Koivistoinen blog

Onhan se pikkuisen sääli, että sekä hyvä Suomen jalkapallomaajoukkueessakin pelannut maalivahti Peter Enckelman ja Vps:n hyvä Veikkausliiga-tason maalivahti Teppo Marttinen tullaan muistamaan vuosikymmeniä ennen kaikkea miehinä, jotka onnistuivat päästämään sivurajaheitot maaliinsa. Jääkiekkopuolelta muistetaan ainakin 50 vuoden takaa hyvä maajoukkuemaalivahti Stig Wetzell ennen kaikkea siitä, että hän teki sen virheen, että hän ainakin hyvän tarinan mukaan söi ennen ottelua banaanin kuorineen, joka sitten ottelun jälkeisissä testeissä näkyi kiellettynä efedriininä. Sen virheen vuoksi Suomi menetti mahdollisesti ensimmäisen MM-mitalinsa.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta sitä, että joskus vuosia sitten ihmettelin, miksi Väinölänniemen urheilukentän reunalla olevaa moukarihäkkiä joku kutsui Röökerin maaliksi. Asiaa selvittäessäni kävi ilmi, että 70-luvulla Kupsin kovapotkuisimman miehen hirmuinen laukaus oli kerran maalin sijasta viuhunut kyseiseen moukarihäkkiin.

Luulen kuitenkin, että kyseessä oli ollut vapaapotkutilanne eikä rangaistuspotkutilanne. Jääpallopuolelta tosin muistan tapauksen, jossa rangaistuslyönti epäonnistui siinä määrin, että pallo meni kulmalipun kautta sivurajalyönniksi; kyllä siinäkin tapauksessa katsomossa ovat ivanaurut raikuneet. Tekevälle sattuu virheitä ja tässä sellainen sattuu Peter Enckelmanille https://www.youtube.com/watch?v=RAZ3CTxxAg4

Olen taistellut monilla jalkapallokentillä, mutta sellaista maalia en ole ennen nähnyt, jollaisen Sjk teki eilen Vps:a vastaan. Seinäjokelaiset nimittäin tekivät maalinsa sivurajaheitosta, jota kansankielellä myös rajaheitoksi kutsutaan. Tämän kerrassaan eriskummallisen tapauksen voi katsoa heti tämän linkin alusta. https://www.youtube.com/watch?v=ZDqdH-Ju5uM

Muistanpa, miten joskus nuoruudessani työpaikan kahvipöydässä pohdimme, mitä jalkapallon sääntökirja sanoo siitä, että joko oma joukkue heittää sivurajaheiton omaan maaliin tai jos hyökkäävä joukkue tekee moisen tempun vastustajan pömpeliin.

Silloin tulimme tulokseen, ettei reaalitodellisuudessa moista voi tapahtua, mutta ei mennyt montaa päivää, kun Englannissa pelaava Peter Enckelman, jonka nimi suomeksi tarkoittanee yksinkertaista miestä, lipsautti pallon omasta sivurajaheitosta maaliin.

Sen tapauksen jälkeen jalkapallo-oikeuden oikeusoppineet kertoivat kansalle, että mikäli pallo menee omasta heitosta maaliin ilman, että kukaan sitä koskettaa, seurauksena on kulmastapotkaisu, jota kansankielessä kutsutaan kulmapotkuksi tai jos pallo menee suoraan vierasjoukkueen heitosta maaliin ilman kosketuksia, niin seurauksena on maalistapotkaisu, jota kansa maalipotkuksi myös nimittää. Eilen onneton maalivahti ilmeisesti ymmärtämättömyyttään läimäytti palloa, joten maali oli jalkapallokielellä selviö.

Rajaheitoista tuleekin mieleeni se, että jossain puulaakisarjassa törmäsin tapaukseen, että lyhyt, mutta vanttera keihäänheittäjä Jorma Kinnusen näköinen mies helposti heitti sääntöjen mukaisen rajaheiton keskiviivan kohdalta vastustajan maalille. Pallo vallan suhisi mennessään.

Mieleeni tuli soittaa silloiselle päävalmentaja Martti Kuuselalle, että nyt on löytynyt maajoukkueeseen lahjakkuus, joka turvaa Suomelle MM-kisapaikan. Soittamatta jäi. Toisaalta siihen aikaan maajoukkueemme taktiikka oli se, että Ops:n kovaheittoinen Ari Lahtinen viskasi rajaheiton vastustajan maalille, jossa puhelinkopin kokoinen Jallu Rantanen yritti survoa sen maaliin.

Jorma Kinnusen näköinen mies olisi saattanut olla vielä Lahtista parempi avainpelaaja. Tosin Suomi oli melkein selvitä vuoden 1986 Meksikon MM-kisoihin, mutta maalin tappio viimeisessä karsintapelissä Pohjois-Irlannissa pudotti poikamme pois turnauksesta.

Sekä Kalle Päätalon tuotantoon että myös maamme sotahistoriaan vähäisessä määrin perehtyneenä olen jyrkästi sitä mieltä, että Suomen historian pimeisiin puoliin perehtyneellä Teemu Keskisarjalla olisi syytä selvittää myös kenraali Hjalmar Siilasvuon edesottamuksia Vienan-Karjalassa jatkosodan alkuvaiheissa.

Nimittäin kummalliselta tuntuu, että Siilasvuon lähimmistä alaisista kolme kuoli syksyllä 1941 epäilyttävissä olosuhteissa. Viime aikoina tehdyt työpaikkatutkimukset ovat paljastaneet, että maamme seurakunnat ovat nykyään henkisesti raskaimpia työympäristöjä, mutta helppoa ei ollut myöskään kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon johtaman III:n armeijakunnan esikunnassa.

Eversti Verner Viikla otti divisioonankomentajana vastuun näennäisen huonon sotamenestyksen johdosta ampumalla itsensä Karmalammella 18. joulukuuta 1941. Tapauksen jälkeen hänelle myönnettiin Mannerheim-risti. Viiklan huonon sotamenestyksen selittää osittain se, että Mannerheim oli nimenomaan kieltänyt suomalaisia katkaisemasta Muurmannin rataa.

Eversti Jussi Turtola kaatui Pinkosalmella 29. elokuuta klo 16.40 ollessaan pienen tiedusteluryhmän johtajana. Hänen mieltään painoi esimerkiksi se, että yhdessä ainoassa hyökkäyksessä Pudasjärvelle tuli yli sata sotaorpoa. Ennen tiedusteluretkelle lähettämistään hän oli lähettänyt Siilasvuolle radiolla viestin, että ”kyllä täällä kaatuakin voidaan”. Kaatumisen jälkeisenä päivänä everstiluutnantti Turtola ylennettiin everstiksi ja 12. syyskuuta hänelle myönnettiin 1. luokan vapauden risti peräti miekkojen kera.

Erikoinen oli myös everstiluutnantti Arne Somersalon kuolema 17.8.1941 Kiestingissä. Olen hänen kaatumisestaan kuullut kolme erilaista tarinaa ja vaikuttavin niistä on seuraava: Somersalo oli komennettu suomalaisista ja saksalaisista kootun osaston johtoon, joka hyökkäsi kohti Louhea. Hyökkäykseen lähdettäessä hän puki itsensä näyttävimpään univormuunsa, nousi hevosen selkään ja ratsasti epäröimättä tiedustelijoiden edellä päin vihollisen pikakivääriä, joka alkoi rätistä ja Somersalo putosi satulasta kuin kana orrelta. Somersalon itsetuhoiseen käyttäytymiseen on voinut vaikuttaa se, että hän oli juuri kuullut poikansa kaatuneen.

Muutama vuosi sitten minulla oli ilo käydä Kiestingissä ja sieltä nappaamani kuva sisältää merkittäviä kauneusarvoja, koska kyseessä on rähjäidylliä parhaimmillaan. Luulen, että Kiestingin kylämaisema oli suunnilleen sama jo Kalevalan kulta-aikaan. Tosin uutta ovat sähkö- ja puhelinpylväät ja tv-antennit. Kiestingin pylväät ovat harvinaisen suorassa. Satunnaisen matkailijan kannattaa myös muistaa, että kiestinkiläisten hiilijalanjälki lienee kunnioitettavan pieni.

Kiestingin matkan oppaana ollut upseeri ja herrasmies totesi sotilaallisen railakkaasti Kiestinkiin saavuttuamme, että Kiestinki on sitten Karjalan p—-reikä. Itse olin tosin aiemmin kuvitellut, että Aunus ja varsinkin sen hieman ajan patimoima taajama on Karjalan p….reikä, jonka karjalankielinen nimikin on tahattoman kuvaavasti Anus. Aunuksen maaseudun jokimaisemathan sitten ovatkin maailman kauneimpia paikkoja.

Luulen, ettei eilen mainittu Kostamuksen kaivoskaupungin rakentaminen, joka lienee Suomen toiseksi suurin rakennusprojekti Salpa-linjan jälkeen, johtunut pelkästään entisen hyvän itänaapurimme suomettumisesta, vaan kyllä se oli aikoinaan hyvä bisnes myös venäläisille. Nimittäin Wikipedia kertoo seuraavaa:

”Kostamuksen kaivoskombinaatti yksityistettiin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Nyt sen omistaa OAO Karelski okatyš -niminen yhtiö (”Karjalan Pelletti”), joka on Kostamuksen merkittävin työnantaja. Yhtiö työllistää noin 6 500 ihmistä, ja se kuuluu Severstal-konserniin. Rautapellettirikastamo, jota alettiin rakentaa 1974, työllistää välillisesti huomattavan osan kaupunkilaisista. Kostamuksessa tuotetaan 30 % Venäjän rautapelleteistä. Kostamuksesta viedään Severstalin rautamalmia Kokkolan satamaan, josta se kuljetetaan maailmalle, 3–4 junaa vuorokaudessa. Kussakin junassa on 60 vaunua täynnä rautamalmia.”

Koska viestiyhteyteni Vienan Karjalaan on poikki, en tiedä Kostamuksen nykyistä tilannetta ja voi olla, että Ukrainan hyökkäyssodan seurauksena eivät enää rautamalmijunat jyskytä Kostamuksen ja Kokkolan väliä. Kostamuslaisten työllisyystilannetta heikentää sekin, että jostain luin, että Lundian valtava huonekalutehdas olisi lopettanut toimintansa kaupungissa.

Epäilen, että suomettumisen vaihe on maamme ja Venäjän välisissä suhteissa ohi ja se seikka huolettaa minua. Esimerkiksi tässä vienalaisvideossa toimittaja Arvo Tuominen eittämättä todistaa, miten pahasti Neuvostoliitto oli aikoinaan suomettunut. Tuossa Kiskis-kukkuloiden lähellä oleva kyltti vääristelee historiaa pahasti. Ei voittamaton puna-armeija siellä pysäyttänyt saksalaisten fasistien joukkoja, vaan maamme liberaaleimman kenraalin Hjalmar Siilasvuon johtamat suomalaisjoukot. https://areena.yle.fi/1-4401703

Se, että Mannerheim nimitti saksalaisten kanssa hyökkäävien suomalaisjoukkojen johtoon liberaalin kenraalin, on vähän samanlaista keljuilua, josta voisi käyttää myös kansanomaisempaa ilmaisua, kuin se, että syntymäpäiväsuuruksellaan Marski puhalteli sikaarinsa savuja Hitlerin silmille, joka tyypillisten fanaatikkojen tapaan, jollainen itse myös olen, oli myös kiivas raittiusmies.

Pikkuisen kaduttaa, että eilen saatoin syyllistyä majesteettirikokseen, kun Urho Kekkosta pilkkasin. Urkin aikana kuitenkin köyhästä Suomesta, isiemme maasta, rakennettiin yksi ihmiskunnan historian parhaista valtioista. Ja vaikka Kekkosen Kostamus-juhla ei vuonna 1979 mennytkään ihan putkeen, niin kyllä häntä entisessä hyvässä itäisessä naapurissammekin arvostettiin.

Kekkosta arvostettiin Kostamuksessa jopa siinä määrin, että hän sai kaupungin keskustaan yhdessä Aleksei Kosyginin kanssa näköispatsaan, joka lienee ihan vatupassissa vieläkin. Se lienee suuren Venäjän maan ainut toisen valtion päämiestä esittävä patsas, ellei sitten Valko-Venäjän presidentti Likasankko ole myös saanut muistomerkkiä itselleen.

Tosin Kekkosen patsas ei ole saanut ihan ongelmitta istuskella Kostamuksessa, koska kun muutama vuosi sitten viimeksi siellä kävin, oli joku paikallinen lättähattu varastanut häneltä silmälasit, mutta nopeasti kaupunki oli hankkinut hänelle uudet.

Minä en taiteesta mitään ymmärrä, mutta tuo näköispatsas kertoo minulle, että Kekkonen ja Kosygin ne siinä neuvottelevat ystävällisessä ja varmasti myös luottamuksellisessa hengessä Kostamuksen kaivoksen ja kaupungin perustamisesta.

Tosin täysin realistinen veistos ei ole, koska se antaa ymmärtää, että valtiomiehet istuisivat pyhähousuisillaan kannon päällä, jota ei varmaankaan tapahtunut, koska kumpikin oli järkimiehiä eivätkä he olisi pihkanneet pyhäpöksyjään. Ei ainakaan Kosygin, joka oli naimisissa ja jonka eukko olisi säksättänyt asiasta. Kekkosen tilanne oli toinen, koska hän oli jo leskimies.

Venäläiset väittivät, että he perustivat Kostamuksen ennen kaikkea osoittaakseen ystävyyttä Suomelle, koska heillä olisi ollut kymmenen kannattavampaakin rautakaivoksen paikkaa. Niin saattoi ihan hyvin ollakin, mutta minusta Kostamus on ollut ja tulee olemaan hyvä bisnes myös entiselle hyvälle itänaapurillemme, mikäli suursodalta säästytään.

Nimittäin Kostamuksen rautaesiintymä on 18 kilometriä pitkä, 1,5 kilometriä leveä ja 400 metriä syvä. Malmi on 30 prosenttista ja nykyvauhdilla malmia riittää 200 vuodeksi. Jos jokainen tuotettu rautakilo tuottaisi 10 centtiä voittoa, tuottaisi kaivos 10 miljardia euroa voittoa vuosittain pillilupi-5-askin kanteen suorittamani roknoosin mukaan. Sellainen on ihan hyvä bisnes roknoosini mukaan. Mielestäni 70-luku oli kansallemme hyvää aikaa, vaikka moni nykyinen kapitalistinen tiedemies muuta väittääkin.

Vaikka sen verran käytöstavoista tiedän, että ruoka suussa ei saa laulaa eikä vanhuksille nauraa, niin en malta olla liittämättä tähän tarinaan linkkiä, jossa näytetään, kuinka liian vanhaksi vallassa pysytellyt Kekkonen kompastuu, kun on palaamassa Jugoslaviasta, jossa Tito oli ilmeisesti tarjonnut ennen kotiin paluuta kaverilleen suuruksen normaalin ruokajuomin. Silloinen Suomen media vaikeni täysin tuosta kaatumisesta; onneksi maailman media uskaltaa nykyään kertoa avoimesti Bidenin kompuroinneista ja ilmavaivoista.

Suomi on viime vuosina sijoittunut yleensä mitalikolmikkoon, kun on vertailtu eri valtioiden sananvapaustilannetta, mutta runsaat 40 vuotta sitten tilanne oli toinen. Ainakin hyvän tarinan mukaan tuhannet ihmiset olivat todistamassa Tampereen suurkisoissa 1979 vanhuuden höppänän Kekkosen juhlapuhetta, joka ei ollutkaan suunnattu maamme urheilevalle nuorisolle, vaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroolle, mutta niin vain siitäkin tapauksesta Suomen tiedotusvälineissä vaiettiin.

Jostain olen lukenut, että presidentti Kekkosen muistisairaus ilmeni ensimmäisen kerran julkisuudessa selvänä vanhuuden höperyytenä syksyllä 1978 Kostamuksen rikastamon peruskiven muuraustilaisuudessa. 78-vuotiaan miehen muistin pätkiminen on täysin ymmärrettävä ja luonnollinen asia, mutta ymmärrettävä ja luonnollinen asia ei ole se, että tiedotusvälineet vaikenivat asiasta. Olen myös kuullut, että Kekkosen vanhan miehen vaivat eivät juhlan aikana rajoittuneet vain yläpäähän, vaan muitakin vanhan miehen vaivoja ilmeni juhlapuheen aikana, mutta siitä asiasta ei vieläkään ole saatavilla tutkittua tietoa.

Jopa Kekkonen itse vaikenee Kostamuksen ongelmistaan päiväkirjassaan, mutta sen sijaan hän muistaa valittaa päiväkirjalleen nuoren ja lupaavan ulkoministeri Paavo Väyrysen, joka ei silloin vielä kärsinyt vanhuuden höperyydestä, käyttäytymisestä. Väyrynen oli alkanut tivaamaan suurlähettiläs Stepanovilta sitä, että kummalle puolelle tämä asettuu, jos sota syttyy Suomen ja Neuvostoliiton välille. Lievästi sanottuna presidentti ei pitänyt ulkoministerin käyttäytymistä loppuun asti harkittuna. Kekkosen päiväkirja ei kerro, oliko mahdollisesti alkoholilla osuutta asiassa, joka asia nousee vanhan raittiusmiehen mieleen ensimmäisenä selittävänä tekijänä.

Tuossa Kostamuksen juhlassa oli paikalla myös eräs heinolalainen perusinsinööri, jota joskus kuulustelin Kostamuksen tapahtumista ja hän kertoi, että turvajärjestelyt tapahtumapaikalla olivat tiukat. Itse KGB:n johtaja Juri Andropov tarkasti omakätisesti miinaharavalla juhlapaikan ja lisäksi hän itse omakätisesti jakoi taskussaan olleesta suuresta avainnipusta avaimia henkilöille, joiden hän arvioi niitä tarvitsevan tilaisuuden järjestämisessä. Ilmeisesti hän ei jostain syystä uskaltanut delegoida tehtäviä alaisilleen.

Liian vanhasta Andropovista tuli myöhemmin Neuvostoliiton presidentti ja pian sen jälkeen supervalta romahtikin, vaikkakin hajoamissodat jatkuvat edelleenkin.

https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=kekkonen%2C+kaatuminen%2C+youtube#fpstate=ive&vld=cid:2d1ec148,vid:S2P6xHrakMM

Niinhän siinä kävi, että kun olin vähän aikaa sitten huolissani ikääntyvän Bidenin jaksamisesta maailman tärkeimmässä virassa, niin nyt sosialistinen media naureskelee, kun tätä vanhusta juuri viskasi jossain julkisessa viranhoitotehtävässä. Nähtäväksi jää, ratkeaako Usa:n presidentinvaalitaisto Bidenin julkisiin kompurointeihin.

Suomessa sen sijaan pystyttiin reilut 40 vuotta sitten salaamaan, kun Kekkosta viskasi Seutulan lentokentällä, kun hän palasi Titon luota, joka ilmeisesti oli tarjonnut kaverilleen normaalit ruokajuomat. Video Urkin ilmaveivistä Antero Mertarannan selostuksen kera löytyy netistä.

Kahdeksankymppinen Biden yrittää antaa itsestään nuorekkaan vaikutuksen sillä, että hän yleensä juosta hölkkää kameroiden eteen, mutta minusta vanhuksen spurtit ovat enemmänkin säälittäviä. Esimerkiksi J. K. Paasikivi ei alistunut juosta hilppasemaan tiedotusvälineille.

Minusta ihmisten kaatumiselle nauraminen ei ole sivistynyttä käytöstä, vaikka olen itsekin sellaiseen syyllistynyt. Nimittäin Rauni Mollberg on ohjannut parhaan elokuvaversion Tuntemattomasta sotilaasta, mutta se on niin ahdistava sodan kauhujen kuvaus, ettei Suomen kansan enemmistö ole sitä hyväksynyt. Kun olin ensimmäisen kerran katsomassa Mollbergin filmiä, niin minua alkoi hillittömästi naurattamaan Kapteeni Kaarnan järkyttävä kaatuminen. Hänhän kuoli tankin tykin laukaukseen, vaikka hänen lähettinsä Mielonen vakuutti erheellisesti, että ”piiskatykillä sivaltelloo”.

Kapteeni Kaarnaa esitti Veikko Tiitinen, joka esitti Simpauttaja-elokuvassa Impan ja Oton isää, joka kompastuu kyntötöiden yhteydessä raivaamalleen pellolle. Hänen poikansa Otto, joka oli paikallinen ITE-taiteilja ja veisteli puusta itselleen naisia, kun muunlaisia ei ollut saatavilla, huutaa kaatumisen nähtyään hädissään äidilleen, että: ”Äeti, issee viskasi!” Sitten seurasikin Suomen elokuvahistorian tragikoomisin kohtaus, joka saa minut kaikessa traagisuudessaan päästämään selkäkeikkanaurun, jota häpeän syvästi: https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=simpauttaja%2C+issee+viskas#fpstate=ive&vld=cid:0985f307,vid:1jZWHLfkZWI