossaan uskottavasti kertoa, että naapuripitäjän Kuusamon miehet ovat järkijään riippamunia ja tuppimulkkuja.

Itse kyllä epäilen, ettei kerrotusta Kuusamon miesten anatomisesta erityispiirteestä ole mitään lääketieteellistä näyttöä ja että tämän vuoksi valtakunnan syyttäjän pitäisi kiinnittää huomiota tähän kansanryhmään kohdistuvaan vihapuheeseen.

Salpalinjan panssariesteiden pystytysprojekti jäi aikoinaan kesken, mutta mikäli nyt maailmanhistoriallisten tapahtumien suunnattomassa vyöryssä on tultu siihen, että töitä on jatkettava, olen valmis hakeutumaan työmaalle työnjohtotehtäviin. Nimittäin Kalle Päätalo on Iijoki-sarjassaan kuvannut hyvin pikkutarkasti sen, miten estekivien louhinta tapahtuu ja luulen sen homman osaavani.

Salpalinja ulottuu Suomenlahdelta syvälle Itä-Lappiin, ja Kassu oli asevelvollisuutta suorittaessaan välirauhan aikana Savukoskella porahommissa. Hän kertoo kirjassaan Miinoitettu rauha, miten tärkeää oli, että poranteriä teroittava seppä oli tehtäviensä tasolla. Jos terät karkaisi liian koviksi, ne murtuivat, mutta liian pehmeä terä saattoi juuttua porausreikään kiinni, ja niin tapahtui välillä myös Kassun työporukalle. Päätalo epäilee, että siellä Savukoskella ne kiinni juuttuneet terät edelleenkin törröttävät estekiven kyljissä.

Olen lukenut Iijoki-sarjan kolmeen kertaan ja olen ajatellut joskus vielä liittyä Kalle Päätalo-seuraan. Yhdistyksen vuosikokouksessa voisin sitten esittää, että yhdistys järjestäisi tutustumismatkan Savukosken panssariestelinjalle, jossa voisimme etsiä Kassun porukan jättämiä kiinnijuuttuneita poranteriä. Olen varma, että tutustumismatkalle lähtijöitä olisi monta linja-autolastillista. Perillä Savukoskella voisimme riisua ulsterimme ja järjestäytyä ryhmäkuvaan jonkun estekivestä törröttävän poranterän äärelle.

Tuntemattomassa sotilaassa mainitaan Miljoona ja Pikkumiljoona, joiksi kutsuttiin bunkkereita, joiden rakentaminen oli tullut maksamaan miljoona markkaa. Mutta yllättävän halpaa on betonirakentaminen ollut sota-aikana, koska nämä bunkkerit olivat luultavasti samanlaisia 20 miehen konekivääri- ja majoituskorsuja, joita myös Salpalinjalle rakennettiin.

Uukuniemen kesäillan rauhaa ei häirinnyt hyökkäyssotaa käyvä suurvaltanaapuri, vaan kirjosieppo, joka vähän väliä pyrähti istumaan ikkunan taakse anoppivainaan keinun putkelle sirkuttamaan ruudun takana istujalle.

Koska olen Skepsis ry:n aktiivi, olen sitä mieltä, että sirkutuksen sanoma ihmislajin edustajalle oli. että ”Voi v—-u p——e, tämä on minun aluettani ja jos et heti häivy, niin turpaan tulee niin, että tukka lähtee”.

Joku tunteellinen karjalainen taas olisi sitä mieltä, että koska vainajan sielu karjalaisen uskomuksen mukaan siirtyy lintuun, niin anoppivainaa on palannut mielipaikalleen kirjosieppona ja varoittelee siinä lahoista mökinrapuista, jotka saattavat aiheuttaa henkilvahinkoja varomattomalle astujalle.